10.7.2011 Pirkko Holmberg
Andy Warhol, sarjasta Last SupperTuomiokirkon sivukappeleihin kootussa kolmen nykytaiteilijan näyttelyssä ei ole kovin paljon varsinaista nähtävää, mutta tila on tiheänään merkityksistä. Näyttelyn vetonaula, ensimmäistä kertaa sakraalitilassa näytteille asetetut teokset Andy Warholin Viimeinen ehtoollinen– ja Sähkötuoli– sarjoista, ovat näyttelyn pienikokoisimpia, mutta kuljettavat mukanaan ehkä eniten merkitysyhteyksiä. Nykytaideteosten kohdalla on tavallista, etteivät ne täysin avaudu ilman taustoitusta ja selityksiä. Tässä näyttelyssä teosten puitteet, merkittävän sijoituspaikan lisäksi myös teoksista pohdittu ja niistä sanottu, muodostavat näyttelyn ytimen. Kuraattori Perttu Ollilan vetämä opastuskierros olikin jo yksistään näyttelyn merkittävimpiä taidekokemuksia, ja näyttelyn oheen julkaistun kirjan avulla pääsisi varmaan vieläkin syvemmälle.
Ranskalais-yhdysvaltalaisen Francine LeClercqin mise en (s)cène on ehkä näyttelyn tyypillisin ”nykytaide”-teos sikäli, että se koostuu laajasta installaatiosta, jonka muotoutumiseen myös yleisö pääsee osallistumaan. Seinään ripustetussa vanerireliefissä Leonardo da Vincin kuuluisan Viimeisen ehtoollisen (Il Cenacolo) hahmojen siluetit on leikattu näkyviin, mutta hahmot itse ovat poissa. Ehtoollisen puitteet on laskettu matalalle, yleisön tasolle, ja niiden tyhjyys on jätetty yleisön ihmeteltäväksi mutta myös täytettäväksi. Edessä olevan pöydän pöytäliinaan ohikulkijat saavat tuhertaa merkkejään. Kristushahmon kohdalla pöydällä on lasilaatikko, jonka sisällä oleviin hansikkaisiin kävijät voivat keskoskaapin tavoin työntää kätensä ja jäljitellä leipää murtavan Kristuksen eleitä (tosin leivän sijasta laatikossa on livekuvaa tallentava nettikamera). Teoksen moninaisiin yksityiskohtiin liittyy kaikkiin omat merkityksensä ja mielleyhtymänsä, silti teos jää ensi sijassa näillä merkityksillä leikkimiseksi ja makusteluksi, siis taiteeksi.
Francine LeClercq: mise en (s)cène
Muista näyttelyn teoksista ei ole niin helppoa sanoa, ovatko ne ensi sijassa ”taiteellista” vai uskonnollista taidetta. Kahdessa Andy Warholin Sähkötuoli-sarjan serigrafiassa, jotka on asetettu LeClercqin teoksen molempiin päätyihin, ei tässä esitysyhteydessä ole vaikeaa nähdä viittauksia kristilliseen tematiikkaan. Mutta mikä sai Andy Warholin innostumaan milanolaisen gallerian Cenacolo-aiheisesta tilaustyöstä niin paljon, että hän teki aiheesta reilut sata toisintoa? Viimeinen ehtoollinen -sarja on merkittävä sikälikin, että se jäi Warholin viimeiseksi suureksi projektiksi ennen hänen menehtymistään sappikivileikkauksen komplikaatioihin. Se sai tehdasmaisiin suurtuotantoihin keskittyneen taiteilijan tarttumaan muun muassa pitkästä aikaa siveltimeen ja maalaamaan yksinkertaisia jäljennöksiä Leonardon seinämaalauksen yksityiskohdista.
Tuomiokirkon näyttelyssä on näistä maalauksista kaksi, sekä kaksi kollaasi- ja silkkipainotekniikalla tehtyä pientä Cenacolo-jäljitelmää. Teokset on ripustettu kaltereilla eristettyyn pikkukappeliin, mikä erottaa ne omaksi sisäistymisen ja hiljentymisen saarekkeekseen keskellä näyttelyä. Kalterit reunustavat teoksia voimistaen kärsimyksen ja kuoleman mielikuvia. Kappelin hämäryydessä voi pohtia, pitäisikö julkinen kuva Warholista pinnallisena ja materialistisena bisnestaiteilijana taas sittenkin kyseenalaistaa. Warholin kreikkalaiskatolinen uskonnollisuus on saanut vain vähän huomiota ja hän itse piti sen tiukasti omana yksityisasianaan. Hänet kuitenkin nähtiin usein kotiseurakuntansa kirkossa polvistumassa ja tekemässä ristinmerkkejä, mikä viestii jo varsin vahvasta liittymisestä uskonnolliseen elämään.
Kuopiolaistaiteilija Pauno Pohjolaisen vaaleasta hartsista ja hiiltyneestä puusta tekemä suurikokoinen veistosinstallaatio Viimeinen ehtoollinen oikean sivulaivan päätykappeleissa on koko näyttelyn leimallisimmin uskonnollinen teos. Päätyseinän syvennykseen kiinnitetyt kärsivän Kristuksen valtavat kasvot ja heti sisäänkäynnin edessä olevaan mustaan porttiin kiinnitetty kahlehdittu karitsa hämmentävät monestakin syystä.
Pauno Pohjolainen: Viimeinen ehtoollinen. Kuvat Jussi VierimaaPauno Pohjolainen on tullut tunnetuksi abstraktien reliefien tekijänä, joissa sattuma ja hetken oivallukset saavat kiteytyneen muodon valtavassa kokoluokassa. Esittävyys ei sinänsä ole uutta Pohjolaisen tuotannossa: 1990-luvulla hän teki sarjan aiheiltaan arkkitehtonisia veistoksia ikonien käänteisperspektiivin innoittamana. Odottamatonta on tämänkaltainen esittävyyden alleviivaavuus. LeClercqin kuvatessa aiheitaan poissaolon kautta Pohjolaisen teos pyrkii tekemään voimakkaan vaikutuksen ja viemään voiton katsojasta. Vuolaasti valuvat kyyneleet Kristuksen kasvoilla ja kahleissaan katsojaa kohti kurotteleva karitsa käyvät päälle lähes kitschmäisen vetoavasti. Tässä on jotain häiritsevää, lapsenomaista ja kuitenkin henkeäsalpaavaa.
Netissä kerätään adressia Pohjolaisen teoksen pysyväksi sijoittamiseksi tälle paikalle Turun tuomiokirkkoon. Teos onkin selkeästi syntynyt ja tehty mittatilaustyönä juuri tätä tilaa varten: taidemuseossa se varmaan ohitettaisiin epäuskoisella, tyytymättömällä olankohatuksella. Se saa myös koko ympäristönsä näyttäytymään uudessa valossa. Kappelikaksikon 1400-luvulta peräisin olevat seinämaalaukset Pyhästä Bartholomeuksesta ja Pyhästä Katariinasta nousevat uudella tavalla esiin. Teoskokonaisuuden synnyttämä kokemus on vahva, muttei niinkään taiteellinen kuin nimenomaan uskonnollinen. Silti epäröin laittaa nimeäni adressin alle.
Teokselle Tuomiokirkkoon sijoittamisesta olisi varmasti etua, mutta entäpä itse kirkolle? Käy mielessä, onko teos jopa hieman liian vahva tällaiseen tilaan. R.W. Ekmanin Kristuksen elämää kuvaavat klassistiset alttarimaalaukset näyttävät sen rinnalla hiukan entistäkin värittömämmiltä ja pikkusievemmiltä. Toisaalta ymmärrän, että kaikkeen uuteen tottuminen vie aikansa, eikä tällaisia aidosti sykähdyttäviä kokemuksia synny nykytaiteen parissa turhan usein. Päätän allekirjoittaa vetoomuksen. Kävellessäni ulos pitkin kaikuvaa mutta erityisen hiljaisuuden täyttämää keskilaivaa pitkin minun on todettava, ettei tämä ole tosiaankaan vain mikä tahansa tila. Suomen ainoa keskiaikainen katedraali, jonka käytävillä aistii maamme historian vanhimpia kerrostumia, on yksi pitävimmistä todisteista sille, ettei kulttuuripääkaupunkivuottaan viettävä Turku ole vain jokin hämärä nurkkakunta kehä kolmosen ulkopuolella.
Viimeinen ehtoollinen -taidenäyttely Turun tuomiokirkossa 31.7. asti.