16.8.2009 Irmeli Hautamäki
Sinervon uusi sivistyneistöromaani ivailee
nykytaidetta ja sen tutkimusta
Helena Sinervon uutta romaania Tykistönkadun päiväperho (2009, WSOY) esiteltiin näyttävästi Suomen Kuvalehdessä uudenlaisena sivistyneistöromaanina. Sinervo kertoi paljastavansa kulttuuripiirien rumuuden, ja tietysti aiheena oli seksuaalisuus. Ymmärsin, että kustantajalla oli intressiä tehdä näyttävä ennakkomainos loppukesän raflaavasta uutuudesta. Tykistönkadun päiväperho onkin oloissamme harvinainen kirja, koska se parodioi nykykulttuurin tilaa ja sivistyneistön tiettyjen sisäpiirien harrastuksia. Skandaalihakuinen taidejulkisuus kuuluu vahvasti ajan ilmiöihin: tätäkin aihetta romaani piikittelee, mutta kirjan ennakkojulkisuus on kyllä osa sen ivaamaa aihetta. Vaikka romaanissa on monenlaisia aineksia, joista läheskään kaikkia ei kehitellä alkua pidemmälle, ovat taide ja nykyinen taiteentutkimus sen keskeinen teema. Näkökulma on vahvasti moralistinen.
Taiteentutkimuksen valtavirtaa uiden
Kirjan päähenkilö, turhautunut kirjallisuudentutkija Mette jättää tutkijan kammion ja heittäyttyy satunnaisiin seksisuhteisiin. Mette olisi saattanut tulla vastaan millä tahansa taiteentutkimuksen laitoksella 10 vuotta sitten, hän olisi voinut edustaa naistutkimusta tai jopa filosofiaa. Päähenkilön tutkimusaihe: naisen ruumiillisuus ja kielletty seksuaalinen halu ovat olleet 90-luvulta asti yksi kaikkein suosituimpia aiheita akateemisessa maailmassa juuri taiteen alalla.
Voisi puhua eräänlaisesta akateemisen taiteentutkimuksen käänteestä, joka tapahtui joskus 90-luvun puolivälissä. Ihmisruumis tuli tällöin hyväksytyksi ja samalla tavattoman suosituksi aiheeksi aina filosofiaa myöten. Maurice Merleau-Pontyn fenomenologiasta tuli tutkimuksen suosikkitrendi ja alettiin puhua yleisesti ’ruumiin fenomenologiasta’. Merleau-Ponty joutui monien vulgaarien tulkintojen kohteeksi. Metafyysinen ’maailman lihan’ käsite muuttui ihmislihaksi, havainnon fenomenologiasta ja maalaustaiteesta, jotka olivat ranskalaisfilosofin teemoja, ei suomalaisten tutkimuksissa juuri puhuttu.
Sinervon uusi romaani on parodia tutkijasta, joka on turhaan omistanut elämänsä ruumiillisuutta ja groteskia lihallisuutta koskevalle perverssille aiheelle. Kristina Malmio esitti kirjan arviossaan (HS 9.8.09) olevansa ymmällään romaanista. Hän ei ymmärtänyt, miksi se on kirjoitettu, vaikka ymmärsi romaanin olevan parodiaa. En tiedä, missä maailmassa Kristina Malmio on elänyt viimeiset vuodet, kun hän ei tunnistanut kirjaa ivamukaelmaksi taiteen tutkimuksen viimeaikaisesta valtavirrasta.
Romaanissa vilahtelevat psykoanalyyttinen teoria ja vulgaari katseen teoria ranskalaisen Orlan -nimisen performanssitaiteilijan hahmossa. Orlan on tullut kuuluisaksi veistämällä lihaansa plastiikkakirurgian avulla mallinaan milloin mikäkin taiteilijan naiskuva. Lisäksi romaanissa on mukana parodiaa vuosisadan vaihteen taiteilijain suosimasta japanilaisesta miljööstä (sitä kuvaavasta sensaatiohakuisesta tutkimuksesta) jne. Ainekset on sekoitettu löyhäksi kudelmaksi: mitään kovin tarkkaa esikuvaa tai tulkinnallista avainta romaanista ei löydy. Sinervo ei ole tutkija, ja hänen otteensa aiheeseen on hyvin kevyt.
Romaanin yhden keskushenkilön, Oton hahmossa olin huomaavinani viime aikojen kohutaiteilijoista kohutuimman eli Teemu Mäen suorasukaista, mutta kriittistä ajattelua kaihtavaa filosofointia. Romaanin Otto yrittää olla poliittinen ajattelija: hän miettii keskitysleirien kauhuja, ihmisten hyväksikäyttöä, kipua ja kärsimystä. Asenteena on että väkivalta on osa miehuutta ja ihmisyyttä, ja se on hyväksyttävä. Romaanissa Oton ongelmat liittyvät kristilliseen moraaliin: hän ei ole saanut kristillistä kasvatusta, mutta kokee silti uskonnollisen ihmeenomaisen elämyksen seksihurjastelujensa jälkeen.
Parodian ongelmat
Olen samaa mieltä Kristina Malmion kanssa siitä, että romaani ei ole hauska, eikä sen parodisuus naurata ollenkaan. Romaani onnistuu olemaan juuri yhtä vakavamielinen kuin sen esikuvana olevat akateemiset tutkimuksetkin. Kirjan tarkoituksena ei ehkä olekaan hauskuttaa, vaan näyttää, miten tylsää lihan, ruumiin, halun ja sukupuolisuuden loputon vatvominen on. Tässä mielessä kirjaa voisi pitää eräänlaisena moralismina. Se näyttää, miten tyhjää akateemisen maailman puuhastelu on, kun sen suosimat seksuaalisuuteen, perversioon yms. liittyvät aiheet viedään teoriasta toiminnan tasolle. Kirja ei silti ole tyhjyyden kuvaus. Vaikka sen teema, lihan palvonta, joka samalla on hengen nihilointia, on suhteellisen suppea, on se mielenkiintoinen ja ehdottomasti tarkastelun arvoinen.
Tykistönkadun päiväperho on myös kirja pääkaupungin taidepiirien seksiskandaalihakuisuudesta, jota media ruokkii. Jo kirjan nimi kertoo ironisesti taidemaailman viimeaikaisesta luonteesta: ammutaan kovilla, vaikka kohteet ovat päiväperhosen keveitä. Samalla vakavammat ja fiksummat poliittiset, historialliset ja teoreettiset keskustelunaiheet jäävät julkisuuden marginaaleihin.
Vaikka romaanin kritiikin aihe on mielenkiintoinen ja tärkeäkin, on silti pakko sanoa, ettei kirja ole romaanina kovinkaan onnistunut. Pikemminkin teosta voisi luonnehtia komeaksi epäonnistumiseksi. Silti toivoisi, että Sinervo tai joku muu jatkaisi aihepiiristä, sivistyneistön ja jopa taiteen kuvaamisesta.
Kirjaa voisi rinnastaa Siri Hustvedtin taiteilijaromaaniin Kaikki mitä rakastin (2007). Niillä on osittain sama aihepiiri: taide ja taiteentutkimus ja kirjat on sijoitettu suurkaupunkiympäristöön. Suuria eroja kirjojen välillä tietysti on: Sinervon kirjan nimenä voisi olla ’Kaikki mitä inhosin’. Sinervo parodioi ja ivaa kohdettaan sitoutumatta siihen, kun taas Hustvedtin vivahteikas kirja on syntynyt syvästä kiintymyksestä taiteeseen ja taidetta tekeviin ihmisiin. Hustvedt on myös asiantuntija: hän on itse tutkinut aiheita, joista kirjoittaa.
Klassisella taiteellako nykytaide taltutetaan?
Tykistönkadun päiväperho on parhaimmillaan moralismi. Vaikka päähenkilö, sieluton Mette on moraalisesti tyhjä ’teflon ihminen’, jonka pinnassa mikään ei pysy, niin muut henkilöt, ennen muuta Meten teini-ikäinen tytär Petra ovat hyveellisiä. Kirjan yhtenä juonteena on klassinen taide ja sen moraalisesti elähdyttävä voima, sillä Petra on pianisti. Tästä muodostuu romaanissa paheellisen nykytaiteen vastakohta. Tyypillistä kyllä, Petra ei ymmärrä John Cagea, joka edustaa hänelle yhdentekevää ja vierasta nykytaiteen älyllisyyttä. Cage on eräänlainen musiikillinen paralleeli Meten tutkimalle pervertille nykykirjallisuudelle.
Sinervon romaanin moralistiseen asetelmaan kuuluu, että klassinen musiikki voimistaa ja luo ehyen identiteetin. Tämä tulee esiin myös Oton kohdalla. Kun Otto vapautuu paheen taakasta, hän alkaa kuulla lintujen laulua ja laulaa itsekin. Nuori mies marssii uutena ihmisenä halki kaupungin laulaen syvällä äänellä.
Kirjan taideasetelmat ovat lopulta melko yksinkertaiset ja perinteiset. Nykytaide, siihen liittyvä paljon puhuttu ruumiillisuus ovat kyseenalaista kuten myös älyllinen ja kokeellinen taide. Klassinen musiikki on taas hyvä asia: se eheyttää ja parantaa ihmistä. Tätä mustavalkoista asetelmallisuutta ei voi edes verrata Hustvedtin vivahteikkaaseen ja asiantuntevaan nykytaiteen ja taidemaailman ilmiöiden kuvaukseen.
Linkit