Pukeudun niin kuin haluan, ja niin ehkä sinäkin. Tarkemmin sanoen: asuvalintojeni pääasiallisina kriteereinä ovat omat mieltymykseni (ulkoistan tässä sellaiset objektiiviset olosuhteet kuin sään ja vuodenajan). Sitten saattaa olla muita valintaperusteita kuten käyttötilanne ja -tarkoitus, sopivuus ja sopivaisuus tai muodin rautaiset lait. Kirjoitettu laki ei kuitenkaan sano vaatteistani käytännössä mitään. Pukeutuminen on vailla virallista yhteiskunnallista säätelyä, vaatetus on niin sanotusti henkilökohtainen asia.
Historiallisesti katsoen tilanne on poikkeuksellinen. Aiempina vuosisatoina asukokonaisuudet ja -materiaalit, vaatteiden väri ja pukuun liittyvät koristeet olivat paitsi tiukan tapakontrollin kohteena myös valtion laeilla ja verotuksella reguloimia. Ihmisen sosiaalinen asema, tehtävä, varallisuus ja ehkä myös asuinpaikka näkyi suoraan päälle. Nykyinen vapauden tila on säilyttänyt ainoastaan sukupuolieron – sillä korostuksella, että ”nainen” voi pukeutua ”miestenvaatteisiin”. ”Mies” ei voi pukeutua ”naistenvaatteisiin” herättämättä huomiota.
Jos väittää, että historiallisen kehityksen myötä ulkoinen kontrolli on muuttanut yksilön pään sisään, siinä ei ole mitään kummallista. Se on yleinen kulttuurihistoriallinen ilmiö. Samaa voinee sanoa siitä paradoksista, että tämän vapauden sisällä pukeutuminen lähestyy melkein univormumaista yhdenmukaisuutta.
I
Anna Niirasen ja Arja Turusen toimittama pukeutumishistoriaa käsittelevä yhdentoista artikkelin kokoelma Säädyllistä ja säädytöntä (SKS 2019) ulottuu renessanssista (Katariina Jagellonica) nykyaikaan (päiväkotilasten pukeutuminen tai pikemminkin pukeminen). Huolella toimitetun antologian kirjoitukset sisältävät paljon loistavasti järjestettyä ja ajatuksia herättävää aineistoa. Vaikka jokin aihe tuntuisi ennakolta harmaalta (lottapuku), siitä paljastuu värejä ja sävyjä ja sen liepeiltä (sic!) syvää inhimillistä kokemusta. Koska tutkimusalue on rannaton jo sosiaalisestikin – Susanna Niirasen artikkeli kertoo kuningattaren garderobista –, voivat huomiot olla vain hajapistoja. Silti niissä erottuu teemoja ja hahmottuu historiallisia prosesseja.
Pääpaino on läntisessä kulttuurissa ja erityisesti Suomessa. Anna Niirasen artikkeli käsittelee raskausajan pukeutumisesta käytyä lääketieteellistä ja moraalista keskustelua 1800-luvun Englannissa, mutta tämän keskustelun ja siitä vedettyjen johtopäätösten voi ajatella ajan oloon rantautuneen Suomeenkin. Essi Huuhka kirjoittaa suomalaisten lähetystyöntekijöiden vaikutuksesta ambojen pukeutumiseen, Ildikó Lehtinen marilaisnaisten paljaisiin jalkoihin liittyvistä tabuista. Vaikka Huuhkan ja Lehtisen sinänsä erinomaiset kirjoitukset ovat hieman irrallisia, nekin paljastavat yleisiä ja yleistettävissä olevia prosesseja. Alun perin miniän alistettua asemaa osoittavista sääryksistä on tullut marilaisen identiteetin symboli. ”Perinteinen” ambonaisen mekko noudattaa malliltaan vuoden 1910 Kotilähetyksessä ompeluseuroille jaettuja kaavoja – toki paikallisen kulttuurin kuviolliseksi ja kirkkaaksi muuntamana.
Muodin ja kulttuuristen vaikutteiden kansainvälisyyden takia pukeutumisen kohdalla kysymys kansallisuudesta tuntuu erityisen toissijaiselta. Silti on jo ergonomisistakin syistä mukava ajatella Säädyllistä ja säädytöntä -teoksen keskittyvän suurelta osin niin sanottuun suomalaiseen kulttuuriin. Siinä(kin) hahmottuu kaksi epookkia: mennyt ”pakko” ja nykyinen ”vapaus”.
II
Pakon aikakausi kiteytyy tavallaan jo miesten peruukissa, mutta viimeistään naisten korsetissa. Kustaa H. J. Vilkuna tekee arkistolähteisiin perustuvaa pioneerityötä kronikoidessaan peruukin vaiheita Ruotsin valtakunnassa. Peruukki kuului ylimmän sosiaalisen kerrostuman asuun 1600-luvulla – laadukas peruukki maksoi vielä 1710 ratsuhevosen hinnan. Samoihin aikoihin se jäi pois naisten käytöstä ja alkoi ”valua” yhteiskunnallisesti ”alaspäin”. Muodin väistämättömien, yleiseurooppalaisten lainalaisuuksien mukaan peruukki tuli liian suosituksi, muuttui vanhanaikaiseksi ja kadotessaan koteloitui joihinkin ritualistisiin käyttöihin (englantilaiset tuomioistuimet).
Korsettiin viitataan pitkin kirjaa. Pääosassa se on Anna Niirasen edellä mainitussa raskausajan vaatetukseen keskittyvässä kirjoituksessa. Väheksymättä korsetin aiheuttamia tuskia Niiranen huomauttaa myös siihen liittyvistä myyteistä: säätyläisnaisten ruumis oli vuosisatoja kahlittuna, mutta ei niin kahlittuna kuin joskus on esitetty. Vyötärön ”tehokas” kiristäminen ei ollut mahdollista ennen 1820-lukua, jolloin keksittiin korsetin nauhakujan aukkojen metalliset kiinnitysrenkaat. Tavasta poistaa alimpia kylkiluita korsetin tieltä ei löydy historiallista näyttöä – ja: joskus korsettia käyttivät myös muotia seuraavat miehet.
Kulutuskulttuuri syntyi 1700-luvun suurkaupunkilaisten peruukkipäiden ja korsetinkäyttäjien keskuudessa, mutta seuraava vuosisata todisti sen leviämistä laajojen kansankerrosten pariin, jopa Suomen maaseudulle. Merja Uotila tarkastelee 1800-luvun alun kaakkoishämäläisten miesten pukeutumista arkistolähteiden valossa ja havaitsee (ainakin minua) yllättävää ylellisyyttä. Samaan jatkumoon asettuu Kati Mikkola artikkelillaan ”säädynmukaisen” pukeutumisen murtumisesta modernisoituvassa suuriruhtinaskunnassa. Tämän murtumisen mahdollisti nimenomaan uusi kulutuskulttuuri – ja viime kädessä siis maaseudullakin läpimurtonsa tekevä kapitalismi.
Mikkolan kirjoitus on minun silmissäni kirjan keskeistä antia, tiheään kirjoitettua kuvausta muutoksesta ja myyttisiin syvyyksiin tukeutuvasta muutosvastarinnasta, joka toimii kahteen suuntaan – ja on laajenevan talouden edessä herttaisen yhdentekevää. Säätyläiset vastustivat moraalisiin argumentteihin tukeutuen rahvaan koruja ja komeuksia. Vuonna 1851 Yrjö Koskinen kommentoi Vähänkyrön maalaisrahvaan elämää: ”Vaatteilla ja ajokaluilla semminkin öyhätään. Vaimoihmisillä on silkki silkin päällä, kultasormuksia ja muita hempuja, miten kullakin on voimaa ja varallisuutta” (sit. Lauri Kuusanmäki, Suomen Kulttuurihistoria IV, 1936). Yleisen kansakoulukokouksen yhteydessä Jyväskylässä 1875 perustettiin liitto ”ylellisyyden ja turhuuden vastustamiseksi vaatteissa”, jossa Minna Canth lienee ollut aktiivinen.
Myös rahvas itse vastusti herraskaisen ylellisyyden leviämistä keskuuteensa, ja juuri tästä Mikkola luettelee monia kauhistuttavan-herkullisia esimerkkejä: kalosseja, tärkättyjä kauluksia ja naisten alushousuja vastustettiin syntinä, moraalittomuutena, turhuutena ja rappion aiheuttajina.
Asialla on monta puolta. ”Vaikka herraskaisten hankintojen paheksuminen voi kätkeä taakseen myös kateutta sosiaalista nousua saavuttaneita kansanihmisiä kohtaan, on argumentaation taustalla nähtävissä myös rahvaan aitoa ylpeyttä elämäntavastaan [- – -] kääntöpuolella oli kuitenkin myös karumpi arkinen todellisuus, jossa kunnollisten vaatteiden ja jalkineiden puute aiheutti erityisesti lapsille ja nuorille sekä fyysistä että psyykkis-sosiaalista kärsimystä”, kirjoittaa Mikkola (s. 163).
III
Uuden ja vanhan taistelu kärjistyi kiistaksi naisten housuista. Omissa muistoissani historiallinen rajalinja on selvä: isoäitini oli vuonna 1914 syntynyt maalaisnainen, enkä muista koskaan nähneeni häntä housut jalassa. Hänen viisitoista vuotta nuorempi sisarensa oli kaupunkilainen ja tehdastyöläinen, enkä muista koskaan nähneeni häntä hameessa.
Arja Turusen artikkeli valottaa kehitystä: ensimmäisinä housuja käyttivät yläluokan kaupunkilaiset naiset, jotka jäljittelivät pariisilaista ensimmäistä maailmansotaa seurannutta muotia. Suomen oloihin tehty sovellus oli pitkien housujen käyttäminen nimenomaan hiihdettäessä – hiihto oli puolestaan tullut tärkeäksi nationalistisen itseymmärryksen kannalta. Hiihto oli naisillekin sopivaa, isänmaallista toimintaa, ja jos se sujui paremmin housut jalassa, oli niiden käyttö ainakin vähemmän epäilyttävää.
Lottapukuunkin tehtiin poikkeuksia juuri hiihdon ja muun urheilun vaatimuksesta. Tämä tapahtui jo ennen kuin sodanaikaiset rintamaolosuhteet rikkoivat lopullisesti univormun eheyden. Seija-Leena Nevala kertoo artikkelissaan, että merilotat saivat sinisen suojapuvun, overallin (siis haalarin) jo 1932 – huvittavaa, että samaan aikaan Mika Waltari ja Valentin Vaala fantasioivat Sininen overall -nimisestä mestaririkollisesta (Vaalan lähes kokonaan kadonnut vuoden 1933 elokuva sai kylläkin nimekseen Sininen varjo).
Säädyllistä ja säädytöntä -kirjassa ehkä tahattomastikin rakentuvassa ”suuressa kertomuksessa” 1960-luku merkitsee vapauden lopullista voittoa. Laura Ekholmin ja Matleena Friskin aineiston valossa vuosikymmen paljastuu siksi samaksi kuin muunkin aineiston: ennen kaikkea väestölliseksi ja taloudelliseksi murrokseksi. Tietyn ikäisiä ihmisiä oli yhtäkkiä paljon ja heillä oli pikkuisen rahaakin. Prosessi oli toisen suuntainen kuin 1900-luvun alussa, jolloin rahvas alkoi käyttää säätyläisten vaatteita. Nyt eliitin asusteet hävisivät markkinoilla ja markkinoilta; molemmista suunnista lähestyttiin suurta keskiluokkaa, liityttiin massaan.
Muutos tiivistyy trikooseen. Aiemmin se oli kelvannut pelkästään alusvaatteeksi, mutta nyt esimerkiksi T-paita aloitti matkansa joka paikan asusteeksi. Toisessa maailmansodassa se oli tullut kuuluisaksi amerikkalaisjoukkoja alusvaatteena – T-paita liittyy siis osaltaan yleiseen kulttuuri-ilmiöön, vaatteiden ja asusteiden leviämiseen sotilaskäytöstä siviilikäyttöön (tällaisia ovat muun muassa maihinnousutakit ja -kengät, trenchcoat ja rannekello). Siviilielämän alusvaatteen funktion T-paidalta oli muuten riistänyt Clark Gable Capran elokuvassa Tapahtui eräänä yönä (1934). Gable riisui kauluspaitansa, mutta sen alla ei ollutkaan aluspaitaa. Syntyi kohu ja sitten syntyi muoti.
IV
Vaatteiden massiiviseen halpatuotantoon liittyviin ympäristöongelmiin viitataan, mutta se ei oikeastaan enää mahdu Säädyllistä ja säädytöntä -teoksen historialliseen perspektiiviin – eivät myöskään vintage- ja retro-ilmiöt. Teos katsoo asioista nykyisen vapauden näkökulmasta, sen ympäröimänä ja luonnolliseksi kokemana. Samaan tulkintahorisonttiin on tietysti lukijankin helppo solahtaa.
Pukeutuminen on kuin taistelukenttä, jossa eri sosiaaliset ilmiöt kohtaavat: valta, terveys, talous, taide, sukupuolisuus, paikallisuus ja ylipaikallisuus. Säädyllistä ja säädytöntäkin kuljettaa pitkin matkaa mukanaan muun muassa kysymystä naisten yhteiskunnallisesta asemasta. Jos eivät muuten, niin ainakin pukeutumishistorian tutkijoina naiset ovat saaneet tilaisuutensa: kirjan kahdestatoista kirjoittajasta vain yksi on mies.
Hienon teoksen esittelemä tutkimusperinne on huomiota herättävän vankasti anglosaksista, vaikka gestalt-käsite ohimennen mainitaankin. Jos Simmeliä tai Sombartia ei tarvita, olkoon sitten niin. Kirjan päättävä Päivi Roivaisen artikkeli tuntuu lupaukselta siitä mitä kaikkea muuta vaatteiden, asusteiden ja pukeutumisen historia voi olla – ja sitäkin riittää.
”Vaatteet tarvitsevat sisälleen vartalon ollakseen kokonaisia [- – -] vaate on vartalon jatke, joka yhtä aikaa sekä liittää sen maailmaan että erottaa sen siitä”, kirjoittaa Roivainen amerikkalaissosiologi Daniel Cookiin viitaten (s. 375 – 376). Vaatteiden tärkeyttä tämän kirjan valossa miettivä tulee ajatelleeksi, että ehkä vartalo onkin vaatteen jatke. Toisesta ihosta tulee melkein ensimmäinen.
Jos ihmisellä on sielu, sitä ei kannata lähteä etsimään hänen nahkansa alta vaan sen päältä.
Teksti: Veli-Matti Huhta