You walk with humbleness, especially when you start or come to a new place.[1]
[Viime vuosikymmeninä useat länsimaat ovat perustaneet
komissioita tutkimaan valtion järjestelmällisen väkivallan
kohteeksi joutuneiden vähemmistöryhmien historiaa.
Suomen kontekstissa tämä tarkoittaa mm. vuonna 2022
toimintansa aloittanutta saamelaisten totuus- ja
sovintokomissiota. Myös Ruotsissa ja Norjassa on perustettu saamelaisten totuus- ja sovintokomissiot.]
Miten käsitellä sortoa, joka kerrostuu sukupolviin, aikaan ja kokemuksiin, liukuu satojen vuosien takaa nykyhetkeen, muotoaan muuttaen hengittää edelleen. Tarpeita on yhtä paljon kuin ihmisiä, ja ne risteävät keskenään. Miten toteuttaa oikeus?
Miten käsitellä tätä monitahoista ja eri suuntiin luikertelevaa aihetta?
Astutaan hitain askelin, saavutaan paikkaan,
annetaan sen ottaa meidät vastaan.
BIRGET; ways to deal, ways to heal -teoksen kerrotaan olevan vastaus Norjan saamelaisten totuus- ja sovintokomissioprosessiin, jonka selvitystyö päättyi kesäkuussa 2023. Näin Elle Sofe Saran ja Joar Nangon kehittämän ja tanssiryhmä Carte Blanchen esittämän teoksen ensimmäistä kertaa viime syksynä Helsingissä, ja nyt palaan sen äärelle puoli vuotta myöhemmin toisessa Saamenmaata kolonisoineen maan pääkaupungissa, Oslossa. Teoksessa käsitellään saamelaisiin kohdistunutta – ja edelleen kohdistuvaa – kolonialistista väkivaltaa, ja koetetaan löytää keinoja, joilla voisimme käsitellä sitä ja päästä sovintoon.
Totuus- ja sovintoprosessin näkökulmasta on erittäin olennaista huomata, että vaikka teoksen kehittäjät ovat saamelaisia, itse näyttämöllä emme näe ainuttakaan saamelaista kehoa, sillä esiintyjät koostuvat norjalaisen Carte Blanche -nykytanssiryhmän tanssijoista. Nykypäivän representaatiokeskusteluihin peilaten on mielenkiintoista, miten teoksessa on ratkaistu se, että saamelaisten tarinaa kertovat ei-saamelaiset kehot. Joar Nango on ratkaissut asian onnistuneesti lavasteissa ja puvustuksessa – esineet kuvastavat saamelaista perinteistä käsityötä ja asuja, mutta näyttämöllä ei kertaakaan esiinny itsessään ‘saamelaisia’ esineitä. Ainoan poikkeuksen tästä tekevät maarianheinäkimput, joita teoksen alussa kohdellaan arvostaen, mutta teoksen lopussa paiskotaan väkivalloin.
Väkivalta on teoksen ytimessä muutenkin. Teoksen tekoprosessi on alkanut Guovdageaidnussa, jossa tanssijat kuulivat saamelaisten henkilökohtaisia kokemuksia valtion harjoittamasta väkivallasta, ja nämä kokemukset tanssijat tuovat näyttämölle. Aihe on monimutkainen ja hankala – miten he, jotka eivät itse kanna tätä kollektiivista traumaa kehossaan, voivat tuoda kivun näyttämölle? Miten tehdä se oikein? Ja mikä olisi tässä kontekstissa oikein?
Näen, että Sara ja Nango ovat osanneet ohjata ja johdatella esiintyjät lähestymään teosta oikein. Erityisesti minua kosketti ja inspiroi kohta teoksen prosessista kertovassa dokumentissa, jossa Sara vie esiintyjät tunturiin ja opastaa heitä kohtaamaan maan: You walk with humbleness, especially when you start or come to a new place. Taivas ja maa ovat haaleanvaaleita, ainoa mikä erottaa ne toisistaan ovat tummina koukeroivat koivut. Lumi on polviin asti upottavaa, askeleet hitaita, rauhallisia.
Kenen katse, kuka ymmärtää?
Välillä esitys tuntui kuitenkin sumuisalta. Tulkitsin, että esiintyjät esittivät välillä saamelaisia, ja välillä norjalaisia, siis välillä väkivallan tekijöitä ja välillä uhreja. Raja oli kuitenkin häilyvä, ja oli vaikea tulkita, milloin he kehollistivat ketä, ja kuka ‘harjoitti väkivaltaa’. Tämä johti osin ristiriitaisiin tulkintoihin esityksen sanomasta. Mietin myös sitä, miten ei-saamelainen tulkitsee esitystä tai saa siitä kiinni, jos minullekin, joka ymmärrän teoksen nyansseja paljon herkemmin, se oli vaikeaa.
Toisaalta esitys tuntui muutenkin olevan tehty vahvasti valtaväestö, eli ei-saamelaiset mielessä. Se esitti suoraan hyvin kivuliaita asioita. Kyseenalaistin eräitä väkivallan kuvaukseen liittyviä valintoja, kuten kohtausta, jossa esiintyjät alkoivat hakata ja tuhota maarianheiniä. Se oli suoraa väkivaltaa maata ja saamelaisille pyhää asiaa kohtaan, ei siis pelkkää väkivallan kuvausta. Mietin, mitä me, yleisössä olevat saamelaiset voimme tästä saada? Toki on tärkeää, että kollektiivista kipua ja traumaa käsitellään, mutta millä keinoin, ja kenelle suunnattuna? Miten kohdistaa esityksen eri osat eri kohdeyleisöille niin, että toisaalta valtaväestö voisi oppia ja avartua, ja toisaalta väkivallan itse kehollistava yleisö voimaantua?
Nämä ovat hankalia kysymyksiä, joihin ei ole yksinkertaisia vastauksia, ja sama pätee totuus- ja sovintoprosessiin. Tarpeita on yhtä paljon kuin ihmisiä – miten voidaan siis edes määrittää, mitä on ‘oikein’ toimiminen? Suomen puolen totuus- ja sovintokomission toiminta alkoi vuoden 2022 alussa, mutta alku oli vaikeaa ja komissiosta erosi kaksi jäsentä ja pääsihteeri. Monet tulkitsivat vaikeuksien johtuvan luottamuspulasta valtioon – miksi valtio tahtoisi nyt, monien vuosisatojen sorron jälkeen parantaa saamelaisten asema? Onko kyse vain puheista, vai saako tämä aikaan konkreettisia muutoksia?
Nyt kuitenkin kuuntelemme totuutta ja sitä, mitä on tapahtunut ja teemme sen kaiken näkyväksi.[2]
Ymmärrän luottamuksen puutteen hyvin, mutta samalla tahtoisin uskoa asioiden paranemiseen. Paraneminen tapahtuu ensisijaisesti sisältäpäin, tarvitsemme siihen siis yhteisöämme. Tärkeintä on, että voisimme yhteisön sisäisesti käsitellä kipeitä kokemuksia ja parantua yhdessä historian traumasta. Totuus täytyy tuoda esille, jotta voimme aloittaa sovintoprosessin.
Saran ja Nangon teoksen nimi Birget on pohjoissaamenkielinen termi, joka tarkoittaa kykyä hallita taitoja tai selviytyä muuttuvassa ympäristössä – selvemmin sanottuna siis pärjätä. Termiä käytetään saamelaisyhteisössä paljon: aina pitää vain pärjätä. Vaikka birgetissä on paljon vahvuutta ja sisua, näen myös, että siitä voisi päästää välillä irti ja antautua avulle ja tuelle. Kenties totuus- ja sovintoprosessi voisi olla jonkinlainen liikuttava voima tähän. Komission kuulemisten myötä ihmiset pääsevät kertomaan oman kokemuksensa mahdollisesti ensi kertaa ääneen, ja heitä kuullaan. Totuus historian tapahtumista tuodaan esille. Toivon, että tämä kannustaisi ihmisiä yhteisömme sisällä avoimuuteen ja kipeistäkin asioista puhumiseen. Se olisi tarvittua. Totuus- ja sovintoprosessin myötä on perustettu myös saamelainen psykososiaalinen tuki, Uvja, josta on ollut paljon apua yhteisössä. Se, että voi saada tukea saamelaiselta terapeutilta, joka ymmärtää yhteisön kokemusten kulttuuriset nyanssit, tuntuu uskomattomalta.
Toisaalta tuntuu vaikealta ajatella, että käynnissä on sovintoprosessi menneisyyden tapahtumista, vaikka valtion harjoittama väkivalta ja kolonialismi jatkuvat edelleen nykypäivänä, vain osin eri tavoin. Mutta ehkä se, että totuus menneisyyden tapahtumista tuodaan ilmi edesauttaa sitä, että myös tänä päivänä tapahtuva sorto nousee esille. Toivon, että totuus- ja sovintoprosessi johtaa siihen, että valtio tunnustaa, että kolonialismia on tapahtunut ja edelleen tapahtuu. Eikä mitenkään passiivisesti ilman tekijää vain tapahdu vaan aktiivisesti tehdään. Näkisin tämän sovinnon ensimmäisenä vaiheena.
Ei ole takeita siitä, milloin tämä tapahtuu. Vuoden 2023 lopulla Totuus- ja sovintokomissio sai Valtioneuvostolta jatkoajan vuoden 2025 loppuun saakka. Tällöin totuus- ja sovintokomission on tarkoitus saada kuulemisten perusteella kirjoitettu loppuraportti valmiiksi ja tarjota toimenpide-ehdotuksia Valtioneuvostolle, Kolttasaamelaisten kyläkokoukselle ja Saamelaiskäräjille. Norjassa tämä loppuraportti luovutettiin kesäkuussa 2023, ja mm. lokakuun Fosen-protesteissa Oslossa saamelaisaktivistit viettivät yön Norjan Kansallisteatterissa lukemassa ääneen näitä kertomuksia saamelaisten kokemasta väkivallasta. Ruotsissa ja Norjassa komissiotyötä on kritisoitu sen läpinäkymättömyydestä, eikä siitä ole välttämättä koettu saavan sellaista hyötyä, kuin olisi toivottu. Saamelaisten asiantuntijoiden keskuudessa on ollut pelkoja, että Suomen komissioprosessille kävisi samalla tavalla.
Parantuminen – ottaa se omiin käsiin
Kyseessä on siis monitahoinen, hidas, pitkä, vaikea ja kivulias prosessi, jonka lopputuloksesta emme voi vielä tietää. Prosessin etenemistä odotellessa voimme ottaa ohjat hyvinvoinnistamme ja parantumisestamme omiin käsiimme. Myös saamelaisyhteisön sisäisiä sovintoprosesseja on käytävä ja yhteisön sisällä tapahtuneiden tapahtumien totuutta tuotava esille ilman ulkopuolisia. Tähän työhön pitäisi myös saada aikaa ja resursseja.
Näen, että taiteella voi olla suuri rooli näiden asioiden käsittelyssä ja parantumisessa. Tämän takia parantavalle, saamelaiset kohdeyleisönä tehdylle taiteelle on suuri tarve.
Viimevuosina olen onneksi päässyt myös kokemaan tällaisia teoksia, kuten Pauliina Feodoroffin ja työryhmän haavoja avaava ja sivelevä Matriarkaatti ja Ritni Ráste Pieskin ja työryhmän tulevaisuuteen sijoittuva dekoloniaalinen queer-utopia Girjái. Molemmat teokset ovat hienoja esimerkkejä asioiden omiin käsiin ottamisesta. Matriarkaatti oli osa hanketta, jossa Feodoroff ostaa lahjoitusten avulla saamelaisten maita takaisin suojeluun. Valtio on siis ulkoistettu prosessista kokonaan, koska sen suunnilta ei ole tapahtunut liikettä maiden palauttamiseksi. Girjáissa taas Pieski luo utopistisen, queer-saamelaisille turvallisen levon ja unelmoinnin tilan, jollaisia saamelaisyhteisön sisällä on edelleen vähän.
Yhteisömme hyvinvoinnin kannalta tällaiset tilaa avaavat teokset ovat hyvin tärkeitä. Unelmointi ja ilo ovat voimakkaita resistanssin keinoja, jotka samalla auttavat meitä parantumaan. Loppupeleissä on tietenkin taiteilijan oma päätös, miten hän tahtoo käsitellä oman yhteisönsä kipeitä aiheita taiteessaan, ja kenelle hän tahtoo suunnata taiteensa, ja näen, että erilaisia käsittelytapoja tarvitaan. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa toimia, ja antaessamme kaikille äänille ja totuuksille tilaa, löydämme ehkä askelia parantumiseen.
Ehkä kyse ei ole edes anteeksiannosta tai sovinnosta. En tahdo uskoa narratiiviin, jossa vääryyttä kokeneen ainoa tapa päästä eteenpäin kokemuksesta on antaa anteeksi, ‘vaikka vain itsensä takia’. Joitain asioita ei voi antaa anteeksi, mutta silti on jotenkin mentävä eteenpäin.
Toisaalta, asioita käsittelemällä voi päästä lähemmäs jotain, mikä ei ole välttämättä anteeksiantoa tai sovintoa, mutta jotain, mille ei ole täysin sanoja; paranemista, rauhaa. Ehkä tärkeintä ei olekaan anteeksianto ja sovinnon tekeminen valtion kanssa, vaan asioiden käsittely ja paraneminen yhteisön sisällä.
[En tässä tektissä kerro saamelaisiin kohdistuneesta
kolonialistisesta väkivallasta itsessään, se on tietoinen
päätös. Jos lukija tahtoo oppia Suomen kolonialistisesta
historiasta lisää, löytyy tietoa mm. Kukka Rannan ja
Jaana Kannisen toimittamasta Vastatuuleen-kirjasta.]
Teksti: Aarni Pieski
Kirjoittaja on saamelainen esitystaiteilija ja kuraattori, joka parhaillaan haaveilee vapaasta Palestiinasta.
Kuvat: Øystein Grutle Haara / Carte Blanche
Viitteet
[1] Elle Sofe Sara, BIRGET; ways to deal, ways to heal -esityksen making of -dokumentti, 2023
[2] Totuus- ja sovintokomission puheenjohtaja Hannele Pokka, “Saamelaisten totuus- ja sovintokomissiolla vielä parisataa kuulemista järjestettävänä”, Yle, 28.11.2023, https://yle.fi/a/74-20062535.