Jonna Hyry
Galleria Jangva
Uudenmaankatu 4–6, sisäpiha, Helsinki
Klaus Kopu
Näin maalasi Zarathustra – maalauksia ja veistoksia kaikille eikä kenellekään
8.–26.8.2012
Klaus Kopu (s. 1978) vaikuttaa saavuttaneen ehdottomuuden, jossa maalauksen hienoimpia ominaisuuksia hyödynnetään puhtaimmillaan ja taipuisimmillaan. Intensiteetti, liike, värin voima ja materiaalisuus ovat lyhyesti kiteytetty lista keinoista, jotka riittävät olennaisen sanomiseen. Rakentuvat kentät muodostavat vivahteikasta värikudosten rytmiä, kuten maalauksessa Organismi, joka rakentuu kirkkaan vihreälle taustalle keltaisen ja alitsariinin sävyin kudelmaksi. Teosta voi tarkastella eräänlaisena pysäytettynä elämän ilmiön kuvana. Teoksessa voi nähdä kasvimaailman rakentumisen liikettä. Kopun maalausten materiaalinkäyttö on rikasta, elävää ja oikukastakin. Maalikerrosten paksuus lienee paikoin mitattavissa senttimetreissä. Näkymät sulautuvat toisiinsa yhä kauemmaksi jääväksi yhdentekevyydeksi vailla yksityiskohtia.
Valtavankokoinen Kritiikki rakentuu keskihakuisesti tilaan puristuvasta liikkeestä. Kauempaa katsoen punaisen, keltaisen, okran ja smaragdin sävyistä rakentuva tilallisuus näyttäytyy kuin silpuksi revittynä kasaumana. Tietty väkivaltainen lataus tunkee läpi. Mustan sävyt luovat kontrastia. Taiteilijan vastuuta parhaimmillaan on sanoutua irti vallan verkostoista ja keskinäisestä riistosta – pystyä näkemään selvästi todellisuuden valheiden kasvuston alta oma, toisten ja kaiken elävän ainutkertainen olemassaolo puhtaimmillaan. Usein nonfiguratiivisessa värimaalauksessa maalari tavoittelee tiivistä ilmaisua ja jännitettä, mutta intensiteetti jää puolitiehen tai näyttelykokonaisuuden tasoa laskevat täytteeksi mukaan otetut teokset. Nämä sudenkuopat Kopu välttää. Intensiteetti ja kokonaisuus säilyvät rikkumattomina.
Klaus Kopu: Organismi, 2011
Kun yksi ja toinen eivät mahdu samaan tilaan, toisen on poistuttava. Kuinka toinen voisi tietää, mitä yksi voi saavuttaa ja mihin pystyy? Ero on turkoosin päälle maalattu, vailla alkua ja loppua elävä kasa, kuin maailma avaruudessa. Värimassat muuntuvat eri suuntiin tempoilevaksi liikkeeksi. Puhtaiden ja kirkkaiden värien kontrastit toisiinsa sekoittuneena massana luovat mielleyhtymiä jonkin ylevän sortumisesta, maahan paiskautumisesta ja likaantumisesta.
Hierarkia näyttää liikevaikutelman aiempaa rauhallisempana. Taitetun sinisellä taustalla okrat rinnastukset toimivat kuin hallitun kieppuvassa liikkeessä. Tila etsii jäsentymistään, osat muuttelevat paikkaa kokonaisuudessaan rauhallisesti. Onko maalaus vaihtoehtoinen tulkinta hierarkiasta? Ehdotus, että hierarkkisen järjestyksen sijaan elementit voisivat ilmetä maailmassa jatkuvasti muuttuvassa liikkeessä, etsien paikkaansa mahdollisimman vapaasti? Moottori taas vetoaa synestesiaan, teräksenharmaan taustan ja lämpimien värien rinnastuksen kautta maalaus viittaa koneisiin ja teknologiseen maailmaan. Teoksen elementtien asettelu ja niiden löyhä, mutta silti dynaaminen liike luo kuitenkin tunnelmaa moottorin äänestä, mahdollisesti hieman rikkoutuneen.
Ketju jatkaa ykseyden ja kiertokulun tunnelmissa. Notkea ristikkäisasettelu luo kuvaa ylöspäin kohoavasta liikkeestä, kuin savusta. Mustan taustan päällä vahvat puhtaiden värien kontrastit luovat jännitettä. Kontrastien intensiteetti vaihtelee kentän eri osissa, väliin elävästi lepattaen, väliin tyynempänä.
Puuttuva kansa on keramiikkaveistosten sarja. Pienet ihmisolentoihin viittaavat vääristyneet hahmot ovat vain keskenään standardisointujen vaihteluiden kautta yksilöllisiä. Riveihin asetetut hahmot tekevät mielleyhtymän diktatuurin vaikutuksesta yksilöön tai vain yleisluontoisemmasta ihmisen mitättömyydestä maailmanhistorian liikkeiden keskellä. Tai mahdollisesti hahmot ovat näennäisdemokratian kansalaisten muistopatsaita, hahmoja, jotka ovat myyneet todellisen yksilöllisyytensä yhteiskuntakoneiston ja sen arvojen kritiikittömään palvelemiseen ja kieltäneet ainutkertaisen olemassaolonsa. Se saattaa olla salakavalan helppoa. Mahdollisesti hahmot ovat turhassa ponnistelussa tuhlattujen elämien kuvia, jollaisia idän diktatuurit ja läntiset demokratiat ovat täynnä, yhteiskuntajärjestyksen suostuttelukeinot vain eroavat toisistaan.
Näyttelykokonaisuus on kokoonpanoltaan ja ripustukseltaan huolellisesti harkittu. Teosten keskinäinen vertailu kertoo nykyään harvinaisella tavalla jotakin maalauksen hienovivahteisimmista vaikutuskeinoista, joilla on mahdollista viestiä asiaintiloja joihin sanat eivät yllä. Kopu hallitsee maalauksen kielen mahdollisesti syvällisemmin kuin useimmat ikäpolvensa maalarit. Kuvan kuvaluonne ja materiaalisuus on viritetty yhteen äärimmäisyyteensä, mutta teknisten ominaisuuksien lisäksi teosten sanoma on löydetty uskalluksesta itsenäisyyteen ja ulkoa sanelemattomiin valintoihin.
Kopu pyytää näyttelytiedotteessa katsojaa kokeilemaan, sopivatko maalaukset hänelle. Hauskinta lopputuloksessa on, että nämä maalaukset eivät juuri taideteoreettista jargonia puolustuksekseen kaipaa. Ne hyödyntävät kerronnassaan vain maalauksen välttämättömintä ydinaluetta ja se riittää – teokset vaikuttavat, kuin musiikki. Ehkä Kopun maalaukset on otettava vastaan vailla valmiita luokituksia, taipumattomina tuleviinkaan. Vastaavaa ehdottomuutta ja vivahteikkuutta toivoisi nykymaalauksessa näkevänsä useamminkin.