Nuppu Koivisto 8.9.2014
Joissakin kolumneissa on silmiinpistävintä, että ne koostuvat niin kuluneista argumenteista. Tähän kategoriaan lukisin professori Janne Saarikiven tekstin “Tylsyys”(Parnasso 4/2014). Siinä professori päivittelee pisteliäin sanankääntein, kuinka aikamme institutionalisoitunut taide on uhrannut alkukantaisen “pelon, pyhyyden ja merkityksen” viihteellis-kaupallisen massakulttuurin alttarille.
Ensimmäinen ajatus kolumnia lukiessa on hämmentynyt epäusko. Voiko joku vuoden 2014 Suomessa olla niin naiivi, että pelkistää populaarimusiikin käsitteen “neljä neljäsosaa tahtilajiin soitetuksi kitarasäesteiseksi vokaalimusiikiksi”? Tai toteaa, että “Suomessakin kirjoitetaan nyt romaaneja, vaikka oikeastaan täällä pitäisi varmaan vain laulaa kalevalamittaista epiikkaa ja kuolinitkuja”?
On toki mahdollista, että Saarikiven teksti on kauttaaltaan ironinen – ainakin hänen laatimansa kärjistykset on selvästi kirjoitettu provosoiviksi kieli poskessa. Tällainen kokonaistulkinta kuitenkin ontuu, kun kirjoittaja lopettaa tekstinsä hartaan kaunopuheisesti toteamalla, ettei “taide tule enää koskaan merkitsemään mitään, niin kauan kuin emme ala uudestaan pelätä ja kavahtaa pyhyyttä”. Lukijalle jää pikemminkin kuva mielensä pahoittaneesta sedästä kuin teräväsanaisesta kulttuurikriitikosta, joka suomii konservatiivista taide-eliittiä sen omin asein.
Oli niin tai näin, Saarikiven kolumnin kantavana voimana toimii varsin kliseinen esteettinen vastakkainasettelu. Yhtäällä on oopperafestivaaleihin ja kustantajan pikkujoulukutsuihin samastuva homogeeninen taide, joka myy hyvin. Jonnekin historian hämäriin sen sijaan on hukkunut toisenlainen taide, jonkinlainen kulttuuripääoma orgaanisena osana ihmisyksilön henkistä elämää:
“Taideinstituution juuret ovat ajassa, jolloin ihmiset pelkäsivät kuolemaa ja Jumalaa. Kirkonpenkissä he ajattelivat kurjuuttaan, katsoivat kuvia ja kuulivat musiikkia hartauden vallassa. Tiedettä, taidetta ja uskontoa ei ollut, tai ne olivat yhtä: tieto, kokemus ja arvot. Ei ollut taidearvostelijoita, oopperajuhlia eikä festareita, mutta oli pelko ja pyhyys, merkitys.”
Epäselväksi jää, mitä Saarikivi tässä yhteydessä tarkoittaa “taideinstituutiolla” ja miksi hän ajoittaa sen alkamaan juuri Euroopan keskiajasta. Länsimaisten taidekäsitysten kun voi nähdä rakentuvan monen erilaisen esikristillisenkin perinteen pohjalle. Argumentin ydin on kuitenkin selvä: taiteen on oltava jotakin kokemuksellisesti mullistavaa ja ylevöittävää, eikä siihen saa liittyä kulttuurisia hallintorakenteita tai – herra paratkoon – kaupallisuutta. Teksti asettuu osaksi 1800-luvun romanttisesta taidekultista periytyvää esteettistä näkemystä, jossa “oikea”, henkistynyt ja uskonnon mitat täyttävä taide toimii vastakohtana rahan saastuttamalle teolliselle viihteelle.
Lisäksi Saarikiven ajatteluun liittyy kaksi vakavaa taidehistoriallista virhepäätelmää. Ensinnäkin Saarikiven oletukset keskiaikaisen kirkossakävijän mentaliteetista vaikuttavat varsin anakronistisilta ja tuovat mieleen lähinnä pari sataa vuotta sitten syntyneen individualistisen käsityksen taidekokemuksesta. On tietysti totta, että uskonnolliset rituaalit, rakennukset ja tapahtumat olivat keskiaikaisen kristikunnan yhtenäiskulttuurissa taideteosten keskittymiä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että ne olisivat automaattisesti synnyttäneet ihmisissä suuria eksistentiaalisia pohdintoja elämän rajallisuudesta: yhtä lailla kirkossa on voitu käydä vain siksi, että sosiaaliset konventiot ovat sitä edellyttäneet. Emme voi yksiselitteisesti tietää, mitä satoja vuosia sitten eläneen ja aivan erilaisen maailmankuvan omaksuneen henkilön päässä liikkui, kun hän kuunteli gregoriaanista kirkkolaulua tai katseli raamatullisia freskoja.
Kolumnia värittää myös toisentyyppinen historiallinen romantisointi, joka tuo mieleen esseisti Antti Nylénin kaipuun 1860-luvun Ranskaan. Tekstin pohjavireenä on nostalginen haikailu aikaan, jolloin kaikki oli vielä hyvin ja jolloin taide ei vielä ollut eriytynyt kulttuuri-instituutioiden ja myyntilukuihin keskittyvän tasapäistävyyden alaisuuteen. Kirjoittaja unohtaa kuitenkin, että hänen kritisoimaansa “tylsää”, konventionaalista ja kaupallista taidetta on ollut aina. Taiteilijat eivät suinkaan ole eläneet pyhästä hengestä eivätkä välttämättä tehneet työtään ylevien henkisten periaatteiden innoituksesta vaan tiettyihin käyttötarkoituksiin tai mesenaattien tilauksina. Genremaalauksia ja käyttömusiikkia (Gebrauchsmusik) voisi pitää hyvinä esimerkkeinä tästä.
Professorin romanttinen käsitys taiteesta pyhyyden ja mystisten merkitysten lähteenä on helposti tyrmättävissä banaalina yksinkertaistuksena: miksi ihmeessä taidekokemuksen pitäisi aina olla jotain ainutlaatuista ja mullistavaa? Silti asenne lymyää kulttuurikeskustelun taustalla edelleen, sillä arkiajattelussa taidekokemukselta vaaditaan suuria elämyksiä, tunteita ja oivalluksia. Ajatus sisältää myös omat vaaralliset elitismin sudenkuoppansa, jotka on syytä nostaa esiin. 1800-luvulta periytyvä ajatus taiteesta abstraktina ja henkisesti haastavana ilmiönä johtaa pisimmillään kulttuurihistoriallisten painotusten piirissä tietyn kaanonin ylikorostamiseen vähemmän arvokkaiksi koettujen ilmiöiden kustannuksella. Erityisen vahvasti tällainen ote heijastuu musiikin maailmaan, jossa genrerajat ja -ennakkoluulot ovat edelleen voimakkaita.
Tietenkin on huolestuttavaa, jos taidetta ajatellaan vain ja ainoastaan pääoman, instituutioiden tai yhteiskunnallisten resurssien näkökulmasta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, ettei tilanne ole aivan niin toivottoman synkeä kuin Saarikivi antaa ymmärtää: kulttuurielämästä löytyy jopa Suomen kokoisessa pikkuvaltiossa varsin monta lokeroa ja marginaalia. Samalla kolumnin kritiikki jää etäiseksi sanahelinäksi, kun kirjoittaja tyytyy leikittelemään kieli- ja mielikuvilla, ei tarjoamaan konkreettisia parannusehdotuksia synkin värein maalailemalleen tilanteeseen. Kaiken kaikkiaan on vaikea ymmärtää, mitä annettavaa Saarikiven harjoittamalla menneisyydenpalvonnalla ja luutuneiden taidekäsitysten toisintamisella on keskustelulle taiteen asemasta länsimaisessa kulttuurielämässä.
Lähde:
Saarikivi, Janne, ”Tylsyys”, Parnasso2/2014 (s. 54).