Tyhjä talouspaperirulla vai sivistys?

Teksti ja kuva: Marko Gylén 1.2.2016

1. Viettely

Viime marraskuussa valtionvarainministeri Alexander Stubb (kok) kävi evankelioimassa Helsingin yliopistolla järjestetyssä Tiedettä maailman parhaaksi -seminaarissa. Kymmenminuuttisessa keynote-esitelmässään (sic) hän julisti seurausketjua: kilpailukyky edistää vientiä, vienti kasvattaa taloutta ja parantaa työllisyyttä, tämä kasvattaa verotuloja, veroilla rahoitetaan hyvinvointivaltiota eli myös korkeakouluja. (Puheen apologeettista retoriikkaa on jo perattu kattavasti toisaalla.)

Ajattelutapa on kokoomukselle tyypillinen: rahaa täytyy ensin tehdä ennen kuin sitä voi jakaa niihin kohteisiin, joita hyvinvointiyhteiskunta arvostaa.

Näissä ajatusrattaissa on kuitenkin yksi kapula: korkeakoulutus ei ole kankkulan kaivo, johon syydetään muualla tehtyä rahaa vain siksi, että ihmiset arvostavat yliopistoja. Korkeakoulutus on kannattava sijoitus. Sama koskee muitakin ”rahanjaon” kohteita: raha ei mene hukkaan, vaan synnyttää hyödyllistä toimeliaisuutta ja etenee kansantalouden kokonaiskiertoon.

Jos minkään, niin koulutuksen suhteen tuo sijoituksesta saatava hyöty on päivänselvä.

Vuosikymmenten kuluessa rakennettuun osaamispääomaan kannattaa panostaa sen sijaan, että tulevien satojen siemenperunat syötäisiin. Stubbin seurausketjusta on jätetty pois se askel, että koulutukseen panostetut rahat kiertävät takaisin kasvattamaan kilpailukykyä. Vientisektorimme menestys perustuu korkeakoulutukseen ennemmin kuin päinvastoin.

Miten ihmeessä koulutus voi edes näyttää pelkältä menoerältä? Ehkä budjettia tuijotettaessa on olemassa vain menoja ja tuloja. On ehkä helppoa ajautua retoriseen umpioon, jossa ”valtion budjetti” = ”valtion talous” = ”kansantalous”, ja sitten perustella tarvetta tasapainottaa budjettia. Tätä tukevat ajatukset, että julkinen velka on ikään kuin yksityinen kulutusluotto ja että ensi sijassa suuret vientiyritykset tekevät tehokkaimmin rahaa lyhyellä tähtäimellä. Ollaan kokoomuslaisen mytologian ytimessä.

Koulutuksen suhteen tällainen talousretoriikka on kuin tyhjä talouspaperirulla: ympäripyöreä ja putkimainen, läpinäkyvä ja selluksi joutava. Se saattaa näyttäytyä uskottavana sivistyskriittiselle kansanosalle (kyllä, tarkoitan lähinnä perussuomalaisia), mutta Stubbin yleisönä oli akateemisia osaajia. He tietävät, että mytologia on haastettavissa yleisellä tasolla ja erityisesti koulutuksen suhteen. Eikä haastajana ole vain vasemmisto tai jälkikeynesiläinen talousteoria.

Tuskin valtionvarainministeri on itsekään näin ymmärtämätön. Mistä siis moinen sepite?

Itse asiassa Stubb toteuttaa klassista retoriikan kaavaa. Hän ohjaa kuulijansa julkilausumattoman johtopäätöksen partaalle, ja antaa kuulijalle samalla ylemmyyden tunteen sen oivaltamisesta. Kuulija vietellään päättelemään, että koulutus ei ole pelkkä menoerä, vaan se pitää nähdä taloudellisena investointina ja alistaa taloudellisen hyödyn tavoittelulle, innovaatiotehtaaksi yrityksille.

Stubb ei ole ainoa, joka johdattelee tähän ajatukseen. Korkeakoulujen on kuulemma tajuttava, että yhteiskunta maksaa niille innovaatioiden tuottamisesta, ja siksi korkeakouluissa on tehtävä ”poisvalintoja”. Tälle viestille luodaan otollista maaperää muokkaamalla vallitsevia diskursseja: väheksytään dosentteja ja akateemista lukeneisuutta, sutkautellaan professoreiden kesälomista, vedotaan myyttiin niukkuuden luovuudesta, kannustetaan yhtä aikaa huipulle ja leikkaustalkoisiin, syyllistetään taloustaantumasta sekä korostetaan koulutusta ”keskeisenä arvona mutta”.

Tämän kaiken tarkoitus on saada akateemiset itse sanomaan: ”Me teemme taloudellisesti tuottavaa työtä, joten alistakaa meidät lyhyen tähtäimen taloudelliselle voitontavoittelulle, niin sittenpä näette.”

2. Sivistysinnovaatio

Kun aikoinani opiskelin tietojenkäsittelyoppia, minulle opetettiin, että softwaren ja tietojärjestelmien innovatiivinen kehittely perustuu hermeneuttiseen kehään. Ohjelmistoa rakennettaessa tai ”prototyypiteltäessä” ymmärretään asteittain paremmin se, miten annettu ongelma kannattaa ratkaista ja samalla annetaan alkuperäisen tehtävänasettelun muuttua. Prosessiin voi osallistua useita henkilöitä: tulevia ohjelmiston käyttäjiä, heidän asiakkaitaan, talouspuolen tyyppejä ja johtoporrasta, kunhan kaikki myöntävät, ettei kenelläkään ole ennalta hallussaan valmista ratkaisua.

Hermeneuttisen kehän teoria kehiteltiin kirjallisuuden tutkimuksessa, teologiassa ja filosofiassa. Ainekset siihen löytyvät jo Platonilta. Nykyisin systemaattista hermeneutiikkaa käytetään näiden lisäksi muissakin humanistisissa tieteissä ja juridiikassa. Oikeastaan kaikki tieteen tekeminen ja ihmisenä oleminen liikkuu itsekriittisessä tulkinnan kehässä. Luovuuden kannalta oleellista on vain myöntää se.

Samalla voi myöntää, että tämä luovuuden metodologia tulee talousdogmatiikan ulkopuolelta.

Toinen vaihtoehto on se, että ulkoa määrätään, mitä kuuluu tehdä, ja uhrataan saatu vaste ennakkoluulojen alttarilla. Tällainen putkiajattelu luulottelee itselleen ja muille, että se tietää seurausten vääjäämättömän ketjun. Se ei ole kovin innovatiivista itsessään eikä muiden luovuudelle avointa.

Tiedettä, taidetta ja innovaatioita synnytetään parhaiten, kun edistetään tieteelle ja taiteelle luonteenomaista kilvoittelua. Sitä ei synny muuttamalla nämä kilpailut lyhyen tähtäimen taloudelliseksi kilpailuksi. Siten saadaan aikaan vain oman edun ajamista, ei luovaa ajattelua. Yritys hallita tieteellis-taiteellista luovuutta tuhoaa laskelmoivuudellaan sen, mikä piti taata. ”Innovaation” newspeak-käsite on valjastettu tähän tehtävään, joten se on käännettävä nurin.

Suomen ongelma on tunnetusti innovaatioiden tuotteistamisessa. Korkeakoulutus ei muutu taloudellisesti hyödynnettäviksi innovaatioiksi. Onko ongelmana kuitenkaan se, että julkisrahoitteiset yliopistot eivät tuota valmiiksi tuotteistettuja innovaatioita yrityksille? Tuskin. Julkisrahoitteiset oivallukset olisivat kaikkien käytettävissä, eivät yksityisesti rahastettavissa.

Voisiko vika olla siinä päässä, jonka pitäisi osata tuotteistaa luovaa osaamistamme? Voisiko vika olla siinä, että meiltä puuttuu avainasemista se laaja-alainen akateeminen sivistys, jota muualla maailmassa on? Ehkä meillä on turhan kapeaa se osaaminen, joka osaisi kuvitella, mitä hyötyä on tutkimuksesta ja mille olisi kysyntää. Ehkä olemme luottaneet vain uusien näppärien vempeleiden houkuttelevuuteen, ja unohtaneet kysyä ihmiselämän mielekkyyttä niiden suosion takana.

Kenties meiltä puuttuu juuri tämän taju. Luovuus ei ole jotakin yksilöllistä ennakoimatonta huippuluokan neroutta eikä sattumanvaraista haaveiluhöttöä. Se ei silti ole laskelmointiakaan eikä sitä voi tehtailla. Luovuus on systemaattista toisinajattelua.

Huolellista luovuutta opetetaan aivan järjestelmällisesti jo usealla taholla: taideoppilaitosten lisäksi ainakin humanistis-yhteiskunnallisissa aineissa, matematiikassa, tähtitieteessä, maantieteessä ja biologiassa. Sitä opetetaan kaikessa sellaisessa ”turhassa”, joka ei näy seuraavassa kvartaalissa ja joka ei ole pelkkä lyhin reitti pisteen A ja B välillä.

Mainituilla aloilla opetetaan näkökulman ja ajattelutavan sujuvaa vaihtamista. Niillä opetetaan sen tinkimätöntä ja laaja-alaista metodologiaa, miten kyseenalaistaa oma ajattelutapa lähtökohtia myöten, tai miten pidättyä kohdatun ongelman äärelle sietäen epävarmuutta ja ratkeamattomuutta, kunnes on hahmottanut kaikki kuviteltavissa olevat mahdollisuudet. Näillä aloilla opetetaan itsekriittistä hermeneuttista asennetta. Näillä aloilla opetetaan mielekkyyden muodostamista.

Tätä sivistystä ei voi eikä kannata korvata omaa etua ratkovalla kalkyloinnilla.

Sivistys on päämäärä itsessään. Se ei ole vain itseisarvo, vaan toimintaa, jonka lopullisena päämääränä on toimia hyvin omassa liikkeessään, omassa työssään. Tällaisena sivistys tuottaa ylimäärää.

3. Luottamus luovuuteen

Joulukuussa herätti huomiota ”omassa työssä työllistyvien” asema. Näytti siltä, että monet tutkijat, journalistit ja taiteilijat pudotetaan perusturvan ulkopuolelle, kun heidät määriteltiin uudessa työttömyysturvalainsäädännössä yrittäjiksi. Vanhassa laissa yrittäjiä olivat vain toiseen turvaverkkoon, yrittäjien perusturvaan oikeutetut. Edelleenkään ei ole selvää, miten TE-toimistot tulkitsevat lakia ja miten luovien alojen pätkätyöläiset edes pystyisivät osoittamaan ”yrittäjyytensä” sivutoimisuuden erotuksena vain kannattamattomasta päätoimisesta yritystoiminnasta.

Voi yhä toivoa, että ministeriöohjeistus korjaa asian. Silti on hälyttävää, että juuri innovatiivisten alojen elinkeinorakenne ja töiden saamisen edellytykset näyttävät olevan tuntemattomia päättäjille.

Näillä aloilla on töitä saadakseen – siis ollakseen TE-toimiston edellyttämä aktiivinen työnhakija – pakko tehdä silpputyötä. On itse luotava oma työ kilpailemalla alansa ilmais- ja pikkutöistä, ja on kerrytettävä ansioluetteloa, jotta voi edes haaveilla pääsevänsä kokopäivätöihin vähän ennen eläkeikää. Aloilla vallitsee jo työnantajan märkä uni: työnantajan riski on jo ulkoistettu työntekijöille tavalla, josta muiden alojen työnantajat vasta haaveilevat. En sano tätä kritisoidakseni näiden alojen työnantajatahoja, sillä ne ovat usein yleishyödyllisiä ja työllistävät, minkä pystyvät.

”Sivutoimisuusraja” on jo otettu huomioon: jos palkkioita kertyy liikaa, työttömyystuki tippuu nollaan. Näillä aloilla ei tarvita erikseen muuta työttömyystukioikeuden byrokraattista vahtimista. Ei ole kauan siitä, kun tämä ymmärrettiin ja säädettiin oikeus tehdä silpputöitä kolmellasadalla eurolla kuussa ilman, että työttömyystuki alkaa vähetä. Nyt kuitenkin päinvastoin uhataan, että aktiivisesti itseään työllistävä työtön määritellään päätoimiseksi yrittäjäksi ja viedään perustoimeentulo pois, jollei hän suostu passivoitumaan. Moni pelkää jo ottaa vastaan töitä.

Luovien alojen perusturvan pitää rakentua tämän tilanteen ja luovuuden itsensä ymmärtämiseen. Se ei saa olla pelkän viranomaistulkinnan varassa, vaan sen pitää olla kirjattu lakiin selkeästi. Vain tämä voi antaa tarvittavan luottamuksen työmarkkinoille ja ”innovaatiotyölle”, jos sellaista oikeasti halutaan.

Jos leikkaamme korkeakoulutuksesta ja kulttuurista, leikkaamme luottamuksesta ja jätämme lapsillemme mittaamattoman velan. Leikkaamme suoraan heidän menestymismahdollisuuksistaan jo tänään eikä vasta kuvitteellisen lainan maksun aikaan. Kuten aina, selvästi tuottavaan toimintaan kannattaa haalia muualta pääomaa, joka toki vaatii pientä korkoa sijoitukselleen. Viimeaikaisissa talouskeskusteluissa onkin alettu huomata, että velkapeikko on ylimitoitettu. Myös kansainväliset talouspäättäjät – valtavirtaista talousteoriaa kannattavatkin – ovat ilmaisseet epäluottamuksensa koulutusleikkauksiin ja liialliseen talouskuriin.

Luottamuksesta on kyse, luottamuksesta talouteen, päättäjiin, osaamiseen ja huomiseen. Luottamusta kuitenkin nakerretaan. Sitä nakerretaan luomalla eri tavoin kulttuuri- ja sivistysvihamielistä ilmapiiriä. Vähätellään akateemisuutta, vaaditaan korkeakouluilta säästöjä ja lisää innovaatioita, leikataan luovien alojen perusturvaa, propagoidaan velkakelloilla, unelmoidaan monikulttuurisuutta kannattavien nujertamisesta, haukutaan sivistyneistöä, rakennetaan vastakkainasetteluja.

Mitä muuta vaihtoehtoa kieleltään ja maantieteeltään syrjäisellä, harvaan asutulla, vähäluonnonvaraisella ja satokaudeltaan lyhyellä valtiolla on kuin sivistys?