Teksti: Saara Hacklin 5.2.2015
Viime viikolla Helsingin sanomat uutisoi yliopistojen Tutkimus- ja innovaationeuvoston ehdotuksesta (Pettersson, HS 30.1.2015). Radikaaleimmat uudistukset liittyivät ehdotukseen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhdistämisestä, ”liian pienten” yksikköjen lopettamisesta sekä rahoituksen myöntämisestä yliopistoille siitä hyvästä, että ne vähentävät tutkijoiden määrää. Uudistusehdotukset ovat herättäneet kritiikkiä – ei edes opetus- ja viestintäministeri Krista Kiuru (sd.) ole Helsingin sanomien haastattelussa neuvoston kaikista ehdotuksista varauksetta innostunut. Kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.) kommentoi blogissaan, että ”esityksestä paistaa läpi, etteivät ministerit tunne yliopistojen tehtävää, saati nykytilaa.” (Alanko-Kahiluoto, 1.2.2015)
Vuosi sitten julkaistussa Mustekalan Alaston totuus taiteesta -pamfletissa (2014) pohdin museoinstituution tilannetta. Kirjoituksen taustalla oli halu yrittää hahmottaa niitä erilaisia ja hyvin ristiriitaisia vaatimuksia, joita museoon 2000-luvulla kohdistuu. Tutkimus- ja innovaationeuvoston ehdotuksia lukiessa mieleen tulee, että yliopistojen tilannetta voi vastavuoroisesti katsoa myös museoiden näkökulmasta. Molemmilta odotetaan paljon muuttuneessa toimintaympäristössä.
Taiteensosiologiaan erikoistunut professori Pascal Gielen kirjoittaa ”Institutional Imagination” -artikkelissaan (2013) instituutioiden muuttuneesta roolista. Hänen mukaansa aikaisemmin kirkko ja valtio sekä sittemmin myös mm. yliopisto, oikeusistuin ja museoinstituutiot perustuivat oman alueeseensa. Kukin instituutio erikoistui omaan asiaansa ja vastasi tuon alueen ”yhteydenpidosta”. Kirkko välitti maan ja taivaan välisiä viestejä, yliopiston alaa oli tiede ja tieto, museot taas hoitivat kansallisperintöä jne. Kukin instituutio puolusti omaa aluettaan ulkoista uhkaa vastaan: yliopisto puolusti tiedettä uskontoa, rahaa ja valtaa vastaan. Taideinstituutiot, kuten taideakatemiat, museot, lehdet, puolustivat taiteilijaa poliittista ja uskonnollista propagandaa sekä kaupallisuutta vastaan.
Kuulostaako epäuskottavalta? Edellä kuvattu perustuu hierarkkiseen malliin, Gielen viittaakin tähän entisaikojen asetelmaan instituutioiden vertikaalisuutena. Enää tällainen vertikaalisuus ei ole mahdollista, sillä elämme litteässä maailmassa. Instituutiot eivät enää voi erikoistua puolustamaan erikoisaluettaan, vaan niiden on vastattava markkinoiden tarpeisiin. Gielenin mukaan tästä seuraa, että esimerkiksi koulutus pyrkii seuraamaan työmarkkinoiden tarpeita ja tuottamaan monipuolisia, mutta pinnallisia kevytosaajia. Toisaalta Bolognan uudistuksen myötä opiskelijasta on tullut kuluttaja, josta kilpaillaan. Vastaavasti museot ovat muuttuneet koneiksi, joiden tarkoituksena on tuottaa jättinäyttelyitä – mitä tahansa, minkä arvellaan tuovan kävijöitä. Uusi kehitys tarkoittaa, että syvällisen tiedon ja reflektoinnin paikat vähenevät. Gielen toteaa saksalaisfilosofi Peter Sloterdijkin analyysiin vedoten, että nykyisin taiteessa on yhä enemmän luomisen sijaan kyse näyttämisestä. Esimerkiksi englannin kielen exhibition-sanan konnotaatiot ovat lukuisat: on kyse muun muassa näyttämisestä ja paljastamisesta, mutta myös huomion tavoittelusta ja itsensä nolaamisesta
Gielen käsittelee artikkelissaan Zygmunt Baumanin ajatusta nestemäisestä, notkeasta maailmasta, jossa instituutiot eivät enää voi tarjota vakaata pohjaa yksilöille. Jokainen ajelehtii merellä yhtä paljon oman elämänsä sankarina. Koska vankkaa pohjaa ei ole, myöskään instituutiot eivät enää voi puolustaa omaa aluettaan sitä uhkaavia vaateita vastaan. Nekin ovat tuuliajolla. Instituutioiden on yhtä lailla osoitettava olevansa muuntautumiskykyisiä ja ketteriä näissä uusissa olosuhteissa. Samalla ne altistetaan uudenlaisille auditointijärjestelmille. Nämä mittarit synnyttävät mielikuvia ”neutraalista arvioinnista”, joilla instituutioiden tehokkuutta punnitaan. Gielenin mukaan instituutioihin tuodaan uusia mittaustapoja, jotka yhtenäistävät hyvin erilaisia instituutioita – ja samalla sivuuttavat niiden erityisluonteet.
Epäilemättä uusilla mittareilla on mahdollista päästä tulokseen, jossa museon kokoelmat tai yliopiston tutkijat näyttäytyvät rasitteena. Jos yliopistoa ajattelee koneena, jonka halutaan tuottavan mahdollisimman nopeasti ja hävikittä työntekijöitä ”uusiin nokioihin”, on helppoa leikata pois liian pieniä yksiköitä ja muuta hämärää ”akateemista”, jolle ei näy välitöntä käytännön sovellusta. Vastaavasti jos museon ymmärtää koneistona, jonka tehtävä on tuottaa kohdealueelleen ilmiöksi nousevia näyttelyitä ja kävijävirtoja, on helppo tiputtaa pois kaikki, mikä ei liity kassamagneettinäyttelyn tuottamiseen tässä ja nyt.
Mutta puhummeko silloin enää yliopistosta ja museosta? Eikö tällainen ajattelu perustu uuden tiedon ja tutkimuksen hylkäämiseen ja olemassa olevien olosuhteiden kuvittelemiseen pysyviksi – nyt etsityt ratkaisut tulevat vääjäämättä vanhenemaan. Kaikki uusi, niin ongelmat, ratkaisut kuin muutoksetkin, syntyy muualla. Siellä, missä maailmaa ei ajatella valmiina ja tutkimukseen on vielä varaa.
Lähteet:
Outi Alanko-Kahiluoto: ”Ministereillä korkeakoulujen idea hukassa”, 1.2.2015
Pascal Gielen: ”Institutional Imagination. Instituting Contemporary Art Minus the ’Contemporary’” teoksessa Institutional Attitudes, Instituting Art in a Flat World, toim. Gielen, Antennae: Valiz, Amsterdam, 2013.
Saara Hacklin: ”Taide, yhteiskunta ja tulevaisuuden instituutiot” teoksessa Alaston totuus taiteesta. Toim. Sini Mononen, Into & Mustekala, 2014.
Maria Pettersson: ”Opetusministeri: Ammattikorkeakoulut ja yliopistot ehkä yhteen”, HS 30.1.2015
Tutkimus- ja innovaationeuvoston julkaisu: Uudistava Suomi: tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015–2020, 2014