Saara Hacklin 6.3.2014
Tänä keväänä eurooppalainen Manifesta biennaali ja australialainen Sydneyn biennaali ovat joutuneet erikoiseen tilanteeseen. Molempia uhkaa boikotti. Sydneyn biennaalista on irtisanoutunut ryhmä taiteilijoita, jotka vaativat järjestäjää luopumaan yhteistyöstä biennaalin sponsorin Transfieldin kanssa. Manifestan pääkuraattori Kaspar König on puolestaan saamassa adressin, jossa pyydetään kuraattoria vetämään biennaali pois Pietarista Ukrainan tilanteen takia.
Boikotteja
Sydneyn biennaalin boikotti liittyy Australian kiisteltyihin säilöönottokeskuksiin Naurun saarella ja Papua-Uudessa-Guineassa. Ne on avattu Australiaan meritse tulevia turvapaikanhakijoita varten, joita Australia ei halua omalle maalleen. Biennaalin sponsori, ylikansallinen ja monialainen Transfield, vastaa näiden kyseenalaisten säilöönottokeskusten toiminnasta. Tällä hetkellä viisi taiteilijaa (mm. Ahmet Ögut) on irtisanoutunut biennaalista. Johtoryhmälle lähetetyn vetoomuksen taustalla oli tietysti ihanne siitä, että taiteilijoiden symbolinen ele tulisi aidosti kuulluksi ja siihen reagoitaisiin ajoissa. Että pian avautuva Australian suurin nykytaidetapahtuma ei haluaisi kohdalleen boikotin tuomaa imagotappiota ja tyhjiä saleja – ja ennen kaikkea Australian pakolaispolitiikan epäinhimillisiin seurauksiin saataisiin muutos.
Manifesta on nomadinen biennaali. Sen vahvuus voi olla myös sen heikkous. Liikkuva biennaali purkaa taidemaailman sisäistä ”maantiedettä” siirtymällä taidemaailman näkökulmasta marginaalisiin paikkoihin. Toisaalta, kun näyttelypaikka ja yhteistyökumppanit on aina etsittävä uudelleen, on kohdepaikan sitoutuneisuus hankkeeseenkin varmasti löysempää kuin jos hanke olisi pysyvä. Myös Manifestan kriittinen eetos asettaa haasteen. Manifesta ei ole kuin mikä tahansa designpääkaupunkivuosi, joka tuo staroja, tyyliä ja suhteellisen turvattua sisältöä kaupunkiin. Päinvastoin, rahoittaja voi odottaa hankkeelta ihan mitä tahansa. Ja siksi Manifestan pitäisikin olla kiinnostava nimenomaan ammattilaisten näkökulmasta. Nyt verkossa kuitenkin kiertää adressi, joka vetoaa tämänvuotisen Manifestan kuraattoriin, että tämä boikotoisi Venäjää. Epäilemättä monen näkökulmasta boikotti olisi nimenomaan Manifestan hengen mukaista.
Näitä kahta biennaalia ei ehkä ole reilua verrata, sillä niiden toimintatavat ja profiilit poikkeavat merkittävästi toisistaan. Venetsian ja São Paolon biennaalin lailla merkittävä Sydneyn biennaali on järjestetty jo vuodesta 1973. Manifesta taas syntyi kokeelliseksi, liikkuvaksi nuorempien taiteilijoiden foorumiksi vuonna 1996, aikana jolloin ”mammuttimaisiin” biennaaleihin jo suhtauduttiin kriittisesti. Maineikkaan ja suuren vertaaminen nuoreen ja pieneen voi tuntua epäreilulta. Kummalla on enemmän pelissä? Entä kumman painoarvo on suurempi?
Kuitenkin kevään boikottiasetelmissa surullista on kenties juuri se, että molemmat biennaalit näyttävät olevan yhtä avuttomassa tilanteessa. Boikottipaine yksinkertaistaa asetelmia ja pakottaa toimijat reagoimaan tietyllä poliittisten eleiden akselilla. Kummallakaan toimijalla ei näytä olevan juuri liikkumatilaa: Sydney on naimisissa sponsorinsa kanssa, joka on ollut sen yhteistyökumppani alusta asti. Manifestallakaan ei ehkä ole lopulta varaa ideologiaan – ja vaikka se päättäisikin boikotoida, Venäjää tuskin kiinnostaa.
Kritiikistä taiteeksi
Boikotissa taide kytkeytyy politiikkaan tavalla, joka ei niinkään ammenna taiteen omista mahdollisuuksista, vaan perustuu sen näkyvyyteen ja julkisuusarvoon. Entä voisiko boikotin sijaan jotain kiinnostavaa syntyä käyttämällä taiteen omia kortteja?
Kevään boikottivaatimukset yhdistyvät 1960- ja 1970-lukujen instituutiokriittisen taiteen varhaisvaiheisiin. Se liittyi taiteilijoiden haluun hyökätä museoinstituutioita vastaan – keskeisin esimerkki oli Yhdysvalloissa MoMA:a, jota vastaan järjestettiin protesteja. Sittemmin boikotin rinnalle muodostui oma instituutiokriittisen taiteen muotonsa, joka tutkivat taidemarkkinoiden ja -museoiden ideologisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia ulottuvuuksia. Tällaiset teoshankkeet tuovat esiin usein vallan ja rahan liikkeitä mm. osoittamalla erilaisia museoiden ja yritysmaailman välisiä kytköksiä.
2000-luvulla instituutiokriittisyyden väitetään tulleen instituutioiden syleilemäksi. Tiedostavuus ja kriittisyys on ikään kuin sisäänrakennettua järjestelmään – samalla tuo kriittisyys tuntuu menettäneen teränsä.
Rahan liikkeet
Kasvava taidebisnes iloitsee uusista keräilijöistä – yksityisen keräilijän rahahan on hänen oma asiansa. Myös yrityssponsorit ovat toiminnan elinehto. Suomessa toimintakulttuurin muutos on selvä. Kukaan ei enää närkästy BMW:n logosta, päinvastoin, järjestäjä voi iloita, että on saanut näinkin “ongelmattoman” brändin yhteistyökumppaniksi, eikä esimeriksi Transfieldin kaltaista vyyhtiä.
Samalla kun yksityisen rahan tarve kasvaa, taidekenttä lienee jo oppinut, ettei “puhdasta” rahaa olekaan. Kiiltävä yrityskuva tai keräilijäimago voi toisessa hetkessä romahtaa. Edes kotimainen maine ja mammona ei ole ongelmatonta. Vuonna 1998 Leena Krohn ja Marjatta Hanhijoki palauttivat Pro-Finlandia -mitalin vastalauseena Martti Ahtisaaren päätökselle myöntää kunniamerkki Indonesian hallituksen metsäministerille Djamaludin Suryohadikusumolle – Krohn piti tätä Suharton politiikan tukemisena.
Taidemaailma on jo aikaa sitten saanut oppimäärän siitä, miten raha ja valta vaikuttavat myös taiteessa. Oppi turruttaa aikana, jona maailma näyttäytyy entisistä monimutkaisempana. Nyt kun uutiset taidemaailman käyttämisestä rahanpesuun, Guggenheimin Abu Dhabin työmaan työolosuhteista, Australian säilöönottokeskuksista tai Venäjän liikkeistä Ukrainassa lävähtävät silmille, toimijat löytävät itsensä pattitilanteesta – vaikka juuri nyt tuntuisikin olevan entistä tärkeämpää uskoa, että taiteella voisi olla jotain tekoa näiden asioiden muuttamisessa.
Päivitys:
Perjantaina 7.3.2014 Sydneyn biennaali julkaisi tiedotteen, jonka mukaan biennaalin johtokunta on hyväksynyt Transfield Holdings yhtiön Luca Belgiorno-Nettisin eroanomuksen.
Linkki Guardianin uutiseen erosta
Linkit
Taiteilijoiden vetoomus Sydneyn biennaalin johtokunnalle
Helen Hughes Sydneyn biennaalista Frieze-blogissa
Leena Krhonin ja Marjatta Hanhijoen lausunto
How prevalent is money laundering in the art world -artikkeli