Nuppu Koivisto 15.4.2012
Museoiden asema on noussut viime aikoina vilkkaan julkisen keskustelun kohteeksi. Kysymys ei koske pelkästään Guggenheimin kaltaisia ilmiöitä, vaan juurtuu syvemmin kulttuuri-instituutioiden toimintaan yhteiskunnassa: miten löytää uudenlaisia kosketuspintoja taideteosten, yleisön ja asiantuntijoiden välille? Varteenotettavan vastausvaihtoehdon tähän tarjoaa David Edwards teoksessaan The Lab – Creativity and Culture (2010).
Edwardsin ydinajatus ulottuu oikeastaan laajemmalle kuin museomaailman virkistämiseen. Keskiössä on idea ”laboratoriosta”, tieteiden- ja taiteidenvälisestä kohtaamispaikasta, joka tarjoaisi kasvualustan rohkeidenkin suunnitelmien toteuttamiselle. Tällainen instituutio yhdistäisi Edwardsin mukaan parhaassa tapauksessa koulutukselliset, kulttuuriset, humanitaariset sekä kaupalliset intressit hedelmällisessä hengessä ja loisi arvokkaita keskustelunavauksia eri alojen ammattilaisten välille.
Vaikka kirjoittajan visio saattaa yleisellä tasolla kuulostaa melko ympäripyöreältä sanahelinältä, on Edwardsilla tarjota runsaasti konkretiaa ajatustensa tueksi. Harvardin yliopistossa järjestetyt innovaatiokurssit, Pariisiin viime vuosina perustettu kokeellinen Le Laboratoire sekä Medicine in Need –hyväntekeväisyysjärjestö – joista kaikista Edwardsilla on vankkoja omakohtaisia kokemuksia – vilisevät onnistuneita esimerkkejä erityyppisten laboratoriokokeilujen onnistumisesta. Monipuolisuuden puutteesta ei voi valittaa: yhteistyötulokset vaihtelevat aina hengitettävästä suklaasta afrikkalaisten kylien valaisemisprojektiin. The Lab tuntuukin ajoittain yhteenvedolta tai toimintakertomukselta, jolla kirjoittaja pyrkii tekemään selkoa laboratorioajatuksen ensiaskelista sekä itselleen että lukijoilleen.
Toisaalta tapa, jolla kirjoittaja korostaa projekteihinsa vaadittavaa riskinottokykyä sekä unelmien toteuttamisen halua, herättää kysymyksen suunnitelmien realistisuudesta. Koko laboratoriossa olennaista on Edwardsin mukaan taito sietää epävarmuutta: ideoiden kehittelijät eivät usein itsekään ole varmoja siitä, mitä heidän työstään on kehkeytymässä. Tulokset syntyvät näin pikemmin vapaan kokeilemisen, yrityksen ja erehdyksen kuin järjestelmällisen kehittelyn kautta. Näennäisestä utopistisuudestaan huolimatta työtavan voi nähdä yrityksenä lähentää taiteellisen ja tieteellisen luovuuden maailmoja.
Juuri työprosessin, yhteistoiminnan sekä rohkeuden painotus hyödyn tai tulosten sijasta on Edwardsin laboratoriomallin parhaimpia näkökulmia. Etusijalla eivät siis ole taloudelliset tarkoitusperät tai ongelmien ratkaisut, vaan tapa, jolla ne saavutetaan. Erityisen hyvin tällaisen eri aloja yhdistävän mallin voisi kuvitella toimivan opetuksessa: Edwardsin kuvailemien oppiaine-, tiedekunta- ja oppilaitosrajat ylittävien kurssiprojektien soisi rantautuvan Suomeenkin aiempaa vahvemmin. Itse asiassa laboratorioympäristöllä saatettaisiin saavuttaa luontevammalla tavalla sellaisia designin tai poikkitaiteellisen toiminnan siemeniä, joilla viime vuosien yliopistojen yhdistämisiä on yritetty perustella.
Myös museoiden suhteen Edwardsin laboratorio herättää virkistäviä kysymyksiä. Kuten pariisilainen estetiikan professori Jacqueline Lichtenstein tämänviikkoisella luennollaan totesi, taiteen tekemisen ja vastaanottamisen välillä on nykyisin selkeä raja: taiteilijan työn tulos asetetaan useimmiten esille tavalla, jossa katsojan rooli on kontemploida sitä passiivisesti. Suunta on toki muuttumassa muun muassa performanssi- sekä installaatiotaiteen kasvavan suosion kautta, mutta työprosessia korostava laboratoriomalli voisi edesauttaa taiteen kokijan aktivoimista entisestään. Edwards tarjoaa tästä mielenkiintoisia esimerkkejä vaikkapa huippukokki Thierry Marxin sekä kemisti Jérôme Bibetten järjestämän kulinaristisen taideinstallaation yhteydessä.
Ongelmattomia Edwardsin ajatukset eivät luonnollisestikaan ole. Pahimmillaan kirjoittajan jalot puheet unelmien tavoittelemisesta sekä globaalien epäkohtien korjaamisesta saattaisivat käytännössä johtaa tilanteeseen, jossa luovuus pelkistettäisiin väkinäisen brainstormaamisen tasolle. Ihmisten aito motivoiminen Le Laboratoiren kaltaisten instituutioiden tukijoiksi lieneekin idean kipupiste: kuinka synnyttää yleisössä, suunnittelijoissa ja rahoittajissa todellinen intohimo osallistua? Toisenlaisena vaarana puolestaan saattaisi olla taiteen ja tieteen välisen tasapainon huojuminen yliteoretisoituun ja paperinmakuiseen suuntaan esimerkiksi näyttelyiden oheismateriaalin muodossa.
Laboratoriomallin huomattavin puute näyttäisi kuitenkin olevan tapa, jolla se keskittyy hyvin voimakkaasti yhteiskunta- ja luonnontieteisiin. Edwards ei The Lab –teoksessaan ota juurikaan puheeksi humanististen alojen asemaa muuta kuin marginaalisesti taideteoreetikoita mainitessaan. Olisi kiinnostava tietää, millainen vaikkapa filosofin tai kulttuurintutkijan asema olisi laboratoriokokeiluissa: kvalitatiivisempi tutkimus voisi tulevaisuudessa tuoda lisää syvyyttä projektityöskentelyyn.
Ylipäänsä Suomen kaltaisen pienen maan kamaralle suurta kulttuurilaboratoriota voi sellaisenaan olla hankala juurruttaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei Edwardsin herättämää kulttuurikeskustelua taiteen ja tieteen rajapinnoista olisi syytä ottaa tosissaan. Kenties laboratoriomallia voisi jollakin tavalla yhdistää jo olemassa olevien instituutioiden – ennen kaikkea taidemuseoiden – toimintaan. Parhaimmillaan Edwardsin esittämien kysymysten pohtiminen kääntäisi hetkeksi katseet aitoon yhteistyöhön ainaisen niukoista resursseista tappelemisen sijasta.