Vielä on liian uskaliasta arvioida koronapandemian pahimpia, parhaita tai kiistellyimpiä seurauksia. Varmaa kuitenkin on, että kevät 2020 jää kaikkien mieleen näkymättömän, keskelle jokapäiväistä vaatimatonta elämänpiiriä iskeneen uhkan vuoksi. Korona, sana, joka ennen loi mielleyhtymän auringon sädekehään, kruunajaisiin, verenkiertoelimistöön tai viattomaan lautapeliin, on saanut yhden merkityksen ylitse muiden, vaanii näkymättömänä kaikkialla ja säätelee toimintaamme. Ennen kaikkea se kuitenkin koettelee valmiuttamme tuntemattoman ja mahdollisen pysyvän muutoksen edessä.
Harva varmaan edes oli tullut ajatelleeksi, että Suomen ajantasaiseen lainsäädäntöön kuuluu yhä valmiuslaki, jonka tarkoituksena on poikkeusoloissa suojata väestöä sekä turvata sen toimeentulo ja maan talouselämä, ylläpitää oikeusjärjestystä, perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia sekä turvata valtakunnan alueellinen koskemattomuus ja itsenäisyys. Valmiuslaissa säädetään muun muassa hyödyketuotannon ja -jakelun sekä energiahuollon varmistamisesta, työvelvollisuudesta ja sotilaallisesta puolustusvalmiudesta. Nuo koruttomat pykälät tuntuvat viittaavan jonnekin menneeseen, jo aikaa sitten romutettujen lentokoneiden, koinsyömien maastopukujen ja rapistuneen kansanhuollonvihreän ummehtuneimpaan komeroon kansakunnan tiedostamattomassa. Tuorein valmiuslaki on kuitenkin vuodelta 2011. Ilkeänä muistutuksena siitä mahdollisesta, jota ei pitäisi unohtaa.
Yhtäkkiä se, mikä vielä eilen oli tavanomaista, muuttui kyseenalaiseksi tai kielletyksi, hallinnon kontrollin normittamaksi, vaatimukseksi yksilöiden moraalisesta velvollisuudesta hillitä itsekkäät halunsa kollektiivisen edun vuoksi. Sellainen on kokemuksena suurimmalle osalle tällä hetkellä elossa olevista sukupolvista entuudestaan vieras, ainakin yhtä selvässä, ehdottomassa ja yksilöiden perusoikeuksiin puuttuvassa muodossa. Toisen maailmansodan jälkeinen aika on merkinnyt yksilöille sukupolvi toisensa jälkeen laajentuvan vapauden ja mahdollisuuksien aikaa, joka uudella vuosituhannella on tuntunut riistäytyvän irti jo ajan ja paikankin rajoitteista. Usko demokratian voittoon yhdistyneenä globaaliin markkinatalouteen ylivertaisena yhteiskuntamuotona on länsimaissa antanut yksilöille maksimaalisen vapaan osan, tosin kilpailuyhteiskunnan ehdoilla. Koronakriisi on tehokas ja tervetullutkin pistokoe yhteiskuntien kriisivalmiuden testaamiseksi. Osoittautuvatko velkarahalla paisutetut, kansalaisten itsekkyyden ja ahneuden käyttövoimakseen valjastamat, globaaleihin tuotantoketjuihin tukeutuvat yhteiskunnat pelkiksi kupliksi ja purkkaviritelmiksi ennakoimattoman edessä?
Tällä hetkellä vaikuttaa, että pahimmasta olisi toistaiseksi selvitty vakavalla säikähdyksellä. Kriisi jättää kuitenkin pitkän varjon vähintäänkin yhteiskuntien taloudellisen perustan hetkellisen halvaantumisen seurauksena, joka heijastunut monien elämään. Kriisin kohtaaminen näyttää yhteiskunnan paljaimmillaan, tuo näkyviin sen haavoittuvimmat puolet mutta myös sinnikkyyden sitkeimmän ytimen. Kriisin seuraukset kärjistävät myös yksilöiden eriarvoisuuden, olosuhteiltaan ja resursseiltaan. Jäljet jäävät väistämättä yksilöiden mieliin muistutuksena kaiken epävarmuudesta ja hauraudesta, vaikka mediapropaganda pyrkii sitä tyynnyttämään, jotta kansalaisten hyväksikäyttö markkinoiden eduksi voisi taas alkaa kuten ennenkin. Osta vain lisää roskaruokaa, pikamuotia, pikavippejä, roskajuomaa, pikaseuraa, roskakoneita, pikakulttuuria, roskakulttuuria, roska-ajattele, paskasuunnittele, toistele, köyhdy aineellisesti ja henkisesti, paskasinnittele tai kuole pois, mutta sitä ennen hyödytä markkinoita niin paljon kuin ehdit – ja kansantalouden rattaat pyörivät surutta kaikki toiveet täyttävän globalisaation ehdoilla!
Koronakriisi saattaa parhaimmillaan olla tervehdyttävä isku, joka korjaa vallitsevia arvoja kestävämpään suuntaan. Ekologisen tiedostamisen myötä aineellinen vaatimattomuus on lisääntyvä hyve, mutta julkisesti se ei sitä taida olla vieläkään, ainakaan kaikkein porvarillisimmissa (jos tuota vanhahtavaa ilmausta suodaan käytettävän) konteksteissa. Ulkoiseen panostamista vaaditaan julkisessa elämässä yhä, tai muuten voi jäädä vaille tavoittelemaansa asemaa, arvostusta tai ihmissuhdetta, vaikka olisi kuinka fiksu tai mukava tyyppi. Alakoululaiset kisaavat keskenään, kenellä on uusin ja kallein älypuhelin. Työpaikoilla eksoottiset lomakohteet ovat edelleen mainitsemisen arvoinen juttu. Kääntöpuolta ei muista kukaan. Riittää, jos lajittelen biojätteet ja käytän samoja farkkuja kuin viime vuonnakin. Ituhipit ja viherpiipertäjät huolehtikoot maailman pelastamisesta.
Entä jos tällainen arvomaailma törmääkin nyt lopullisesti seinään globaalien tuotantoketjujen häiriintymisen ja markkinatalouden näivettymisen seurauksena? Silloin markkinoiden vapailta yksilöiltä ainakin hetkeksi poistuisi vastuu, sillä olosuhteiden välttämättömyys päättäisi heidän puolestaan. Jonakin päivänä maailmasta loppuu takuulla jotain tuotannon kannalta ratkaisevan tärkeää, ja kulutuksen laantumisen ketjureaktio alkaa.
Koronakriisi on pakottanut ainakin hetkellisesti katsomaan yhteiskunnan eri toimijoita uusista näkökulmista. Aiemmin ehkä arkisina tai vähäpätöisinä pidetyt ammatit nousivat tärkeydessään uudenlaiseen arvostukseen kriisin keskellä. Toimihenkilöt taas saivat jäädä kotiin kyhjöttämään etätöihin, mutta huomasivat pian, ettei tietoyhteiskuntaa rakennettukaan turhaan. Verkot toimivat ja ”tiimssi” pelaa. Etätyön myötä monen vapaa-aika lisääntyi, mutta kysymykseksi jäi, kuinka sitä voisi poikkeusoloissa parhaiten käyttää. Museot, galleriat, kirjastot, ravintolat (eli keikkapaikat), suljettiin – juuri silloin kuin aikaa kulttuuriharrastuksille olisi ollut entistä enemmän. Onneksi oli sentään netin leffatarjonta. Kulttuurikentän toimijoihin koronan seuraukset ovat osuneet kipeästi, vaikka kriisi on ollut muistutus myös taiteen tuottajien merkityksestä kansalaisten arjessa hengenravinnon viljelijöinä. Muistetaanko kuitenkaan kulttuurin kentän toimijoiden arvoa kriisin mentyä kovinkaan pitkään?
Uusien asenteiden ja käytäntöjen aika voi alkaa vasta akuuteimman mentyä. Vielä ovat näkemättä koronakriisin vaikutukset yhteiskuntiin pidemmällä aikavälillä. Useimmat merkittävät edistysaskeleet on aiemminkin otettu kriisien seurauksena. Pakon edessä käänne on väistämätön. Seurauksia voivat olla resurssien entistä tehokkaampi hyödyntäminen, kulutustottumusten muutos, työn muotojen muutos, hygieniatason paraneminen ja sairastavuuden väheneminen tai jopa eri yhteiskuntaryhmien ja väestönosien valtasuhteiden muuttuminen, vieläpä nämä kaikki toisiinsa kytkeytyneinä. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, onko pahin kriisi jo ohitse ja kuinka kaikki tulee päättymään. Vallitsevaa arvomaailmaa ja käsityksiä pysyvyydestä se joka tapauksessa koettelee.