”Erityisen ongelmallinen on kuraattori-kriitikko-yhdistelmä. Kriitikkokunnan keskuudessa pitäisi rehellisesti ajoissa miettiä, aiheuttaako kuratointi uskottavuusongelman kriitikoille. Minusta aiheuttaa.” Paula Holmila kirjoittaa Kritiikin uutisissa (2/2010) ”Jo riittää kuraattori-hype” terävästi siitä, miten kuraattorina toimiminen synnyttää helposti jääviysongelmia. Holmila toteaa, että erityisesti isojen instituutioiden toimintaa pitäisi seurata tarkkaan.
Suomalaisessa kulttuurikeskustelussa on puhuttu paljon kritiikin kriisistä. Kuraattoriuden aiheuttamat ongelmat ovat tuntemattomampi aihe. Holmilan purkaus Kritiikin uutisissa on kuitenkin pohtimisen arvoinen.
Ammattinimikkeenä kuraattorit ovat viime vuosina nousseet yhä näkyvimmiksi, tai ainakin kuraattorin titteliä on alettu käyttää laajemmin myös Suomessa. Työnkuvasta on aktiivisesti herätetty keskustelua esimerkiksi Suomen Kuraattorien Yhdistyksen toimesta. Hypetystä tai ei, varsinaisia tähtikuraattoreita ei kuitenkaan suomalaisessa kentässä vielä vilise, ja kuten Holmila antaa ymmärtää, tämä ei ole edes tavoittelemisen arvoista.
Miten kuraattorien ja kriitikoiden suhteita pitäisi ajatella? Rotterdamin Witte de Withissä järjestetyssä keskustelusarjassa Rotterdam Dialogues. The Critics, The Curators, The Artists (2008–2009) Jan Hoet, Documenta IX:n kuraattori ja SMAK:in perustaja toteaa: ”Kriitikot ovat tärkeitä kuraattorille; he ovat kuraattorien peilejä.” Hoetin (s. 1936) ja Ann Demeesterin (s. 1975) keskustelu oli otsikoitu kysymyksellä ”Onko kuratointi narsistista?” Hoet toteaa, että kriitikon tehtävä on diskurssin synnyttämistä. Hän myös päivittelee, että nykyinen tilanne, jossa kaikki tekevät kaikenlaista, on vaarallinen: ”Taiteilija kuratoi näyttelyn, kirjoittaa tekstin siitä, kritisoi toista näyttelyä. Aivan uskomatonta! (…) Kun kaikki yhdistetään, et enää tiedä missä seisot.”
Hoet siis edustaa näkemystä, jonka mukaan erilaisten roolien sekoittuminen on kauhistus. Tämän ajattelutavan mukaan on hyvä pitää rooleja erillään, keskittyä joko kuratoimiseen, taiteilijana toimimiseen, taidekauppaan tai kritiikkien kirjoittamiseen. Malli kuitenkin vaikuttaa melko jäykältä. Holmilan tekstiin palatakseni, kuraattorin hohdokas vallankäyttö ei nähdäkseni ainakaan vähenisi siinä. Toinen malliin liittyvä ongelma on, että pakka on jo sekoitettu. Kuten haastattelija Demeester toteaa: ”Roolien yhdistymistä tapahtuu koko ajan eikä se enää ole järkyttävää. Ihmiset yksinkertaisesti hyväksyvät sen, että kaikki positiot ovat kiisteltyjä ja mahdollisesti kahtalaisia.”
On selvää, että näyttelyiden tekeminen ja kriitikkona toimiminen voivat synnyttää eturistiriitatilanteita. Kansainvälisessä taidekentässä näiden eri roolien suhteet puhuttivat mm. Isabelle Grawn ja Daniel Birnbaumin koolle kutsumassa Canvases and Careers Today -seminaarissa joulukuussa 2007. Tapahtuman innoittajana oli 1965 kirjoitettu Canvases and Careers -teos. Kirja esitti teorian, jonka mukaan impressionismin myötä ranskalaisen salonkijärjestelmän korvasi ns. taidekauppias-kriitikko -järjestelmä (”dealer-critic system”).
Kirjan kirjoittajien Harrison ja Cynthia Whiten mukaan järjestelmä tarkoitti kriitikoiden ja taidekauppiaiden tiivistä yhteistyötä, jossa kriitikoilla oli välitöntä vaikutusta taiteilijoiden arvonnousussa. Järjestelmä – jonka olemassaolo on myös kyseenalaistettu – antoi kriitikolle valtaa, mutta samalla myös välineellisti kritiikin. Järjestelmä väheksyi myös taiteilijan omia kykyjä ja glorifioi taidekauppiaiden asemaa. Eikä koko mallissa ole oikein sijaa museoille. Omana aikamme tilanne on erilainen. Mutta kuinka paljon?
Graw (s. 1962) ) kirjoittaa kirjan johdannossa siitä, miten myös taidemaailmassa on yhä tavanomaisempaa, että ihmisillä on eri rooleja ”uudentyyppisiä kuraattori/neuvonantaja, museonjohtaja/manageri, keräilijä/taidekauppias, kriitikko/konsultti tai taiteilija/galleristi/kriitikko rooleja syntyy joka puolella. Liikkuvuuden määrä kaupallisen (huutokauppakamarit/taidemessut) ja institutionaalisen maailman (museot, taidelehdet) välillä on huomattavasti vilkkaampaa.” Samaa ilmiötä voinee tunnistaa myös suomalaisessa kentässä.
Seminaarissa tutkijoita, taiteilijoita ja kriitikoita pyydettiin kommentoimaan, miten tämä liikkuvuus pitäisi tulkita. Graw puolustaa selvempää roolijakoa, siinä missä osa osallistujista tervehtii uutta tilannetta ilolla, merkkinä jäykän työnjaon murtumisena. Kyse on postfordistisen ajan tuomista uusista haasteista: luova talous, informaatio ja kommunikaatio ovat parasta bisnestä – niinpä myös taiteilijoilla ja kriitikoilla pitäisi mennä hyvin. Silti tilanne vaikuttaa huolestuttavalta.
Ajattelen, että Holmilan jutun ytimessä on osin kyse juuri tästä murroksesta. Sekä kriitikot, kuraattorit että taiteilijat ovat periaatteessa luovan talouden palveluksessa ja ns. hyväosaisia. Kuitenkin, kuten tiedetään, kriitikkona toimiminen ei takaa toimeentuloa. Tästä kirjoittaa pääkirjoituksessaan Kritiikin uutisissa (2/2010) lehden väistyvä päätoimittaja Otso Kantokorpi.
Toki kotimaisen kulttuurikentän toimijoita on totuttu näkemään erilaisissa rooleissa. Moni kriitikko tekee työtään sivutoimisena – ja näin on myös kuraattorien ja taiteilijoiden laita. Vaikka päätoimisuus tai toimeentulo olisikin mahdollista, eivät ongelmat silti ratkea. Uusi aika vaatii yhä enemmän muuntautumiskykyä ja joustavuutta.
Ehkä kuraattorien ja kriitikoiden ei kannattaisi kyräillä toisiaan, vaan pysähtyä miettimään olosuhteita, joissa töitä tehdään, bisnestä ja sen vaatimuksia. Yksi seikka, joka yhdistää sekä kriitikoita että taiteilijoita on kysymys brändistä. Taiteilijan voi mieltää eräänlaiseksi julkkiksen prototyypiksi, jonka täytyy heittäytyä median vaatimaan peliin – tai ainakin hyvä olisi, jos mielii mainetta ja töitä. Tiedättehän tämän Anu Partasen kuvaileman uuden kirjailijan prototyypin, joka bloggaa, twiittaa ja lobbaa väsymättä?
Holmila kritisoi tapaa, jolla Onerva – Kaupungin naiset -näyttelyä markkinoitiin sen kuraattorin, tunnetun taidehistorioitsijan ja tietokirjailijan Anna Kortelaisen kautta siinä missä L.Onervalle jäi sivuosa. Kampanjassa Kortelainen lanseerattiin koko sivun mainoksella näyttävästi myös kuraattorina.
Mainoskuvassa hän muistutti kapinoivaa teinityttöä, etäisesti kenties Stieg Larssonin uuden ajan peppiä, Lisbet Salanderia. Jonkun silmään tämä ”emansipoitunut nainen” varmasti näytti myös rumalta ja epämiellyttävältä. Ja monelle kuva varmaan jäi irralliseksi suhteessa mainostamaansa asiaan. Kortelaisen kuratoimassa näyttelyssä esiteltiin kuitenkin toista oman aikansa monipuolista kulttuurivaikuttajaa. Kaupungin naiset avaa katsojalle kroonisesta rahapulasta kärsineen Onervan lukuisia eri rooleja, joista yksi oli myös kriitikkona toimiminen.
Kuraattorien hypetyksen sijaan pitäisi kiinnittää huomiota postfordistisen ajan tilanteeseen, jossa jokainen velvoitetaan kehittämään omaa brändiään ja jossa freelance -sopimusmalleja rukataan jatkuvasti epäedullisimmiksi. Kyse ei siis ehkä olekaan siitä, miten kuraattorius vie kriitikolta uskottavuuden, vaan siitä, että nykyjärjestelmässä kenenkään asema ei enää näytä turvatulta. Miten tällaisessa tilanteessa on mahdollista ylipäätään säilyttää toimintavapaus?
Olen samaa mieltä Holmilan kanssa siitä, että kirjoittajan kytkökset olisi hyvä tuoda
esiin. En kuitenkaan voi uskoa, että suomalaisen nykytaiteen, sen kritiikin tai ylipäätään kulttuurikeskustelun kannalta olisi hyvä, jos vain kriitikot kritisoisivat ja kuraattorit kuratoisivat. Ehkä en tee oikeutta kriitikkokunnalle, mutten usko, että kuratoiminen vie kriitikon uskottavuuden. Päinvastoin, uskon, että tutkijalle, kriitikolle, taiteilijalla ja kuraattorille tekee hyvää ymmärtää mahdollisimman hyvin myös toistensa työtä, sen arkisia ja vähemmän arkisia puolia. Tuolileikki ei tietenkään ole pakollista, muttei saastuttavaakaan.
*
Kirjoittaja tekee estetiikan alan väitöskirjaa Helsingin yliopistossa. Hän on myös kirjoittanut nykytaiteesta, osallistunut erilaisiin kuratointiprojekteihin ja kuuluu SARVin kuvataidejaoksen hallitukseen. Syksystä 2009 kevääseen 2010 hän työskenteli Kiasman amanuenssina.
Lähteet
Canvases and Careers Today. Criticism and Its Markets. Toim. Daniel Birnbaum & Isabelle
Graw, Sternberg Press, 2008.
Holmila, Paula, ”Jo riittää kuraattori-hype”, Kritiikin uutiset 2/2010.
Kantokorpi, Otso, ”On aika lähteä”, Kriitikin uutiset 2/2010.
Partanen, Anu, Kirjailija kauppatavarana, HS 25.6.2010.
Rotterdam Dialogues. The Critics, The Curators, The Artists. Toim. Zoë Gray & al. Witte
de With Publisher & post editions, 2010.