18.11.2008 Martta Heikkilä
Matti Kalkamo, Galleria Sculptor 22.10.–9.11.2008
Katsoja yllättyi jo tullessaan sisään kuvanveistäjä Matti Kalkamon (s. 1968) näyttelyyn Galleria Sculptoriin. Ensimmäisenä oli vastassa vuoren lailla kohoava istuva mieshahmo, veistos The Seeds of a Bitter Heart (2008). Teos nähtiin kesällä Mäntän Honkahovissa ja sittemmin Kiasmassa. Veistoksessa ällistyttää yksin sen suunnaton koko, silmämääräisesti arvioiden yli kahden ja puolen metrin korkeus. Mutta teoksen äärelle vetää puoleensa ennen kaikkea sen raskaus, metallintiheä tunnelma.
The Seeds of a Bitter Heart
Painon tuntu on peräisin mustasta pronssista. Se tiivistyy istuvan miehen kasvoissa, niiden synkässä ja samalla hämmentyneessä ilmeessä, joita syvät uurteet rikkovat. Jättiläisen alas luodut silmät ovat kellertävää kiveä, samaa kuin golfpallon kokoiset siemenet, joita hahmon kädet ovat täynnä. Mutta niitä on hänellä aivan liikaa – siemenet eivät pysy käsissä, vaan ne ovat hajaantuneet lattialle kymmenittäin. Jos käsissä pideltävää on ylen määrin, liian suuri on miehen harmaa huopainen pukukin. Puku on kuin vangin asu, jonka pehmeä materiaali luo terävän kontrastin kiven ja metallin kovuudelle. Kaikkea on liikaa. Kivisiemenet, uuden jo kivettyneet alut, karkaavat otteesta: kädet ovat täynnä, mutta aina ei tiedä, mitä tällä kaikella oikein tekisi. Kuten teoksen kioskikirjallisuuteen viittaava nimi vihjaa, katkeroitunut sydän vuotaa yli. Olemassaolo painaa ja sen hallitsemattomuus yllättää.
The Seeds of a Bitter Heart -teoksen eksistentiaalinen huumori käy yhä tummemmaksi Kalkamon veistoksessa Skin of God (2008). Myös tämän materiaali on musta pronssi, ja tekisi mieli sanoa, että se saavuttaa teoksessa täyden mustuuden.
Niin ikään istuva, ihmistä hieman pienempi hahmo vaikuttaa paradoksaalisesti suunnattoman raskaalta ja hyvin kevyeltä: kevyeltä siksi, että se on ontto. Ihmishahmon kasvot muistuttavat kuolinnaamiota. Sen niskat ovat nurin, metallinahka hajonnut palasiksi. On makuasia, onko kysymyksessä ennemmin sisäpuolta varjeleva panssari vai tyhjiin kovertuneet, rikkonaiset kuoret. Kovan pinnan ja sen haurauden välillä kytee makaaberi jännite, joka juuri ja juuri kokoaa hajoamispisteessä olevan hahmon yhdeksi.
Mutta tämä oli vasta alkua. Toden teolla hätkähtämään sai gallerian sivuhuone, jonka pimeään astuttiin verhon taakse. Sen takana oli joukko luonnollisen kokoisia alumiiniveistoksia, jotka taiteilija on asettanut kuin kirkonpenkkeihin. Teoksessa Destination Salvation (2008) kohdevalo syttyy ja poimii kunkin kasvot kiilaansa satunnaisesti; valo yksilöi hänet, mutta jättää samalla hänet joksikuksi, yhdeksi monista, keneksi tahansa. Syttyvä ja sammuva valo paljastaa hetkellisesti veistosihmisten mustat kaavut ja hiljaiset, uurteiset, kuin taudin runtelemat metallikasvot. Rytmikäs valo hypnotisoi: näky on kiehtova, mutta samalla aidosti kammottava – on kuin kuolema saapuisi valitsemaan omansa, sattumanvaraisesti mutta tasapuolisesti.
Teos Armful of Preparation (2006) ilmentää materiaalien keskinäistä vetovoimaa. Siinä seinästä kurottuu ulos kolme paria alumiinikäsiä, jotka ojentavat kukin sylillistä risuja. Katsojaa kohti ojentuvien käsien tiivis metalli kohtaa ohuet, huokoiset, roihahtaen palavat oksat. Ryhmäksi on aseteltu myös kuusi pronssipäätä teoksessa Decorations of No Remorse (2006). Skin of God -veistoksen tapaan ne tuovat mieleen mykät kuolinnaamiot.
Tässä ympäristössä pienikokoinen Frankenchrist (2003) vaikuttaa suorastaan leikkisältä loppukevennykseltä. Parin vaaksan korkuinen krusifiksi on lainannut ruumiin ristiinnaulitulta ja kulmikkaan pään elokuvien Frankensteinin hirviöltä. Rienaavuus on katsojan silmässä: Frankenchrist on tässä mielessä perinnetietoinen teos sikäli, että amerikkalainen punk-yhtye Dead Kennedys julkaisi vuonna 1985 samannimisen albumin. Kohua ei herättänyt itse levy, vaan sen mukana tullut juliste H. R. Gigerin maalauksesta Landscape #XX, toiselta nimeltään Penis Landscape, joka sensuroitiin pikaisesti. Kuten Merleau-Ponty on väittänyt, vastakohdat ennemmin sisältävät kuin kumoavat toisensa, niin myös Kalkamon Frankenchrist liittää yhteen hirviön, ihmisen luomuksen, ja jumalallista alkuperää olevan hahmon.
Materiaalin painoarvo korostuu Matti Kalkamon jokaisessa teoksessa, jossa metalli loistaa omassa läpitunkemattomassa mustanpuhuvuudessaan. Ranskalaisfilosofi Maurice Merleau-Ponty on esittänyt teoksessa Le Visible et l’invisible (1964), että ideat voidaan antaa meille vain ruumiillisina ideoina tai ruumiin ideoina. Tämä tarkoittaa, että ajattelu ei ole aistimellisen vastakohta. Merleau-Pontyn mukaan aistimellinen on sen sijaan ajattelun sisäpuolta tai negatiivisuutta ja sen syvyys: ajattelu on lähtöisin aistittavasta maailmasta ja erottamaton osa maailmaa. Siten asioilla on oma logiikkansa ja ne puhuvat meille, sillä asioiden ilmentymät ovat yhtä kuin tuntemattomien ”voimien” ja ”lakien” piiloutumista valeasuun.
Destination Salvation
Aistittavan tuolla puolen tai omassa hämärässä ytimessään asiat siis kätkevät salaisuutensa, jotka merkitsevät ikään kuin niiden omia sääntöjä. Tällaisina salaisuudet ovat tuhoamattomia ja läpinäkyviä. On olemassa siis jotakin tunkeutumatonta, joka ei ole tyhjää eikä olematonta, vaan tämä läpitunkematon tunnetaan kuin toisen läsnäolo pimeässä. Se viittaa Merleau-Pontyn mielestä samaan asiaan kuin runoilija Paul Valéryn ilmaus ”maidon salainen mustuus”: ominaisuutta, johon päästään käsiksi kuitenkin vain valkeuden kautta, mustan toiselta puolen. Samalla tavoin valo säteilee Kalkamon töissä vain pimeästä, keveys lyijynraskaudesta, särkyvyys metallin kovuudesta, ilo synkkyydestä, sisältö muodosta.