Ville Laaksonen
Stiina Saaristo: Kissimirrit ja yksi petetty pupunen II
Turun taidemuseon Studio, Turku. 14.9.–4.11.2012.
Anna Tuori: Maalauksia
Aboa Vetus & Ars Nova -museo, Turku. 15.10.2012–20.1.2013
Ironian raja
Stiina Saaristo: Turengin tuhkimo (mirrit), Harmaan kartanon naisia I, 2011 (Kuva: Yehia Eweis)
Stiina Saariston (1976-) teoksissa ollaan erään tien päässä. Hyperrealismi ja popkulttuuri ovat paiskanneet kättä ja näin on syntynyt vapaus toteuttaa länsimaisen moraalin ultimaattisen ajankohtaista taivastelua ja hurskastelua siitä, millaisiksi ihmisiksi olemme tulleet. Camp ja kitsch ovat taidetta. Ei ole olennaista kysyä olemmeko me (eurooppalaiset) amerikkalaistuneet, tai onko taide maallistunut, vaan sitä miltä tämä tuntuu yhteiskunnallisesti. Kysymys ei ole niinkään taiteesta, kuin sosiologisesta kontekstista, jonka välineenä taide toimii. Ottaen huomioon edellä sanotun, olisi syytä olettaa, että Stiina Saariston taiteesta tulee puhua nimenomaan taiteilijan sosiaalisena statementtinä, siis kapitalistisen yhteiskuntamallin vastaisena emansipaationa ja sen tabujen rikkomisena. Tässä mielessä Saaristo on yhteiskunnallinen realisti.
Neuvostoliitossa esiintyi vuosina 1934–1991 oma realismin muoto, sosialistinen realismi, joka oli maan taiteen ylimpänä ohjenuorana Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Neuvostoliiton mallin mukaista sosialistista realismia oli noudatettava myös muissa sosialistisissa maissa. Sosialistista realismia ei tule sekoittaa sosiaalisen eli yhteiskunnallisen realismin kanssa. Sillä tarkoitetaan yhteiskunnallisesti suuntautuneen taiteen suuntauksia, joita sosialististen yhteiskuntien ulkopuolella elävät taiteilijat tekivät arvostellen kapitalismin epäkohtia. Ero on tärkeä, koska sosialististen yhteiskuntien taiteilijat eivät sosialistisen realismin opin mukaan saaneet arvostella sosialistista yhteiskuntaa. Sosialistinen realismi ei siis ollut naturalistista. (Lähde: Wikipedia)
Oman lukunsa voisi siis kirjoittaa Saariston liitoksista yhteiskunnallisesti realistiseen ja päivänpolttavaan, kuten amerikkalaiseen pop-taiteeseen ja yhteiskunnallisiin parodioihin alkaen Duane Hansonista (1925-1996), jatkaen Cindy Shermaniin (1954- ) feminististen teosten kautta, askel kerrallaan avoimemmin kaupallisuuteen suhtautuvaan Neo Pop Artiin, kuten Jeff Koonsiin (1955-), tai jyrkempiin yhteiskunnallisimpiin kannanottoihin, kuten esimerkiksi ihmisen lihallisuuden silpomiseen Jenny Savillen (1970-) töissä.
Stiina Saaristo on aikamme taiteilija, eikä ole hänen tai meidän syymme, että sosiaalisen taiteen lokero täyttyi kansainvälisesti ajatellen ajat sitten, ja silti tällaiselle lokerolle on yhä tilaus taidemaailmassa. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta: ovathan kaikki muutkin taiteelliset valtavirtasuuntaukset tulleet aina Suomeen pienellä viiveellä ja edellisen “Amerikan-listan” voisi vertailun vuoksi korvata kotimaisesti esimerkiksi seuraavasti: Rauni Liukon (1940-) kautta Eija Liisa-Ahtilaan (1959-), josta sitten Jani Leinoseen (1978- ) päätyen vaikka Stiina Saaristoon itseensä, sillä käsitteleehän hän kansallisella tasolla merkittävällä tavalla yhteiskunnallisia asioita. Kuitenkin on hyvä huomata, että ei ole Saariston vika, että tällainen sosiologinen tulkinta diskriminoi hänen taiteensa muita ulottuvuuksia.
”Tällaiset teokset saavat ihmiset puhumaan, eivätkä ainoastaan puhumaan taiteilijasta kuten joidenkin käsitetaiteilijoiden teokset, vaan myös siitä mistä taiteilija puhuu.” (Pierre Bourdieu ja Hans Haacke: Ajatusten vapaakauppa. Taide, 1997.)
Taiteen jatkumossa superrealismi-, hyperrealismi-, tai esimerkiksi inhorealismi-nimitykset seuraavat toisiaan, kunnes mikään adjektiivi ei enää ylitä toista vaan kaikki päätyvät kuvaamaan taiteen eriytyvää ja yhtyvää suhdetta todellisuuteen ja yhteiskunnallisuuteen. Mutta: tämän kaiken jälkeen on mielestäni katsojien aliarvioimista maalata seinät vaaleanpunaisiksi ja ryhtyä kirjoittamaan lastenloruja seinille! Mikä hulluus pakottaa taiteilijan lokeroimaan itseään tällä tavalla yhteiskunnalliseen kontekstiin ja samalla alistamaan koko taiteen vain yhteiskunnallisesti rajoittuneeksi ilmiöksi? Tämän ei tarvitsisi olla näin! Saaristo ei maalaa tai piirrä valokuvasta: häntä eivät rajoita todellisuuden tai yhteiskunnallisen ajattelun kahleet muutoin kuin omassa mielessään.
Toinen vaihtoehto, ja pirun tylsä sellainen, on lähestyä Saariston teoksia niiden teknisen toteutuksen kautta, modernistisen tradition käsitteistöä lainaten. Ja näin Saaristo on modernistisen tradition tiedostava yhteiskunnallisesti ajatteleva nykytaiteilija, jonka työskentelyssä on suorastaan käsityöläismäistä otetta ammatinharjoittamiseen. Ja tämän pohtiminen, johtaisi varsin yksitoikkoiseen ratkaisuun: on helppoa havaita taiteilijan olevan poikkeuksellisen lahjakas kuvaamaan inhorealistisesti ihmistä ja osaavan tehdä hämmästyttävän tarkkoja kuvia mitä provosoivimmista pikkuobjekteista. Sommitelmien purkamista olisi mahdollista jatkaa mielessään renessanssimestareihin Hieronymus Boschiin (n. 1450-1516) tai Albrecht Düreriin (1471-1528) saakka ja ihmiskuvaa puolestaan Michaelangelon (1475-1564) manierismiin, josta aikalaiset käyttivät ilmaisua, joka voisi kuulua kutakuinkin “niin lihallinen, että henki ja sielu irtoaa merkityksestään”.
Kuva Stiina Saariston näyttelystä Kissimirrit ja yksi petetty pupunen II (Vesa Aaltonen)
Mistä sitten tulisi puhua Stiina Saariston taiteessa? Modernistisen käsitteistön riittämättömyys voi paljastaa lukuisia yhtymäkohtia taidehistoriaan ja teknisellä toteutuksella briljeeraukseen, sekä taiteellisesti vahvaan ilmaisuun. Tarkkasilmäinen voisi toki tutkia anatomian paikoittaista ontumista ja saivarrella tästä. Sosiologisen katsantokannan pateettiseltakin tuntuvan tyytyväisyyden tunne paljastaa, että myös postmodernin (ja sosiologisen) tulkinnan rajat ovat vastassa. Onko jokin limiitti siis saavutettu? Vastausta ei tietysti ole olemassa, mutta en voi rehellisesti sanoa olevani tyytyväinenkään, sillä vastaus ei ole vaaleanpunainen seinä.
Stiina Saariston teoksissa itsessään on jotain suurta ja juhlallisen harmonista. Niiden kanssa ei mikään resonoi liiaksi vaan niissä on kaikki sisässään, valmiina avautumaan katsojalle kuin rasiallinen kääreellisiä konvehteja, joista kaikista ei tarvitsekaan pitää muutoin kuin ulkoisesti. Ajatusten velloessa itsestäänselvyyden ja alleviivaavuuden puolella, taustalla huokuu outouden tunne mystisessä valossa: värien taianomaisena lumona piirtyvien viivojen ja maalikerrosten epäuskoisessa pyrkimyksessä muodostaa olevaa. Miten Saaristo voi tehdä omakuvallisia teoksia, jotka kuitenkin ulkopuolisesti sitten määritellään ensisijaisesti yhteiskunnallisiksi? Yksityisen tilan ja omakuvallisuuden muuttuessa yleiseksi on kuin kaikelle olisi olemassa jokin järkevä selitys.
Vaaleansininen unettaa
Anna Tuorin (1976-) näyttelytiedote tekee selväksi yhden asian: Tuori on todella menestynyt, onhan hän ”maamme eturivin taidemaalareita, jonka tuotantoa on esitelty laajoin yksityisnäyttelyin.” Ja siitä alkavat näyttelyä koskevat epämääräisyydet. Vuoden nuorella taiteilijalla 2011 on takana matkaa ja menestystä ja näyttelyssä on esillä taiteilijan tuotantoa pääosin vuosilta 2008-2012.
Tiedotteesta valkenee myös, että ”näyttelyä kokoava teema, melankolia, rakentuu vanhempien teosten aiheista ja tunnelmista, joita taiteilijan uusimmat maalaukset jatkavat ja syventävät.” Melankolia on mielestäni yhtä osuva sana kuin fantasia, unenomainen tai psykologinen, joita Tuorin työstä myös usein käytetään. Sen sijaan sanat maneerinen tai itseään toistava ovat unohtuneet ja ne on korvattu ilmauksilla, kuten tunnistettava kädenjälki. “Teeman voi aistia näyttelyhuoneiden tunnelmissa” Tosiaan: seinät ovat vaaleansiniset, kuin lastenhuoneessa, joka odottaa pikkupoikaa iltasadulle.
Anna Tuori: Pripyat, 2009. (Kuva Jussi Tiainen)“Erilaisia mielen kerroksia”, jatkuu lehdistötiedote. “Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.” Jos katsojalle antaa käskyn nähdä jotain, näkeekö hän? “Teosten tiivis tunnelma houkuttelee erilaisiin tulkintoihin…“ Vähintään mystifioivan lehdistötiedotteen luettuani kävelen näyttelyn lävitse, uudestaan ja uudestaan. Olen kuin sokea, kun yritän etsiä teoksista niitä moniselitteisiä ulottuvuuksia, joita tiedote lupaa. Maisemaksi kelpaa aukko, maalilätäkkö, jossa seisoo etäisesti puuta muistuttava maalaustahra. Huonosti kirjoitettu ja kieliopillisestikin ontuva lehdistötiedote sekä puuduttavan suoraviivainen ripustus tekevät maalauksista nauttimisen vaikeaksi. Teoksia on myös todella vaikeaa lähestyä yksilöinä.
Maalaukset ovat kovin vaatimattomia “livenä” siihen verrattuna, miltä ne näyttävät valokuvina. Puolen metrin kanttiinsa olevien maalausten pinnalla tapahtuva maalausele vaikuttaa valokuvana kiinnostavalta, jopa mahtavalta. Isomman maalausjäljen vierellä nämä näperretyt yksityiskohdat antavat voimaa leveälle sudille ja levyn kovalla pinnalla leviävälle pohjustukselle. Tämä havainto saattaa kertoa, että teoksia pitäisi katsoa keskittyneesti. Yritän tuijottaa mielestäni kiinnostavimmalta näyttävää maalaustahran muodostamaa siluettiaukkoa teoksessa, jonka tausta on tuorimaisesti vedetty yhdellä pastellisävyllä litteäksi. Havaitsen ne muutamat elementit, jotka muodostavat maalauksen esittävät tasot ja siinä se on, jokin kertomuksen tynkä ja sen litteän sisustuksellinen tausta. Katsoessani tarkemmin teosta, siitä löytyy keijukaisia, kun muista maalauksista voi löytää esimerkiksi söpöjä eläimiä. Kun paikan päällä yrittää astua 50 x 50 cm -kokoiseen teokseen, sisään ei ole menemistä, vaikka olisi kuinka lähellä. Kysymyksessä on ikkuna, eikä ovi.
Kiertelen vielä, ja sama tuntuu toistuvan teoksesta toiseen. Kerran peitän kädelläni läikän ja tutkiskelen taustan alleen jättämää osaa maalauksesta, joka kuultaa joissain teoksissa läpi. Toisissa teoksissa, joissa ei ole tätä edellä mainittua siluettia muodostamassa tapahtuman paikkaa, maisemallinen maalaus on kokonaisuudessaan litteä, kuin salamalla yössä kuvattu valokuva, jolloin tärähtäneet oksat erottuvat etualalla selvimpinä. Joissain maalauksissa spray-suihkaukset pelastavat tilanteen, vaikka usein tämäkin jippo osoittautuu varsin maneeriseksi ratkaisuksi, kuin muuta keinoa ei olisi keksitty. Maalausjäljen kauneus on suhteellinen käsite itseään toistavissa sattumissa.
Tuorin maalauksissa on läsnä ylimalkaisuus ja häälyvyys, leikkisyys ja epämääräisyys. Onko se sitten tarkoituksenmukaista tai ei, teoksissa toistuu pohjimmiltaan sama epämääräinen ylimalkaisuus puuduttavuuteen saakka. Metodi voisi olla vaikka: “oho, vahinkolätäkkö, hei koristellaan se, ja persikka sopii taustaksi, kun on kevätkin.” Isoimmat ongelmat avautuvat sellaisten sommitelmien perusteettomuutena, joissa kuvat jännittyvät visuaalisesti hyvin satunnaisesti: ne jäävät pikemminkin keskenään samankaltaisen perusteettomiksi. Maalaustapahtuma tallentuu satunnaisuuksineen ja koristuksineen, jolloin taideteoksen illuusion synnyttyä ei jäljelle jää muuta lukutapaa kuin katsoa ihmetystä itsessään.
Ihmeellisintä kaikessa on, miten näyttelytiedote tuntuu kokoavan kliseiksi kasaantuneet väitteet Tuorin taiteesta – fantasian, melankolian ja sadunomaisuuden – ja tämä kaikki paketoidaan näyttelyssä vaaleansiniseksi. Vaaleansinisen satukirjanäyttelyn kiertäminen ei ole sen johdonmukaisempaa kuin viittaaminen melankoliaan. Se saa kyseenalaistamaan onko näissä ikkunoissa sitten ylipäätään toinen maailma. Lennetäänkö maalauksissa aina Mikä-Mikä-Maahan ja onko Peter Pan poika vai piirroshahmo? Kun näyttelyn teoksien välillä ei ole keskenään niin kovin suuria eroavaisuuksia, ponnistus vaatii katsojalta kohtuuttoman paljon jokaisen maalauksen kohdalla.
Teoksissa kaikki on juuri oikealla tavalla poissa tolaltaan, niin maalauksellisesti kuin tarinallisestikin nyrjähtäneenä, jotta niihin olisi helppo kiinnittää huomionsa. Joihinkin teoksiin on mukavampi tirkistellä, kun taas toiset ikkunat tuntuvat olevan kiinni. Jokainen katsoja varmasti löytää itselleen sopivat kurkistusaukot, mutta onko tämä sitten riittävää? Jos pystyy kurkistamaan ikkunasta ja näkee jotain kauhistuttavaa, tai vaikka unen, mitä silloin oikeastaan kokee? Näkeekö näin jonkin asian edes olevan olemassa (vai onko tämä joka tapauksessa vain omassa mielessä)?
Anna Tuori: They Use That Moon No More, 2012. (Kuva Jari Nieminen)Olen ongelmissa tämän näyttelyn kanssa, sillä en voi kokea lähes mitään, koska kaikki on niin etäännytettyä siniseen pumpuliin, ettei se todellisuudessa kosketa minua muutoin kuin korkeintaan teoreettisena jatkumona tiedotteelle, jonka lukemista kiroan. Näyttelystä tekisi mieli jorista epämääräisesti sitä ja tätä, koska se on se tunne, mikä näyttelystä jää. Olo ei ole hämmästynyt tai mullistunut, vaan pikemminkin sellainen, että lastenkirjahyllylle ei ole asiaa, jos ei lapseta. Melankolia on joka tapauksessa turhan voimakas sana kuvaamaan tätä näyttelykokemusta. Vaaleansininen yleissävy kyllä jotenkin unettaa.
Miksi taidetta ei saa katsoa rauhassa?
Veikko Halmetoja kirjoitti joitain vuosia sitten ½-lehdessä vaaleanpunaisesta ekspressionismista sekä “tyttö ja poika -maalauksesta”, aiheesta, johon myös Jenni Hiltunen ja Katri Mononen tarttuivat osuvasti Taidemaalaus-lehdessä 1/2010. Kun tässä kritiikissä on kyseessä kaksi menestynyttä (nuorta) naismaalaria, en voi muuta kuin ihmetellä heidän näyttelyittensä ripustusten motiiveja yhteisesti myös tässä valossa.
Vaaleanpunaisen seinän feministinen korostus Stiina Saariston näyttelyssä seinälle kirjoitetun runon kanssa virittää katsomaan teoksia tietynlaisen romanttisen ällötyksen tunteen keskellä. Tämäntyyppinen alleviivaaminen on yleistynyt joidenkin vuosien aikana näyttelyissä, mistä tämä sattumalta samanaikainen Anna Tuorin vaaleansiniseksi stilisoitu kattauskin kertoo. Näyttelyt alkavat pian muistuttaa enemmän mainostoimistojen suunnitteluosastojen estetiikkaa kuin taidenäyttelyä. Samalla katsojalle ei tarjota mahdollisuutta tehdä omaa tulkintaansa pelkästään teoksiin pohjautuen vaan tätä “pyhää tapahtumaa” manipuloidaan siten, että teokset eivät enää ole keskiössä.
Jos kyseessä on pyrkimys kokonaistaideteokseen, tällainen koristelu ei ole riittävää vaan lopputulos tuntuu kovin perusteettomalta molempien taiteilijoiden näyttelyissä. Olkoon aloite tullut taiteilijalta itseltään tai näyttelypaikoista, taiteilija kantaa vastuun teosten esillepanosta. Näissä tapauksissa tyylittely ja somistaminen eivät tapahdu taiteen nimissä, vaan mieleen tulevat enemmän markkinoinnilliset syyt. Kun halutaan erottua joukosta, niin käytetään hiukan kikkoja ja temppuja, joiden perusteluksi kelpaa helposti (muka) taiteellisen ilmaisun korostaminen tehokeinoilla. Mutta missä on se rohkeus, ettei tartuttaisi tällaisiin silmänkääntötemppuihin, vaan annettaisiin taiteen puhua itsessään? Miksi taidetta ei saa katsoa rauhassa?
Ville Laaksonen on Turussa asuva kuvataiteilija, kuraattori ja kriitikko.