Vaikuttava henki liikkuvassa kuvassa – elokuvan ja mediataideteoksen rooli pappina, psykologina ja sosiologina

Teksti: Juhani Koivumäki 15.10.2017

Viehätyin suuresti Elävän kuvan seuran jäsenen Susanna Åken vaihtoehtoisesta genreluokituksesta, jonka hän toi esille yhteisessä kokouksessamme. Se auttoi havainnollistamaan minun ja varmasti monen muunkin tarkoitusperiä mediataiteilijan ja elokuvantekijän ominaisuudessa. Åken luokituksen avulla teen näkyväksi sitä syvää kuilua, joka usein muodostuu tekijän ja kokijan välille. Tämän esseen keskeisin päämäärä on tutkia populaarielokuvan ja mediataiteen mahdollisuuksia hengellisen kokemuksen välittäjänä.

PAPPI, PSYKOLOGI TAI SOSIOLOGI
Käsikirjoittaja ja tuottaja Susanna Åken vaihtoehtoisessa genreluokituksessa elokuva nähdään pappina, psykologina tai sosiologina. Tässä tapauksessa, kun kyseessä on elokuva eikä humanistinen luento, kaikkia näitä yhdistää viihteellisyys, joka on parhaimmillaan jalostavaa antaen kokemukselle tärkeää lisäarvoa. Kirkkoon nuivasti suhtautuvakin saattaa hieman hellittää asenteistaan papin puhuessa saarnassaan asioista, jotka koskettavat kuulijan elämää rakentavalla tavalla. Samalla tavoin elokuvan tutut muodot tuovat haastavankin sanoman lähemmäksi ihmistä, joka raskaan työpäivän jälkeen katsoo mieluummin Salkkareita kuin lukee Foucaul’ta. Pappi, psykologi ja sosiologi voivat edustaa toiminta-, kauhu- tai dokumenttielokuvia, komedioita, trillereitä, mockumentteja ja osittain myös nykytaiteen kenttään kuuluvia mediataideteoksia. Perinteiset genret ovat vain välineitä teoksen ajatuksen välittämiselle.

David Simonin käsikirjoittama tv-sarja The Wire (2002–2008) kuuluu esimerkillisesti sosiologi-genreen. Sarjan katsoja samaistuu poliiseihin, narkkareihin, toimittajiin, diilereihin ja poliitikkoihin, kunnes huomaamattaan ymmärtää, kuinka kaikki ovat kapitalismin sitomina riippuvaisia toisistaan. Maailman parantamiseen pyrkivä ehdoton idealismi päätyy rakenteelliseen puristimeen, jonka seurauksena on valittava sosiaalisen hyljeksinnän tai kompromissin väliltä. Poliitikko ja huumeita myyvä diileri ovat toisiinsa nähden samankaltaisessa tilanteessa taistellessaan asemastaan, uskottavuudestaan ja toimeentulostaan muiden kustannuksella.

Psykologi eroaa sosiologista etsiessään ihmisen toimintaa sääteleviä lakeja mielenliikkeistä käsin. Niiden lähtökohdat voivat olla lapsuudessa omaksutuissa malleissa, kuten psykoanalyyttisissä teorioissa, tai ihmisen aivotoiminnan lainalaisuuksissa, kuten kognitiivisessa psykologiassa. Monissa Hollywood-elokuvissa päähenkilön tai antagonistin tekojen motiiviksi paljastuu esimerkiksi lapsuuden trauma. Ihmisen toimintaa yleisesti kuvaavat hetket kutistuvat populaarielokuvan tapaan etsiä hämmentävälle todellisuudelle yksiselitteinen syy. Ristiriitaisen ja monitulkintaisen persoonan diagnosoiminen psykopaatiksi tai hulluksi vie terän hänen sanomaltaan. David Fincherin ohjaama ja Andrew Kevin Walkerin käsikirjoittama Seitsemän (Seven, 1996) on poikkeuksellisen hieno elokuva, koska sarjamurhaajan persoonallisuuden taustat jätetään käsittelemättä. Tärkeintä on, että hän todistaa teoriansa seitsemän kuolemansynnin vallasta todeksi. Ihmiset hänen ympärillään toimivat juuri niin kuin hän olettaa, ja hän rankaisee lopulta itseään kuulumisesta samaan maailmaan.

Psykologiaa voidaan käyttää avartavasti esimerkiksi silloin, kun katsojaa johdatellaan samaistumaan asioihin ja henkilöihin, joita he eivät hetken päästä enää haluakaan hyväksyä. Erinomainen esimerkki on tv-sarja Breaking Badin (2008–2013) päähenkilö Walter White, jonka jalot syyt tehtailla metamfetamiinia muuttuvat vähitellen arveluttavammiksi. Muutos olisi kadottanut merkityksensä, jos Walter olisi ruvennut itse käyttämään tuotteitaan. Hänen käytöksensä olisi redusoitunut huumeiden tarpeeseen, addiktioon, eikä sarjalla olisi ollut enää annettavaa.

Pappi edustaa elokuvan muodossa sielunhoitajaa, joka tuo katsojalleen hengellistä, eksistentiaalista ja korkeampaan hyvään pohjautuvaa eettistä näkökulmaa. Hengellinen kokemus on luonteeltaan subjektiivista, vaikka sen jakaisi moni samanaikaisesti. Itse olen saanut vahvimmat hengelliset elokuvakokemukseni Terrence Malickin, Darren Aronofskyn ja Andrei Tarkovskin teoksista. Terrence Malickin elokuvat edustavat Martin Heideggerilta tuttua läsnäolon ja maailmassa olemisen filosofiaa, jonka voi tässä tapauksessa yhdistää esimerkiksi buddhismiin assosioidun meditaation pyrkimyksiin. Malickin elokuvia katsoessa on tärkeää luopua tarinallisista odotuksista ja liukua hetkissä. Mukana on usein vaikutelmia universaaliudesta ja ajattomuudesta, ikään kuin kaikki aikatasot olisivat samaan aikaan läsnä. Elokuvassa The Tree of Life (2011) dinosaurukset, tulivuorenpurkaus, universumikuvasto, lapsen lyöminen ja perhosen laskeutuminen ihmisen iholle edustavat yhdessä paloja hetkellisyyden montaasista.

Darren Aronofsky on Malickia viihteellisempi mutta ei lainkaan väheksyttävämpi hengellisen kokemuksen tarjoaja. Hänen elokuvissaan vaikuttavat samaistuttavat ja selkeät henkilöhahmot ja tarinankaaret. Katharsiksen rooli on erityisen suuri ja audiovisuaaliset keinot on viety äärimmilleen. Esimerkiksi uskonnollisesti nimetty huumeriippuvuuskuvaus Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream, 2000) on saanut monien pulssit hakkaamaan unohtumattomalla tavalla. Kaltaistani Søren Kierkegaardin filosofian ihailijaa viehättää erityisesti Aronofskyn elokuvista löytyvä uskon hypyn elementti. Elokuvissa The Wrestler (2008) ja Black Swan (2010) päähenkilö uhraa mielenterveytensä, rakkautensa ja/tai oman elämänsä asialle, joka on häntä suurempi mutta silti sisäsyntyinen. Noahin (2014) tulkinta Vanhan testamentin Abrahamin uskon hypystä tekee Aronofskyn kiinnostukset teemaan selväksi. Noahissa näemme tosin ensimmäistä kertaa ihmisen, joka ei kykene tekemään vaadittavaa hyppyä: isä ei tapa jälkikasvuaan uskon nimissä, vaikka maailma olisi teon kautta pelastunut ihmiskunnalta.

Andrei Tarkovskin elokuvat edustavat mielestäni pappina systemaattisesta teologiasta innostunutta kilvoittelijaa. Stalkerin (1979) tarina vie ryhmän ihmisiä nimeämättömälle ”alueelle”, josta selviytyy vain todellisella uskolla. Oma Tarkovski-suosikkini on hänen viimeinen elokuvansa Uhri (Offret, 1986), jossa uskonnollinen valmistautuminen maailmanloppuun vertautuu päähenkilön sisäisen todellisuuden irtautumiseen kanssaihmisistä. Luopuminen maallisesta on elokuvassa lopullisen henkisen vapautumisen tae. Tämä näyttäytyy traagisessa valossa, koska ympärillä ovat koti ja perhe. Tarkovskille tyypillisten ylevien uskonnollisten ja eksistentiaalisten teemojen runsaus saa monet pitämään hänen elokuviaan pitkästyttävinä. Paavalin teologian korostukset ja eskatologiset teemat tekevät neuvosto-ohjaajan painotuksista erityisen kristillisiä. Myös Tarkovskin elokuvien runollisuus ja pitkät otokset vaativat katsojalta erityistä mielenrauhaa ja vastaanottokykyä. Tarkovskin ajatukset välittyvät parhaiten niille, jotka ovat jo valmiiksi perehtyneet kuvalliseen ilmaisuun ja teologisiin kysymyksiin tai omaavat niihin enemmän tai vähemmän sisäsyntyisen kiinnostuksen

Lars von Trier edustaa monille meistä virkistävää tuulahdusta elokuvan kentällä. Hänen näkemyksensä myös provosoivat ja tuottavat ahdistusta. Trierillä on tapana tuoda esille ihmisenä olemiseen liittyviä ristiriitoja, joita katsoja ei voi täysin kieltää. Hänen elokuviaan on tulkittu myös naisvihan tai jopa arvonihilismin muotoina. Esimerkkinä eettisten, sosiologisten ja psykologisten kysymysten polttavasta sekoittumisesta Trierin tuotannossa toimii elokuvan Antikristus (Antichrist, 2009) dikotomia naisesta neuroottisena ”luontona” ja miehestä sairaalloisen kontrolloivana ”järkenä”. Feministiseltä kannalta tämän voi tulkita ylläpitävän vallitsevia sukupuolirakenteita ja stereotypioita. Trierin luoma asetelma ei kuitenkaan ole patriarkaalisen hallitsemisen keino, ellei katsoja halua näin tulkita – ja tulkinta kertoo mielestäni lähinnä tulkitsijasta itsestään. Pikemminkin kyseessä on todellisuutemme provosoiva peili, kansanomaisesti sanottuna vittuiluhuumoria sekä elokuvantekijän ja katsojan yhteistä terapiaa. Olisi harmillista, jos Trier sortuisi postmoderniin tapaan esittää totuuksia suhteellisina, trendikkään kevyellä ironialla. Pistämällä itsensä ihailtavasti likoon Trier tekee oman uskon hyppynsä. Hän paasaa Antikristuksessa totuutta, vaikka tietää, että se ei ole tässäkään elokuvassa ainoa.

Melancholia (2011) on Åken mainitsemia genrejä yhdistelevän Trierin elokuvista lähimpänä pappia. Kirsten Dunstin kehollistamana Tanskalaisohjaaja luo yhden elokuvahistorian kyynisimmistä hahmoista. Läheisten itsemurhat ja kriisit – jopa koko maailman tuhoutuminen – ovat päähenkilölle yhdentekeviä. Kaikesta huolimatta hän luo maapallon viimeisillä hetkillä pienelle pelokkaalle pojalle illuusion turvapaikasta. Katsojalle jää ratkaistavaksi, onko sekin loppujen lopuksi ilkeää. Juuri tämä kysymys viekin siihen, mikä on asenne, jolla vastaanotamme elämisen ja maailman ympärillämme. Ja kuinka paljon voimme asenteeseemme vaikuttaa? Sosiologina Trier oli varmasti innostavimmillaan dogmaelokuvassa Idiootit (Idioterne, 1998), jossa lahko esittää kehitysvammaisia luodakseen yhteiskuntakritiikkiä. Myös Dogville (2003) tuo esiin viiltävän pessimististä mutta vaikeasti torjuttavaa yhteiskunta-analyysiä.

MEDIATAIDE/NYKYTAIDE JA HENGELLINEN KOKEMUS
Susanna Åken genreluokitus ei ole yhtä kätevästi sovellettavissa mediataiteen teoksiin kuin populaarielokuvaan, koska niiden sisältö- ja tulkintatasot ovat hyvin tilanne- ja katsojakohtaisia. Nykytaide ja monesti sen alaan kuuluva mediataide harvoin välittää tunteita yhtä vahvasti kuin elokuva tai vaikuttaa samoilla tavoilla laajempien ihmisjoukkojen keskuudessa. Viestin välittyminen tekijältä kokijalle on nykytaiteessa vain harvojen herkkua. Tuon seuraavaksi esille tuttuja hankaluuksia, joita esiintyy viestin välittämisessä nykytaiteen keinoin, jotta voin esittää mediataiteen mahdollisuuksia niiden välttämiseksi. Keskityn käsittelemään mediataidetta erityisesti pappina, toisin sanoen hengellisen kokemuksen välittäjänä.

Uskontoon ja taiteeseen liittyy ihmisillä usein joko ylistävä tai alentava asenne. Neutraali asennoituminen vaatii tuntemattomaan kohdistuvien pelkojen ylittämistä. Asenteiden taustalla voi olla negatiivisia kokemuksia esimerkiksi huomionhakuisista taiteilijoista tai ahdasmielisistä papeista. Nyky -ja mediataiteen installaatiot ja performanssit koetaan usein outoudessaan vieraannuttavina, ja koetulle kaivataan jonkinlaista selitystä. Taiteen kohdalla selitykset ovat yleensä taidehistorioitsijoiden ja -kriitikkojen analyysejä. Ne vievät usein kauemmas siitä spontaanista kokemuksesta, joka teoksen ja kokijan välille olisi parhaimmillaan voinut syntyä. Turhautuneille videotaiteen vihaajille olen joskus kurssiopettajan ominaisuudessa perustellut mediataiteen olemassaoloa esimerkiksi sillä, että myös kirjallisuudessa on runoutta ja filosofiaa, joista ammennetaan jatkuvasti uudenlaisia muotoja ja lähestymistapoja populaarikirjallisuuteen ja humanistiseen tutkimukseen. Yksilötasolla haastava teos voi mullistaa arkielämääkin.

Uskonnoista löytyy vastaavia hankaluuksia tekijän ja kokijan, toisin sanoen lähettäjän ja vastaanottajan välillä. Esimerkiksi kristinusko on täynnä vieraannuttavia kielikuvia Jeesuksen samanaikaisesta jumalallisuudesta ja ihmisyydestä, ruumiin syömisestä ja kolminaisuusopista – puhumattakaan Vanhan testamentin aikakauden tapojen tulkitsemisesta kannustettaviksi opeiksi tänä päivänä. Lohduttavaa on, että monet Aasian uskonnot ja buddhismi kannustavat vapautumaan ympäristön ehdollistamista ajattelumalleista ja vastaanottamaan todellisuuden sellaisenaan. Vastaava ajatus on löydettävissä myös kristinuskosta, ja tähän taidekin usein kannustaa. Nykytaiteen konventiot eivät tee tilannetta kuitenkaan helpommaksi vaan päinvastoin vaikeuttavat sitä. Taiteen tehtävänä pidetään vallitsevien ajattelutapojen peilaamista, muokkaamista ja kritisoimista. Tämä toteutuu usein niin ylitsevuotavan itsetietoisesti, että teos käsittelee myös omia ilmaisukeinojaan ja kieltään. Taiteen kielen tietoinen vieraannuttaminen ja intertekstuaaliset viittaukset muihin teoksiin taiteen kentän sisällä ovat osa jatkuvaa trendiä ja traditiota.

Marshall McLuhan toi jo 1960-luvulla esille, että medium is the message, väline on jo itsessään viesti. Taideteosta pidetään arvokkaana pelkästään siksi, että se on esillä tai ylipäätään olemassa, piittaamatta siitä, pystyykö kukaan itse asiassa täysin kokemaan sitä. Mediataideteokset saattavat olla hyvin pitkäkestoisia eikä niissä edes pyritä esittämään ajatusta selkeästi tai tekemään kokemuksesta viihteellistä. Riemastuttavan äärimmäinen, mutta vähemmän hengellinen esimerkki tästä on hiljattain Kiasman kokoelmiin ostettu Juha Van Ingenin ja Janne Särkelän GIF-animaatio As Long As Possible (ASLAP) (2015). Teoksen 48 140 288 kuvaa vaihtuvat noin kymmenen minuutin jaksoissa, joten teos on kestoltaan tuhat vuotta. ASLAPissa itse ajatus on luonnollisesti tärkein, mutta vähänkin narratiivisemman mediataiteen välittyminen teoksen omilla ehdoilla on usein turhan korostettua. Pelkästään puheen selvyyteen, äänentasoon tai tekstityksen tarpeeseen ei välttämättä kiinnitetä tarpeeksi huomiota (Kiasman ARS17-näyttelyn teokset edustivat tästä pääosin ilahduttavaa poikkeusta). Vaikka taiteen autonomisuus on itseisarvo ja taiteen on tarkoituskin hengittää omalla rytmillään, nykytaide ei ole ajattelua out of the box vaan pikemmin yksi laatikko lisää. Mediataideteokset uskalletaan pistää esille paraatipaikoille, jos ne edustavat turvallista minimalismia, joka ei herätä liian selkeitä tunteita tai ajatuksia. Teoksilla on usein jokin taustatarina, joka selviää vasta näyttelytekstiä lukemalla. Sekin on korostetusti vain yksi tulkinta. On ristiriitaista, että ottamalla nykytaiteen etäännyttävät konventiot huomioon tekijän on helpompi saada teoksensa esille ja suuremman yleisön ulottuville.

Nykytaiteessa vältetään myös draamaa, ellei se ole vahvalla ja itsetietoisella sarkasmilla tai muilla etäännytyskeinoilla peitettyä. Eija-Liisa Ahtila toteutti taiteessaan omanlaistaan psykologista draamaa vielä 1990-luvulla. Hänen teoksensa Marian ilmestys (2011) voisi aiheensa puolesta edustaa mediataiteen keinoin luotua uskonnollista kokemusta, mutta se vieraannuttaa katsojansa kuvaamalla kuvausten kuvaamista greenscreen-ympäristössä. Tämä mahdollistaa teoksessa näyttelijöiden kesken tapahtuvan keskustelevan pohdiskelun. Brittiläisen elokuvantekijän ja taiteilijan Isaac Julienin installaatio Ten Thousand Waves (2010) hyödyntää vastaavia keinoja, mutta on mielestäni tunnetasolla huomattavasti vaikuttavampi, koska teoksen tilanteita ei viedä yhtä arkiselle tasolle.

Seuraavaksi tuon esiin mahdollisuuksia esteiden sijaan tarkastelemalla esseekokoelmassa Medium Religion (2011) esitettyjä ajatuksia. Boris Groysin ja Peter Weibelin esseen ”Religion as a Medium” mukaan uskonnot ovat löytämässä uusia muotoja erityisesti liikkuvaa kuvaa hyödyntävän massamedian myötä ja liukuvat näin yksityisten vakaumusten alueelta osaksi julkisen visuaalisen kommunikaation maailmaa. Weibel tuo omassa esseessään ”Religion as a Medium – The Media of Religion” esiin ajatuksen, jonka mukaan uskonto on kaikkein alkuperäisin media, koska se palauttaa poissaolevan läsnä olevaksi. Tässä on tärkeä yhteys uskonnollisen kokemuksen ja mediataiteen välillä. Dokumentaarista materiaalia hyödyntävässä mediataiteessa on lisäksi nähtävissä uskontoihin liittyviä poliittisia vaikuttimia ja päämääriä. Joshua Simon käsittelee esseessään ”The Aesthetics of Terror in General and Suicide Bomber Videos in Particular” itsemurhapommittajia, jotka heräävät eloon ennen lopullista ratkaisuaan kuvaamissaan videoissa. Tästä on lyhyt matka esimerkiksi ISIS-järjestön teloitusvideoihin, jotka edustavat jo osaa kollektiivisesta mediakuvastostamme. Vastaavan kuvaston vaikutus mediataiteessa näkyy esimerkiksi saksalaisen elokuvantekijän ja kirjailijan Harun Farockin teoksessa War at a Distance (2003), jossa valvonta-, ohjus- ja turvakameroiden kuvamateriaali luo yhdessä vaikutelman Jumalan kaltaisesta, persoonallista tahtoa muistuttavasta kollektiivisesta voimasta.

Mediataiteen mahdollisuudet toimia pappina eivät liity pelkästään massamedian muotojen lisääntymiseen globalisoituvassa ja teknologisoituvassa maailmassa. Taiteen tilan itsenäisyys ja epäkaupalliset lähtökohdat pitävät sisällään huimasti mahdollisuuksia juuri hengellisen kokemuksen tarjoamiseen. Yleispätevien metodien määritteleminen esimerkiksi ”uskonnollisen mediataiteen” tekemiseksi loisi kuitenkin vain yhden normatiivisen mallin, kategorian tai genren lisää ja etäännyttäisi kokijaa näin spontaanista kohtaamisesta. Immanuel Kantin filosofian oivalluksia mukaillen: katsomme todellisuutta havaintoamme rajoittavien kategorioiden kautta. Mediataiteen ja kokeellisen elokuvan edut populaarielokuvaan nähden ovat juuri niiden kyvyssä pysytellä selittämättömän ja omaehtoisen kokemuksen alueella. Mielestäni teoksesta on parhaimmillaan löydyttävä jotain, mikä vetoaa määrittelemättömään hengellisyyteen ja saa aikaan tunteisiin vetoavan, oivalluksen kaltaisen olotilan. Henkisesti tummasävyisenä esimerkkinä toimii ranskalaisen Camille Henrotin Galleria Sinnessä kesällä 2016 nähty Strive of Love in a Dream (2011). Teos on kuin shamanistinen mystikko, joka sekoittaa kiihkeärytmisessä audiovisuaalisessa rituaalissaan kuvia käärmeistä, myrkystä ja muinaisista irvistävistä kasvomaalauksista lääketeollisuuden kuvastoon.

Populaarielokuvan hyvät puolet henkisesti avartavan kokemuksen välittäjänä ovat tutuissa ilmaisutavoissa, jotka tekevät elokuvan helpommin lähestyttäväksi. Mediataide puolestaan voi tuoda henkisen kokemuksen selittämättömän luonteen monipuolisemmin esille. Saarnaa pitävien pappien lailla, myös nykytaiteen tekijöillä soisi olevan herkkyyttä ottaa ihmiset eli kokijat tai vastaanottajat huomioon ainutlaatuisten ja avartavien elämysten aikaansaamiseksi. Elokuvan puolella tutuissa muodoissa pysytteleminen saa aikaan lähinnä tavanomaista viihdettä. Mediataiteen ja kokeellisen elokuvan kentällä työskentelevänä elokuvantekijänä olen kehitellyt näkemyksen, jota voi soveltaa kaikkeen taiteen tekemiseen, jos pyrkimyksenä on saada aikaan vaikuttava teos. Mantra ei takaa menestystä: ”Normien noudattaminen on yhtä turhaa kuin niiden vastustaminen.” Hyvä idea on molemmista riippumaton. Hyvän idean tullessa on luotava tie sitä kohti ja tehtävä uskon hyppy.

http://www.juhanikoivumaki.com