Pirkko Holmberg 28.5.2012
Uusi taide – nopeus, vaara, uhma. Italian futurismi 1909-1944 EMMAssa
02.03.2012 – 10.06.2012
1900-luvun ensimmäisen avantgarde-liikkeen varhaiseen ohjelmaan kuuluivat nationalismi, fasismi, sodan ihannointi ja naisviha, joiden saattoi nähdä heijastavan alkaneen tehokkuuden ja väkivallan ajan luonnetta. Voisi ajatella, että futuristit koettivat ottaa koittaneesta koneistumisen ja vauhdin ajasta parhaan irti, ihastella sitä kauhistelun sijaan. EMMAan koottu laaja ja vaikuttava futurisminäyttely kuitenkin iskee minuun kuin ruoska ennen kaikkea sen takia, että näen seuranneen vuosisadan väkivallan siemenet laskettuna futuristien taustalla vaikuttaneessa aatemaailmassa. Tajuan, miten paljon uhreja tämä mm. stoalaisuudesta ja Nietzscheltä ammentanut voiman ja kovuuden ihannointi niittää vielä tänäkin päivänä.
Gerardo Dottori: Liikkeessä, n. 1926Kahden italialaiskuraattorin EMMAan kokoamassa näyttelyssä on esillä vähemmän tunnettuja teoksia tunnetuimmilta futuristeilta, sekä laajalta joukolta muita ja vähemmän tunnettuja futuristeja. Joukossa on myös naisia, mitä pidän ilahduttavana. Aikahaarukka on varsin laaja, sillä näyttely kattaa ajanjakson ensimmäisen manifestin julkaisuajankohdasta vuonna 1909 sen kirjoittajan Filippo Tommaso Marinettin kuolemaan vuonna 1944.
Erityistä tälle näyttelylle on futurismin myöhäisvaiheen, aeropitturan vahva painotus. Pääosassa ovat maalaustaide ja piirrokset, ja mm. Giacomo Ballan tuotantoa on laajasti edustettuna. Tämän lisäksi näyttely tuo esiin futuristien mittavan ahkeroinnin mm. arkkitehtuurin, huonekalu- ja julistedesignin aloilla. Futurismihan ei ollut pelkkä taiteen uudistusliike, vaan se halusi vaikuttaa kokonaisvaltaisesti politiikkaan, yhteiskuntaan ja aineelliseen todellisuuteen. Terävillä, geometrisilla ja dynaamisilla muodoilla ihmisten elinympäristöä koetettiin muokata vastaamaan paremmin sitä, millaiseksi henkinen maisema oli jo luonnontieteellisten, teknologisten ja aatehistoriallisten mullistusten kautta muuttunut.
Esille on laitettu myös alkuperäiskappaleita futuristien manifesteista ja heidän julkaisemistaan lehdistä. Voi kysyä, miten mielekästä on kellastuneiden lehtisten kierrättäminen jatkuvasti näyttelystä toiseen. Marinettin omat piirrokset ja luonnosmaiset kuvarunot ovat kuitenkin mielenkiintoinen lisä antaessaan osviittaa siitä, millaista maalaustaiteen periaatteita vahvasti määrittelemään pyrkineen runoilijan oma kuvallinen ajattelu saattaisi olla.
Aeropittura merkitsi alkuaikojen kovien asenteiden lientymistä ja etääntymistä politiikasta uusiin henkis-idealistisiin näkemyksiin. Aeropitturassa oli kyse perspektiivin rajojen radikaalista ylittämisestä. Uusi teknologinen keksintö, lentokone moninkertaistaa maiseman mahdolliset näköpisteet, koska paitsi että se on ilmassa se voi myös nousta, laskea ja kääntyä. Marinetti kuvaa ilmarunouden manifestissaan vuonna 1931 (L’aeropoesia, manifesta futurista ai poeti e agli aviatori), kuinka maalaustaide ja runous kumoavat fenomenologiset eroavaisuudet eri tarkastelupisteiden välillä, ja pian saavutetaan ”uusi kuvallinen ja ei-maallinen hengellisyys”. Maisema voi vaihtua karttakuvaksi, kuten Enrico Prampolinin maalauksessa Caprilainen maisema (1931). 
Enrico Prampolini: Maisema Caprilta, n. 1932
Suhteellisuusteorian kaltaiset tieteen uudet kehitysaskeleet sulautuvat yhteen henkis-idealististen näkemysten kanssa niin, ettei aina voi erottaa, onko kyse henkisestä vai tieteellisestä maailmankuvasta. Tämä näkyy hyvin Gerardo Dottorin Nostovoimassa (1923), joka kuvaa massiivisia vuoristomaisia muotoja pilvien keskellä maan ja taivaan välillä sijaitsevasta epätotunnaisesta näköpisteestä. Kuvan muodot ovat täynnä ylöspyrkivää voimaa, jota myös ylöspäin vaaleneva värimaailma metaforisesti kuvaa: maan pimeydestä siirrytään ylös valoon.
Marinetti vastusti kirjastoja ja taidemuseoita ja ylenmääräistä vanhan kulttuuriperinnön palvontaa, koska niillä ei ole varsinaista annettavaa nykyihmiselle ja ne vievät tilaa syntyvältä uudelta todellisuudelta. ”Mitä muuta me tosiaankaan voimme löytää vanhasta maalauksesta kuin taiteilijan tuskaisan tempomisen hänen yrittäessään murtaa kahleita, jotka estävät häntä ilmaisemasta täydellisesti sisintään?” Marinetti kysyy ensimmäisessä manifestissa. Hän vannoi uutuuden ja jatkuvan muutoksen nimiin, ja tiedosti sen tarkoittavan, että myös futuristien itsensä olisi astuttava syrjään heidän käytyään yli-ikäisiksi.
Tämän muistaa oireellisesti kun katsoo esimerkiksi Giacomo Ballan maalausta Auton nopeus (1913) tai Luigi Russolon Yössä kulkevan junan dynaamisuutta (1911). Vanhanaikaisen auton muodot ovat hevosvaunumaisia ja pyöreitä. Vauhdin ja konemaisen dynaamisuuden yhdistäminen höyryveturiin tuntuu myös nykynäkökulmasta huvittavalta. Ehkä näillä main piileekin vastaus siihen, miksi teknologian ihannointi ei enää kuulu taiteen etulinjaan. ”Futuuri” on muuttunut todellisuudeksi: se jatkaa toteutumistaan kansainvälisten suuryritysten toimesta, eikä enää tarvitse taiteilijoiden apua.
***
Olen tässä tekstissä pystynyt ottamaan esiin vain muutamia futurismia koskevia näkökohtia. Niille, joita tarkempi perehtyminen kiinnostaa, suosittelen laajempaa artikkeliani vuodelta 2008, joka käsittelee Pariisin Pompidou-keskuksen futurisminäyttelyä.