9.6.2008 Irmeli Hautamäki
Arvio Siri Hustvedtin romaanista ”Kaikki mitä rakastin” (2007)
Joskus hyvästä romaanista oppii enemmän kuin akateemisesta tutkimuksesta. Siri Hustvedtin romaani What I Loved (2003), Kaikki mitä rakastin (2007) käy kiinnostavasta tutkielmasta tietyistä nykytaiteen ja taidemaailman ilmiöistä ja keskusteluista. New Yorkin taiteilijapiirien elämää ja taidetta aina 1980-luvulta 2000 luvun alkuun kuvaava romaani on kiintoisa tietysti siksikin, että Hustvedt on tutkija ja väitellyt kirjallisuustieteestä.
Kirjassa miellyttää sen levollinen ote: kirjailijalla on aikaa näyttää, kuinka tapahtumat alkavat ja kasvavat vähitellen, vuosi vuodelta. Taiteilija Wechsler ja taidehistorioitsija Hertzberg tutustuvat ja ystävystyvät, kummankin vaimot ovat taiteen tutkijoita, heidän lapsensa syntyvät samaan aikaan ja leikkivät yhdessä; pariskunnat viettävät yhteisiä lomia ja tekevät työtään: kirjoittavat, opettavat ja maalaavat. Monet, ainakin Suomesta käsin elämää suuremmilta näyttävät taideilmiöt saavat inhimilliset mittasuhteet, kun niitä tarkastellaan lähietäisyydeltä. Jopa New York vaikuttaa inhimilliseltä kaupungilta, kunnes asiat kehittyvät pisteeseen, jossa tapahtuu muutos.
Käänne tapahtuu kaupallisuuden ja kyynisyyden alkaessa saada yhä enemmän otetta vakavasta taiteesta. Hype valtaa alaa ja yksi kirjan päähenkilöistä, taiteilija Bill Wechsler kuolee odottamatta ennenaikaisesti. Hänen elinvoimansa ehtyy, kun hänen poikansa Mark antaa vietellä itsensä mukaan taide-elämän loisilmiöinä syntyviin hämäräpiireihin. Tämän sanominen kuulostaa liian dramaattiselta, sillä kaikki tapahtuu romaanissa hitaasti, vivahteikkaasti, vaivihkaa, huomaamatta.
Romaani seuraa ajan ja ihmisten vähittäistä muutosta taidehistorioitsija Leo Hertzbergin kertomana. Hän tulee isäksi nelikymppisenä, mutta menettää lapsensa onnettomuudessa. Taidehistorioitsija yrittää korvata lapsensa menetyksen ystävystymällä Wechslerin samanikäiseen poikaan. Näin syntyy tynkäperhe, joka muistuttaa paljon tavanomaisia uusperheitä. Mark on usein Hertzbergin hoivissa kun hänen oma isänsä ja tämän uusi vaimo keskittyvät omiin asioihinsa.
Tilanne suo lohtua Hertzbergille, kunnes Mark tulee murrosikään ja alkaa seurustella taidemaailman uusien tyyppien kanssa. Mark jää kiinni toistuvista valheista ja näpistyksistä, mutta selvittää tilanteen aina vakuuttavasti. Hän tekee kaikkensa, jotta ”Leo setä” säilyttäisi luottamuksensa häneen. Ja Leo Hertzberg luottaa parhaan ystävänsä Bill Wechslerin poikaan; molemmat miehet tekevät voitavansa hänen kasvatuksensa eteen. Kaikesta huolimatta Mark vedättää heitä. Miksi hän tekee sen, tai pikemminkin, miksi se onnistuu, sitä lukija voi kysyä itseltään.
Arkisen perhe-elämän huolet nivoutuvat romaanissa oppineisiin keskusteluihin, jotka liittyvät päähenkilöiden työhön ja tutkimuksiin. Tämä elämänmakuinen ja konstailematon yhdistelmä miellyttää romaanissa. Kirja johdattaa nykytaiteen moniin teemoihin.
Markin äitipuoli Violet kirjoittaa tutkielmaa hysteriasta ja syömishäiriöistä, Leo Hertzbergillä on tekeillä kirja Goyan painajais- ja hirviöaiheisista töistä. Tässä voi nähdä paralleelin kirjan tapahtumille, kun New Yorkin taidemaailman villimpi puoli pääsee vauhtiin Giles –nimisen skandaalitaiteilijan astuessa kuvioihin.
Gilesin taiteen aiheena on muodikas väkivalta, se mässäillee sadismilla ja samalla se kaksinaismoralistiseen tyyliin syyttää väkivallasta TVtä, pornovideoita ja väkivaltaviihdettä ylipäätään. Gilesin teoksia kuvataan taidehistorioitsijan silmin heppoisiksi: Giles tekee kipsistä valettuja onttoja ruumiinkappaleita, ja levittelee gallerian lattialle niiden joukkoon myös tekosuolia, tekosisäelämiä jne. Seinillä on valokuvia ”kommentteina”: taiteilijan omakuva kaukosäädin kädessä viittaamassa väkivaltaelokuviin.
Gilesin taide saa tukijan kriitikosta, joka väittää tämän taiteen olevan väkivallan kritiikkiä. Kriitikko kehuu Gilesiä rajojen ylittämisestä ja rohkeudesta. Hän selittää, että Giles on taiteessaan hylännyt kulttuuriset normit ja hyveen teeskentelyn. Kirjoitus siteeraa suu vaahdossa Baudrillardia. Ja tietenkin: kaikki perustuu taiteilijan vaihtuviin identiteetteihin.
Bill Wechsler on taitelijana kompleksinen, mutta totuudellinen ja autenttinen. Hänen teoksensa eivät ole todellisuustaidetta, ne kuvataan mielikuvituksellisiksi allegorioiksi. Myös niiden tekotapa ja tekniikka ovat kiehtovia. Wechsler tekee erilaisia huoneita tai tiloja; näissä laatikkoveistoksissaan hän kuvaa monimutkaista O:n tarinaa.
Bill Wechslerin hahmo joka on kirjassa hallitseva, jää kirjassa hieman salaperäiseksi. Wechsler on traditionaalinen taiteilijatyyppi, taide on hänelle tapa olla ja elää, muu ei olisi hänelle mahdollista. Taide syntyy hänen elämästään. Taide ei ole suurempaa kuin elämä, sen voi havaita siitä, että Wechsler menettää kykynsä tehdä taidetta, kun hänen elämäänsä ilmaantuu varjona häpeä ja kärsimys pojan takia. Siri Hustvedtin romaanin harvinaislaatuisuutta on, että taiteilija esitetään perheellisenä, ihmissuhteet ovat se hento side, jonka varassa ihmiset ovat maailmassa. Huolenpito läheisistä ihmisistä on tärkein asia elämässä. Ilman sitä kaikki luhistuisi ja häviäsi.
Giles on taiteilijana vastakohta edelliselle. Gilesille taide on välikappale johonkin muuhun. Ihmiset ovat hänelle tietysti myös pelkkiä välineitä. Mark Wechsler on väline siinä missä muutkin. Giles hankkii yhden Bill Wechslerin maalauksen ja ”käyttää” teosta uudelleen lävistämällä sen omalla kipsitorsollaan. Selvemmin Gilesin tuhoavia päämääriä ei voisi kuvata. Hänen väitetään tehneen jopa murhan ja hän kääntää asian lipevästi mediapelissä edukseen.
Gilesiä on vaikea saada kiinni mistään rikollisesta. Hänen taiteeksi lavastamansa lapsiprostituoidun murha on jatkuvasti esillä julkisuudessa. Median luoma todellisuus näyttää muuttuneen Gilesin taideteokseksi, hän muokkaa ja muuntaa sitä mielensä mukaan.
Gilesin taide on peliä, jossa hän kuvittelee voivansa pe(i)ttää ja manipuloida ”todellisuutta” tai siitä sepittämiään tarinoita mielensä mukaan. Media tarttuu hänen käsikirjoitukseensa ja vedonlyöjät käyvät kilpasille. Teokset, joita hän tekee, ovat vaatimatonta taiteellista tasoa, eivätkä kiinnosta ketään. Kaikki huomio on rikokseen liittyvässä mediapelissä.
On tavallista joutua seuraamaan tällaisia spektaakkeleita mediassa. Tavallisempaa kuin uskoisi ja toivoisi. Ne ovat arkipäivää Suomenkin taide-elämässä. Romaanin hype-ilmiöissä ei ole taustalla muuta kuin surkeiden ihmisten pätemisen tarvetta. Kriitikko on surkeus ja Giles osoittautuu mitättömäksi tyypiksi. Häntä ajaa takaa pakkomielteenomainen himo kuuluisuuteen: hän luulee, että esillä olo mediassa tekee hänestä tärkeän. Hän on luonut monenlaisia valeidentiteettejä itsestään ja äidistään, joka kuulemma on ollut prostituoitu. Todellisuudessa äiti ei ole mitenkään erikoinen. Ehkä Giles toivoo, että äiti vihdoin huomaisi hänet.
Voi vain kuvitella, että tällaisen tyypin kuvaaminen romaanissa on vastenmielistä, eikä Hustvedt sitä kovin syvällisesti teekään. Sen sijaan kirjailija on siirtänyt huomion romaanissa niihin henkilöhahmoihin, joihin Gilesin negatiivinen vaikutus ulottuu: huolehtiviin ja sureviin vanhempiin ja kertoja Hertzbergiin itseensä, joka on ”uusperheen” sijaisisä. Romaani seuraa heidän reaktioitaan vaihe vaiheelta. Tämän puolenhan mediaspektaakkeli peittää.
Romaani ei kaikesta huolimatta ole moraalinen tutkielma: se on enemmän kuvaus nykyajalle tyypillisestä kunnian ja kuuluisuuden ilmiöistä ja ihmisistä sen vaikutuspiirissä. Se näyttää, että valheellinen spektaakkeli ulottuu myös tunnollisten ja kunnollisten akateemisten ihmisten arkeen, joita kirjan päähenkilöt ovat, ja kykenee tuhoamaan sen. Mikään elämäala, ei tutkimus sen enempää kuin taidekaan ole vapaa huijauksesta. Illuusio turvallisesta akateemisesta elämästä, jossa puolustetaan vain totuutta ja oikeutta, on harhaa.
Lähde: Siri Hustvedt: What I Loved (2003), Kaikki mitä rakastin (2007). Suom. Kristiina Rikman. Otava. 467 s.