Turtuneisuuden jälkeisellä aikakaudellakin kirjoittamisen lupaus on sekä nakertaa diskurssia että saavuttaa kentän liepeillä mahdollisimman maksimaalinen vapaus, vapaus siinä mielessä kuten sen voi saavuttaa kirjoittamalla kielellä joka sattuu olemaan äidinkieleni – tai olla kirjoittamatta. Vaihtoehtona on vaihtaa kieltä huvin vuoksi, vaihtaa oikea vasempaan käteen ilman mitään mainittavaa syytä ja taas ilkikurisesti takaisin, vaikka on parempiakin keinoja voittaa horror vacui. Yksi ja sama, miksi pelata vain taiteen kentän pelimerkein?
Yhdellä taideteoksella saa x määrän kriitikonääniä, joilla on selvittävä seuraavaan näyttelyaikaan. Jokaisella seinällä avautuvat mittaamattoman rajoittuneet näköalat, ja kääntää voi katseen toiseenkin suuntaan tuhansia kertoja voimatta hukkua omaan aikaansa ja tilaansa. Korkeammalla ja muita kauempana, ehkä omassa mittakaavassaan hieman vielä kesken niitä jokainen tavoittaa, kuvitellen tavoittavansa niitä katsellaan.
Kehä sulkeutuu, jos kriitikkokaan ei ole kukaan mitään kertomaan tai tuomitsemaan, sillä aina, vaihtoehtojen tyhjennyttyä on välttämätöntä käsittää ymmärryksensä rajallisuus. Tarpeettoman tiedon olemassaolon vuoksi etsin tarpeellista, vaikken ole vielä onnistunut selvittämään edes sen ehtoja. Tarpeellista, kenen kannalta? Ars longa, vita brevis – älä tuhlaa aikaasi mihinkään tarpeettomaan, sillä kaikki on rajallista. Myös tarpeeton tieto, se kaikki arkipäiväinen minkä keskelle väistämättä joudut ja mihin reagoit, asemoidut, totuttaudut, varastoituu tajuntaan salavihkaa ottaen muotonsa uusissa olosuhteissa. Sitä kaikkea on myös kulttuuri, mikä hengität ja hylkäät.
Antaa sanojen poukkoilla missä haluavat siinä rytmissä missä niitä kulloinkin huvittaa. Miksi alistaa sanat pelkäksi sarjaksi mustia rakennuspalikoita valkoisella jonkin paremman tavoitteen saavuttamiseksi? Jokaiseen sähköpostiviestiin tiivistyy pyrkimys kirjoittaa ymmärrettävästi. Eihän kuviakaan tehdä enää ymmärrettäviksi, ei ainakaan ymmärrettäviksi? Mistä siis kaikki nämä säännöt ja arvostukset joilla taidekenttä riistää yksilöltä oleellisimman sisimmän pakottaen raameihinsa, luokitellen, nostaen, laskien, raapien, rajaten? Jossainhan tuotetaan arvostelmien kaanon.
Ehkä liikuttavinta inhimillisyyttä tässäkin ajassa edustavat taidekentän hyeenojen sijaan nuo mitättömät heideggeriläiset Das Manit, jotka elävät oikkuporvarillisessa kuplassaan, viattomuuden tilassa vailla kosketusta taiteen myrkkyhuuruihin, luultavasti ikeestään huolimatta taiteilijaa vapaampina, nuo, jotka toteuttavat visionäärien unelmat, komentajien käskyt, keräävät pääomaa kuvitellen ostavansa ikuisen elämän, toteuttavat itseään ja kokevat ennalta sanellut mahdollisuudet, ovat yhtä kuin aineenvaihduntansa, ohjautuvat kaikkeen mihin lajityypillisyys edellyttää. Siksi on aikaa taas havahtua myötäelämään heidän kanssaan, sillä meistä jokainen joutuu kääntyilemään maailman käsittämättömyyden rytmissä, kysellen tai unohtaen, mikä onkaan se tarkoitus, jolle kaiken haluaisi perustaa.
Koneiston osaseksi solahtaminen individualistin jalustalta voi tuottaa kitkaa, johon syynä ovat markkinatalouden rakenteisiin pesiytyneet taidetta vastustavat ennakkoluulot ja individualistin tyhjyyteen hokema tärkeily. Luopuminen voi kuitenkin myös vapauttaa nimestä, vapauttaa identiteetistä, vapauttaa vertailusta. Välillähän negatiivit ovat mielenkiintoisempia kuin valmiit vedokset, ja kääntöpuolen kohtaaminen olla ensimmäinen kohtaaminen.
Nykyaikana uskalletaan jo julkisesti puhua oikeassa työelämässä tapahtuvasta oirehtimisesta ja loppuun palamisesta, kapitalismin yhä kuristavammasta otteesta työtä tekevään väestöön kiky-sopimuksineen, mutta taiteen niin sanotuista vapauksista tai erivapauksista päätoimisesti nauttivien kokemusmaailmaan mikään sellaiseen viittaava ei saisi alkuunkaan kuulua. Ei myöskään myönnetä, että jatkuva taiteen kentän olosuhteille altistuminen voi yksipuolistaa osaamista, kapeuttaa persoonallisuutta, rapauttaa terveyttä ja riistää rentoutumiseen ja palautumiseen tarvittavaa aikaa siinä missä niin sanottu oikeakin työ. Myytti vapaasta taiteilijasta elää edelleen sitkeässä, taiteilijasta, jolla vapauden saavutettuaan ei ole oikeutta valittaa osastaan.
Ainoa, mitä sittenkään tavoitella, on irrottautua kaikista taiteen kentän keinotekoisista ammattirooleista odotuksineen, sääntöineen ja nokkimisjärjestyksineen, vailla painetta suorittaa niin kuin edellytetään, vailla tarvetta laskelmoida apurahojen saamiseksi, mutta vailla painetta luopua siitä merkityksellisyydestä ja rikkaudesta jonka vailla ulkoisia määritteitä toimien voi saavuttaa. Aikatauluihin ei tule enää sitoa päivääkään, vaan etenemisen on tapahduttava sisäisessä rytmissään. Ajallinen aika on liian lyhyt merkityksen hukkaamiseen taiteen sääntöjen kuritukseen. Jäämällä kuuntelemaan pikkumaisuuksia kadottaa sielun ja tärvelee sanomansa, joka on pian vain jätepaperia. Silloin on aika särkeä pinta ja kuulla kuinka versot viriävät äänettöminä roudan alla.
Jonna Hyry