Anna Jensen 3.11.2011
Jens Hoffmanin ja Adriano Pedrosan kuratoima 12. Istanbulin biennaali on yli 500 teoksen kunnianosoitus kuubalais-amerikkalaisen 
Untitled (Ross) – yleiskuvaa (Mahmut Ceylan)Felix Gonzales-Torresin (1957–1996) työlle. Viisi ryhmänäyttelyä on nimetty Gonzales-Torresin teosten inspiroimana: ”Untitled” (Abstraction) yhdistää modernin abstraktin taiteen ruumiillisuuteen, ”Untitled” (Ross) käsittelee identiteettiä, halua, seksuaalisuutta, rakkautta ja menetystä. ”Untitled” (Passport) tutkii poliittisia ja ideologisia rajoja, kansallista identiteettiä ja matkustamista., ”Untitled” (History) keskittyy historian kirjoittamiseen ja sen (vaihtoehtoisiin) tulkitsemisen tapoihin, ”Untitled” (Death by Gun) kokonaisuuden teokset kantavat huolta maailmassa kokoajan lisääntyvästä aseiden määrästä, sodista, väkivallasta ja aggressioista. Samoja teemoja analysoidaan ja syvennetään yksityisnäyttelyissä, joita biennaalissa on yli 50.
Kuten Gonzales-Torresin teokset, koko biennaali liittää taiteen, henkilökohtaisen ja politiikan yhdeksi: the political is also personal, and the personal is political. Eri aikakausilta olevat teokset muodostavat tiiviin kokonaisuuden yhdistäen taiteen ympäröivään todellisuuteen ja osoittaen ettei poliittisesti kantaaottavan taiteen tarvitse tehdä esteettisiä myönnytyksiä. Henkilökohtaisen ja julkisen rajat herättävät kysymyksiä. Mitä esitetään totuutena ja onko se totta, ja jos niin kenelle? Rajoja, sekä henkilökohtaisia että poliittisia, luonnollisia ja epäluonnollisia, puretaan ja niitä tuodaan näkyville. Rakkaus ja luopuminen ovat yleismaailmallisia, mutta minkälaisia rajoja rakkaus ja erilaiset rakkauden kohteet asettavat ymmärrykselle? Entä identiteetin rakentumiselle erilaisissa kulttuureissa?
.jpg)
Photo Mahmut Ceylan
”Untitled” (Ross) on ehkä hienoimpia kokonaisuuksia vähään aikaan. Näyttelyä inspiroinut samanniminen teos vuodelta 1991 on yksi Gonzales-Torresin karamelliteoksista, 80 kiloa erivärisiin kääreisiin käärittyjä karamelleja, omistettu tämän samana vuonna Aidsiin kuolleelle kumppanille Ross Laycockille. Teos on aikuisen miehen painoinen muotokuva, jolla on väri, tuoksu ja maku; syötyjen makeisten kautta Ross tulee osaksi katsojia. Rakkaus, sairaus ja menetys vaativat osallistumista, eikä niitä pääse karkuun. Kokonaisuuden alla esitettävät teokset käsittelevät rakkauden ja romantiikan teemoja ja niihin sisältyviä lupauksia. Aina, ikuisesti, loputtomiin.
Ira Sachs (photo Nathalie Barki)
Arjen ja ylevien tunteiden ja lupausten yhteensovittaminen ei kuitenkaan onnistu kivuttomasti. Kutlu? Atamanin (1961) teoksessa forever (2011) parivuoteen patja on peruuttamattomasti halki ja käyttökelvoton vaikka sitä on koetettu ommella kasaan. Aina ei välttämättä olekaan ikuisesti, rikkinäistä ei aina saa ehjäksi vaikka sitä yrittäisikin korjata,. Aika on rajallista vaikka rakastunut haluaa uskoa sen olevan loputonta ja kaiken jatkuvan vielä sen loppumisen jälkeen. Maailma ei silti lopu. Ira Sachs (1965) kuvaa videossaan Last Addresses Aidsiin kuolleiden Newyorkilais-taiteilijoiden viimeisiä osoitteita kauniisti ja kunnioituksella. Luonto yhdistyy rakastettuun kaupunkimaisemaan, jossa elämä jatkuu, pilvet lipuvat taivaan poikki ja ainoastaan tieto jonkun elämän päättymisestä tekee taloista ja kuvauksesta monumentaalista, herkkää, surullista ja lohdullista.
Michael Elmgreenin (1961) ja Ingar Dragsetin (1969) valokuvapäiväkirja The Black and White Diary, fig. 5 (2009) kuvaa ystäviä ja perhettä, tutkien lähipiirin ja perheen monia liukuvia merkityksiä suhteessa esimerkiksi queer-yhteisöön. Samalla se tuo näkyville kulttuurin, jossa on jotakin läpitunkematonta: (valkoisella) naisella ei tule koskaan olemaan todellista pääsyä (monikulttuuriseen ja -väriseen) homoskeneen. Vaikka kulttuuri olisi kuinka tuttu, on aina asioita jotka pysyvät suljettuna niille jotka eivät ole fyysisesti osallisia. Biennaalin monet teokset toimivat tässä julkisen ja yksityisen välisessä häilyvässä maastossa. Minkä kertomisella on merkitystä? Välillä kaikkien lööppien keskellä on unohtua, että sillä todellakin saattaa olla merkitystä kenen kanssa harrastaa seksiä: Paljastamista voi tehdä paljastamisen vuoksi (Simon Evans (1972) mainitsee näyttelykatalogissa vallitsevan paljastamisen kulttuurin: the diary pieces are an attempt to let it all hang out. Apologies are big business. This is the time of the memoir. Someone let out the secret that secrets are desirable and now we can’t shut up. I heard someone on the radio today say we’ve become our own Big Brothers, like Stalin turned into Andy Warhol.), mutta myös siksi että se toisinaan ilmaisee jotakin olennaista maailmasta ja osoittaa että henkilökohtaisillakin käytännöillä on merkitystä.
Kutlu? Ataman: forever
Omat pelot, neuroosit ja angstit siinä missä elämää suurempi rakkauskin tuntuvat ainutkertaisilta mutta ovat yleensä kuitenkin jaettuja, yleisiä. Evans käyttää teoksissaan kuvan lisäksi sanoja ja lauseita, paperisilppua ja teippiä. Sekä rakenne että tekstit hajottavat ja kokoavat. Vaikeat ihmissuhteet ja elämänhallinnan ongelmat tulevat piinallisen lähelle, monet esitetyt väitteet ovat samaan aikaan surrealistisella tavalla hauskoja, suoria ja piinallisen todellisia. Teokset ovat karttoja ja ohjeita, mutta kukaan tuskin haluaa selvittää mihin ne vievät ja opastavat.
Erilaiset luettelot pyrkivät jäsentämään maailmaa pieninä palasina. Evans itse esittää rakkautensa listoihin listana: Top 10 Reasons Why I Make Lists. ?1. Essential frailty and meanness of what characterizes human existence. 2. Easy advice. 3. Lego reductionism. 4. Art is myth of ordinary language. 5. Because I’m not good at writing poetry. 6. Obsessive neurotic activities keep trauma at bay. 7. The reference to duty. 8. The next opportunity to get real. 9. Because arbitrary top tens evaluate how we are living. 10. Imagination is words that go away. Sanoja pidetään luotettavina, mutta ne häilyvät, ovat alttiita väärinymmärryksille, sensuurille, yliviivaamiselle, paperisilppureille. Monet näyttelyiden teokset käsittelevät tätä ristiriitaa dokumenttien ja todellisuuden välillä, historian, sen uudelleen kirjoittamisen ja siitä tehtävien tulkintojen loputtomassa jatkumossa.
Biennaalissa maailman jatkuva julmuus ja elämän rajallisuus tulee raadollisesti esiin. ”Untitled” (Death by Gun) tarkastelee piinaavan tarkasti aseita ja aseilla aikaan saatua tuhoa viimeisen sadan vuoden aikana. Laetizia Battaglian (1935) valokuvat esittävät väkivaltaisten kuolemien banaalia arkipäiväisyyttä muutaman vuosikymmenen takaisessa Italiassa. Toteava tyyli näkyy sekä kuvaustavassa että teosten nimissä: Palermo, 1976. They killed him while he was going into the garage to get his car, 1976. Mustavalkoinen kuva, jossa mies makaa tyhjällä kadulla pää verilammikossa, pukeutuneena kuin kuka tahansa muu töihin matkaava, minä tahansa tavallisena aamuna. Arki tulee näyttelyssä esiin monin tavoin, siihen kuuluvista kammottavista kuolemista petaamattomiin sänkyihin ja lenkkareihin tarttuneeseen purkkaan.
Biennaali tuo rajojen ja erojen lisäksi esiin myös yhteisiä ja yhdistäviä asioita. Meriç Algün Ringborgin (1983) teos Ö (The Mutual Letter) (2011) koostuu kahdesta osasta, ääniteoksesta ja printatuista sanastoista,
Simon Evans: Survival joihin Istanbulista Tukholmaan vuonna 2007 muuttanut Ringborg on kerännyt sanoja, jotka ovat täsmälleen samoja turkiksi ja ruotsiksi. Yhteensä näitä identtisiä sanoja löytyi 1270. Kaksituntisella äänitallenteella Ringborg lukee näitä samoja sanoja ääneen kumppaninsa kanssa kumpikin omalla kielellään. Samanlainen tutkiva ote näkyy monissa biennaalin teoksissa, joko aiheissa tai esittämisen tavassa. Esimerkiksi tarkkoja pieniä piirroksia tekevä Nazim Hikmet Richard Dikba? (1973) kokee tehtäväkseen nimenomaan ympäristön tarkkailemisen ja työskentelyään kuvatessaan lainaa runoilija Gülten Akinia: ”to pause in order to understand the subtleties of things”. Hektinen maailma tekee pysähtymisen hankalaksi, mutta toisinaan se kannattaa.