17.10.2008 Tero Huotari
Markku Laamanen, Piirroksia ja pastellimaalauksia. Galleria Katariina 1.-19.10.2008
Tekijä on itse paikalla kertomassa teoksistaan sunnuntaina 19.10 klo 13-16
Markku Laamanen määrittelee teoksensa spontaaneiksi kuviksi, joiden tyyli vaihtelee tekniikan mukaan. Tämä näkyy erityisen hyvin tuoreista teoksista, joskaan tyylin vaihtelu ei sentään pane luulemaan, että teokset kuuluvat eri tekijöille. Tunnustettuja vaikutteita löytyy Dalísta renessanssin muotokuviin. Tämänkin voi nähdä pitempään katsoessa, joskin useat kotimaiset surrealistit on vielä helpompi nähdä konkreettisina kuvakielen innoittajina.
Spontaanisuus ei Laamasen teoksissa tarkoita taidesuuntauksen ekspressionistisuutta, vaan erilaisten sisältöjen rauhallista yhteentörmäystä ajattomassa unenomaisessa tilassa. Vaikka taiteilija esittää aiheensa vaihtelevan tekniikan mukaan, vapaasti ja vaivattoman oloisesti muotoutuvat olennot ovat yhteistä kuvissa. Pienen kiinalaisen iltapäivän katsojaa hypnoottis-hajamielisesti tarkkailevan hahmon kasvot ovat kuin suoraan Ozin armeijan kenraali Tik-Tokin lempeänpyöreästä kuparipäästä. Upotus on siis Ihmemaa Ozin tapaiseen fantasiaan, jossa mikä tahansa haluttu on heti mahdollista, missä ulkokohtaisia rajoituksia ei ole, ja tärkeintä kaikesta: kiire puuttuu. Voin kuvitella ojentavani käden kuvan ulkopuolelle lounaspurnukkapuuhun nälän hetkellä, jos unimaailmassa sellaista ylipäätään on.
Markku Laamanen, Pieni kiinalainen iltapäivä
Neljä eri puolille galleriaa sijoiteltua samettisiin tiskihansikkaisiin sulautunutta Kyyhkys-teosta leijuvat ristosuomimaisessa yhden värin kentässään enemmän kuin lentävät, varsin tietoisina konkreettisen aineen puuttumisesta tässä fantasiamaailmassa. Kyyhkyjen päitä ympäröivän valon voi ajatuksen nopeudella tulkita renessanssin pyhimysmuotokuvien sädekehiksi, ja sarjan itsensä kokoelmaksi viattomuuden eri eleitä. Tiskihansikkaat kiskovat viattomia hahmoja takaisin tähän aineellisen maailmaan aivan kuin Tuhkimon uni hetkeä ennen heräämistä.
Markku Laamanen, Kyyhkynen
Toisin kuin Dalí, jonka fotorealistiset sekametelisopat ovat välillä äärimmäisen ylidraamattisia ja siirappisia, Laamasen ilottelut ovat kuvakieleltään varsin rauhallisia. Edelleen, toisin kuin Dalílla, jolla suurieleiset kollaasit muodostavat sätkivän pinnan, mutta tyhjän sisällön, Laamasen pintojen pehmeät värisiirtymät kätkevät sisäänsä suuria jännitteitä. Otetaanpa vaikka Dalín ja Juhani Linnovaaran välimaastoon sijoittuva Keskustelu vuodelta 2008. Elämän ja kuoleman kysymykset nousevat unen maaperästä kasvien kaltaisina, taustanaan unessa sekoittunut universumi. Eleet ovat hiljaisia, värit viileään päin viritettyjä, pohtimaan kutsuvia. Ne eivät hyppää silmille, eivät anna valmista vastausta, osin koska kuvan sisällä keskustelu on ilmiselvästi vielä käynnissä.
Markku Laamanen, Keskustelu
Laamasen tussiteoksissa tunnelma on vielä selkeämmin suoraan unista. Pastelliliidun värissä mahdollistamien pehmeiden siirtymien vaihtuessa tussiin ja litografiaan olennot saavat hyvin selvät piirteet, joiden avulla ne melkein ponnistavat huonetilaan. Minkälainen joukkio olentoja on pukenut päälleen kaniturkin? Ovatko ne peikkoja, maahisia vai keijukaisia? Kova kiire seuraavaan kohtaamiseen niillä ainakin näyttää olevan – ovatko ne kenties matkalla tapaamaan Dalín paremmista ideoista karannutta kuuakkaa?
Markku Laamanen, Kaniturkki
Markku Laamanen, Kummaa
Teosten jonkin verran, muttei häiritsevästi, vaihtelevaa tyyliä saattaa valottaa se, että Laamanen on aiemmin keskittynyt dalímaisen tai varhais-juhanilinnovaaralaisen fotorealistiseen esittämistapaan. Luopuminen ulkoisen pinnan korostamisesta sisäisen kustannuksella on selvästi tuonut suuren riemun Laamasen tekemiseen, mistä todistaa teoksissa pilkehtivä huumorinkukka. Aiemmasta tuotannosta löytyy esimerkiksi nyt esillä olevan Pienen kiinalaisen iltapäivän protoversioksi näyttäytyvä Kuuma pää, jonka elementit jäävät saapumatta kasaan. Ulkoiseen tarkkuuteen tähtääminen vie riemuitsemiselta tilaa aivan samaan tapaan kuin Dalín komeat, mutta onttoutta kumisevat keinonäyt.
Markku Laamanen, Kuuma pää
Todelliseen vapaaseen unitilaan murtautuminen on selvästi tehnyt Laamasen kuvista vapaampia ja rennompia, idealleen rehellisempiä. Tässä muutosta voi hyvällä syyllä verrata Juhani Linnovaaraan, myös hän siirtyi asetelmista ja historiallisista muotokuvista sammakkohahmoihin, jotka oli puettu lämpimällä, joskus myös pisteliäällä huumorilla. Tässä valossa Laamaselta on siis lupa odottaa suomalaista surrealismia uraauurtavaa suurta unikerrontaa. Perusta on nyt valettu.