Teksti: Maaria Niemi 17.5.2015
Kuvat: Mariia Niemi
Kankaanpään taidekoulu kouluttaa ammattitaiteilijoita nelivuotisessa koulutuksessa ja tänä keväänä koulusta valmistuvista 14 taiteilijaa esittää lopputyönsä Vaasassa. Viisi muuta ovat esittäytyneet jo muissa yhteyksissä julkisin teoksin ja esitystaiteen parissa. Kankaanpään taidekoulu viettää myös tänä vuonna 50-vuotisjuhlavuotta. Koulutuksen vastaavana lehtorina työskentelee Matti Velhonoja ja opinnäytetöiden ohjaajina ovat hänen lisäkseen toimineet Anna Alapuro, Antti Pedrozo, Paavo Paunu ja Päivi-Maria Hautala.
Työskentelin lopputöiden ulkopuolisena arvioijana, joten tämä kritiikki on syntynyt harvinaisissa olosuhteissa, kun olemme keskustelleet useita päiviä suullisesti valmistuvien taiteilijoiden kanssa heidän teoksistaan. Kriitikkona tekijöiden tarkoitusten, tavoitteiden, sisältöjen ja lopputuloksen kuuleminen on kiinnostavaa, joskin poikkeuksellista tällaisessa mittakaavassa. Silti on muistettava, ettei katsojilla ole lähtökohtaisesti samaa mahdollisuutta. Taideteoksia katsotaan ilman taiteilijoiden läsnäoloa.
Ville Rissanen: Viimeinen ikuinen (2015)
Lopputyönäyttelyssä erityisesti kolmiulotteista ilmaisua käyttävät taiteilijat ovat onnistuneet hyvin. Esimerkiksi Ville Rissasen (s.1985) teos Viimeinen ikuinen (2015) on osoitus taiteilijan valmiudesta työskennellä kuvanveistäjänä. Kaksi ihmisfiguuria – nainen ja mies – ovat yhteydessä toisiinsa johdoin ja kaapelein, jotka kulkevat päästä (ajattelusta, kommunikaatiosta), käsistä (kosketuksesta) ja sukupuolielimistä (biologisesta ihmisen jatkuvuudesta) toisiinsa. Tämä antaa vaikutelman teknologiasta, sähköisestä kybertodellisuudesta, viestinnästä, kommunikaatiosta ja yhteydestä toiseen muutenkin kuin inhimillisellä tasolla. Kokonaisuus on värillisesti monokromaattinen, täysin valkoinen. Rissanen on ansiokkaasti luonut kuvauksen ihmisten – ja täsmällisemmin kahden, biologisesti erilaisen sukupuolen välisestä – yhteydestä. Tämä yhteys on konkreettinen: ihmisten väliset suhteet ovat universaali ja päättymätön teema sekä ideaalitasolla että dystopiana. Hahmot ovat muotokieleltään varsin vakuuttavia, mutteivät ylityöstettyjä. Heidän välillään kulkevat johdot ovat viivapiirustusta kolmiulotteisesti ja yhdistäen tilallisesti hahmot. Kaapelien näennäinen epäjohdonmukaisuus kumoutuu, koska teoksessa on myös toimiva sähkölamppu, jossa on valo päällä. Kybertodellisuudessa ja dystopianäkymissäkin palavat yhä valot. Heikkoutena on banaalina näyttäytyvä muotokieli keskellä, naamiomaisissa kasvoissa.
Toisaalla Kaija Leinonen (s.1984) on hitsannut kierrätys- ja uusioraudasta veistoksen Vuorovesi (2015), jonka muoto, sisältö ja materiaali tukevat toisiaan. Vapaasti ilmassa leijuvan veistoksen massa on hengittävä ja käyttää luonnon kiertokulkua symboloivaa ympyrän muotoa perusmateriaalinaan. Sisällöllisesti Vuorovesi viittaa luonnon tapahtumaan, voimakkaaseen vuorottaisen kiertokulkuun. Veistoksen kokonaismuoto antaa vaikutelman massan voimasta, joka on liikeessä. Materiaalina käytetty rautaprikka on ympyränmuotoinen, toistuva, universaali, yhteenkiertyvä ja ikuinen – ympyrä korostaa vuoroveden ja luonnon kiertokulun liikettä. Kierrätysmateriaali korostaa ekologisia ja moraalisia kysymyksiä luonnonvarojen käyttämisestä, mikä on myös laajemmin taiteilijoiden työskentelyn eräs kiperä kysymys. Veistotaiteen tippuminen jalustaltaan ja sen vapaa leijunta tilassa on osa nykytaidetta jo Kraussin teorian myötä. Leinosen kestävästä materiaalista luoma kolmiulotteinen teos ei ole modernistinen ja formalismiin nojaava pelkkä objekti, vaan sen läpikuultavaan metallimassaan on ladattu monimerkityksellinen sisältö.
Kaija Leinonen: Vuorovesi (2015)
Kaksiulotteisista teoksista Nora El-Sayedin (s.1992) pimeässä maalatut mustat teokset Shakkilauta, Lamppu ja Soitin (2015) ovat kärkijoukkoa. Kriittisesti ja käsitteellisesti näkemistä kommentoivat teokset ovat älyllisesti vaikuttavia kommentteja kuvataiteen peruslähtökohtaan: näkemiseen ja valoon. Duchampilainen perinne on näissä maalauksissa osa taiteen sisäistä keskustelua. Nora El-Sayedin kolmen maalauksen sarja muodostaa kriittisesti retinaalista kuvataidetta käsittelevän kokonaisuuden. Silmä on hallitsevin aisteista ja erityisesti kuvataiteessa sen kyseenalaistaminen on ongelmallista: kuva perustuu näkemiseen, näkeminen puolestaan valoon. Taiteilijan lähtökohta pimeässä maalaamiseen on poikkeuksellisen luova ja erityisesti näkemisen samanaikainen kyseenlaistaminen ja korostaminen kertovat terävästä käsitteellisestä ajattelusta suhteessa kuvaan. Se, miten tietoisesti Nora El-Sayed on pohtinut pimeässä maalaamisen käsittellisyyttä ja duchampilaista retinaalisuudelle nauramista, jää hieman epäselväksi. Mikäli hän on tietoinen Marcel Duchampin antitaiteellisuudesta ja maalaamisen hylkäämisestä ja siirtymisestä shakin pelaamiseen on nerokasta, mikäli myös shakkilauta aiheena viittaa Duchampiin. Samoin lamppu aiheena jatkaa näkemisen dilemmaa ja samanaikaisesti muistuttaa valon merkityksestä näkemiselle.
Käsitetaiteen älyllistä sanailua sivuaa myös Janelin Kinnusen (s.1984) A Cup of Sea (2015), jonka sisältä virtaa täysplastinen vesi. Kinnusen teokset ovat voimakkaan monokromaattisia, yksivärisiä ja niiden intensiivinen ultramariini periytyy esteettisestä, kauneuden käsitettä ylläpitävästä taiteen tekemisestä. Myös Anni Karvisen (s.1987) liikkuvaa kuvaa käyttävä teos Haluan nähdä muutakin kuin niitä kuumia jupitereita (2015) on kelpo teos, jota nimittäisin pikemminkin videomaalaukseksi kuin videoloopiksi lineaarisessa merkityksessä.
Janelin Kinnunen: A Cup of Sea (2015)
Valokuvan muuntaminen taiteeksi on nykypäivänä haaste, koska kaikki kuvaavat ja digitalisoituminen on helpottanut erinomaisen kuvalaadun saavuttamista. Roope Niemelän (s.1984) valokuvat muistuttavat kuvan maagisesta illuusiosta. Hän käyttää teknisesti stereokuvaa, joka tuottaa kaksisilmäisyytemme vuoksi kolmannen kuvan. Stereokuva syntyy kolmiulotteiseksi katseen ristikkäisyydessä. Edelleen Niemelän kuvasarjat Eve Black & Eve White & Jane (2015) ja
Tässä ovat ansioituneimmat valmistuvista taiteilijoista. Kriittisesti tarkasteltuna osa ammattitaiteilijoiksi valmistuvista etsivät vielä ilmaisuaan ja haparoivat valitun tekniikan ja sisällön suhteen. Neljän vuoden koulutuksen jälkeen he ovat omillaan ja edessä on todellinen haaste toimia ammattitaiteilijana: miten selviytyä taiteilijana yhtäältä taiteellisesti ja toisaalta taloudellisesti? Mikäli ilmaisu ei monivuotisessa ammattikoulutuksessa ole löytynyt, voiko se löytyä? Taiteen opettaminen on kiperä kysymys samoin kuin se, miten selviytyä aloittelevana ammattitaiteilijana Suomessa vuonna 2015.
14 vuodenaikaa – Kankaanpään taidekoulun valmistuvien lopputyönäyttely (Nora El-Sayed, Kasimir Fabre, Jukka Hujanen, Jaana Häivälä, Anni Karvinen, Ari Kentta, Janelin Kinnunen, Veera Kurvinen, Kaija Leinonen, Roope Niemelä, Maarit Paavilainen, Janika Regelin,Ville Rissanen ja Satu Salminen)
Vaasan taidehallissa 31.5. saakka
Vaasan kaupungintalo, Senaatinkatu 1 D
Ti-to 12–18, pe-su 12–16