Teksti: Irmeli Hautamäki 21.12.2015
Syksyn mittaan Mustekalassa on keskusteltu taiteen saamasta julkisesta tuesta, taiteilijain toimeentulosta ja taideinstituutioiden roolista. Taustalla on huoli hallituksen leikkauspolitiikan johdosta, jonka pelätään kohdistuvat taiteeseen.
Sosiologi Mikko Piispa halusi herättää keskustelua taiteen rahoituspohjasta tilanteessa, missä taide ei ole enää kuulu hyvinvointivaltion tuottamiin palveluihin. Piispa totesi, että olisi päästävä eroon siitä että “taiteen rahoitus on kytketty hyvinvointivaltioon, joka puolestaan on kytketty talouskasvuun”. [1] Hän viittasi taloustieteilijä Paavo Järvensivun pessimistiseen skenaarioon, jonka mukaan koko hyvinvointivaltio mahdollisesti lakkautettaisiin talouskasvun hidastuessa. Järvensivu itse edustaa degrowth-ajattelua, jonka mukaan talouden tuleekin pysähtyä ja kääntyä laskuun. [2]
Ensinnäkin, Piispan puhe hyvinvointivaltion lakkauttamisesta on vahvasti liioiteltua ja perusteetonta. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on ollut mahtava menestystarina, jonka saavutuksia monissa maissa kadehditaan. Myös Suomen kaltainen pieni kansakunta on pärjännyt julkisten hyvälaatuisten instituutioiden avulla. Kuka (poliitikko) haluaisi sen lakkauttaa? Piispan kirjoitus huokuu uhkakuvaa, jossa niukkuuden ajat vievät taiteilijoilta toimeentulon ja meiltä muilta taiteen. Onko syytä liioitella hyvinvointivaltion alasajolla näin rankasti? Taiteilija Ville Laaksosen blogi osoittaa, että ainakin hän on huolestunut ellei hädissään taiteen tulevaisuudesta ja taiteilijan ja toimeentulosta juuri niistä syistä, joita sosiologi esittää. [3]
Voi olla, että Piispa tarkoitti kirjoituksellaan taiteen parasta, hänhän peräänkuulutti vaihtoehtoista rahoituspohjaa taiteelle. ”Hyvinvointivaltion rahoituspohjasta roikkumisesta” olisi päästävä hänen mukaansa eroon, mutta miten? Hän ei esitä vaihtoehtoja.
Seuraavassa yritän ajatella uudelleen kulttuuripalveluja julkiseen rahoitukseen piiriin kuuluvana ja poliittisesta tahdosta riippuvana asiana. Ajatus valtiosta taiteen tukijana ei ole itsestään selvä, eikä tällaista järjestelmää ole läheskään kaikissa länsimaissa.
Miten voidaan perustella, että valtio ottaa hoitaakseen taiteen, jonka pitäisi olla yksilöiden vapaata, luovaa toimintaa? Liberaalissa demokraattisessa valtiossa periaatteena on, että valtio tekee mahdollisesti ainoastaan yksilöiden valinnan vapauden. Filosofi Eerik Lagerspetzin mukaan valtio voi kuitenkin jossakin määrin huolehtia myös siitä, että on mistä valita: ”Sen sijaan, että valtio maksimoisi vain yksilöiden valinnan vapauden, se voi lisätä yksilöiden ulottuvilla olevien valinnan vaihtoehtojen määrää.” [4]
Juuri tähän kulttuurin julkinen tuki on Suomessa perustunut. On haluttu tukea taidetta, joka ei menestyisi markkinoiden ehdoilla antamalla mahdollisuus korkeatasoisille, pienten yleisöjen taidemuodoille; on myös tuettu julkisin varoin pienilevikkisiä lehtiä ja niin edelleen. Tämä siksi, että kansalaisilla olisi enemmän valinnan vaihtoehtoja ja kulttuuri olisi elävää ja monimuotoista.
Lagerspetz huomauttaa, ettei valtion kulttuurituki kuulu puhtaan liberalismin periaatteeseen, jonka mukaan ”valtion tehtävänä on ainoastaan antaa pelisäännöt yksilöiden vapaalle toiminnalle”. Hyvin kaupaksi käyvät taidemuodot, jotka on suunnattu suurille massoille, on haluttu pitää julkisen tuen ulkopuolella; niiden rahoituspohja ei vaadi yhteiskunnan tukea.
Suomalainen kulttuuri on toiminut osittain valtion tuen, osittain markkinavoimien varassa kuitenkin niin, että julkinen tuki on ohjautunut ennen muuta korkeakulttuuriin kun taas massojen taide on rahoittanut itse itsensä. Voi tietysti kysyä, onko julkinen tuki hyväksi, jos se ylläpitää kyseenalaista jakoa korkeakulttuurin ja massojen viihteen välillä. Tällainen politiikka voi kivettää taiteeseen liittyviä tottumuksia ja asenteita ja estää taidetta kehittymästä.
Toinen kysymys on, onko julkisesta rahoituksesta tullut mekanismi, josta taide on tullut riippuvaiseksi. On tietysti hienoa, että Suomeen on saatu aikoinaan julkisin varoin rakennettua teattereiden ja konserttitalojen verkostot. Kulttuuripalveluita on ollut saatavilla maan eri puolilla ja ihmisillä on ollut mahdollisuus valita vapaa-ajallaan myös konsertti- tai teatterikäynti. Tukijärjestelmä luotiin 1960- ja 70-luvuilla paljon köyhemmässä maassa kuin missä elämme nykyisin. Voisiko ajatella, että nykyisissä paljon vauraammissa olosuhteissa suoraa tukea voitaisiin asteittain vähentää? Yhteiskunta voisi luoda kehykset taidehankkeille, joihin julkisten tahojen esim. kuntien lisäksi osallistuisi myös yksityisiä kansalaisia ja yhteisöjä.
Tässä olisi yksi vastaus Mikko Piispan esittämään kysymykseen siitä, miten päästä eroon valtioriippuvuudesta. Tukijärjestelmää tuskin voidaan muuttaa yhdessä yössä: se täytyisi tehdä vähitellen kannustaen sellaisia vaihtoehtoja, joissa yksityiset henkilöt ja yhteisöt tulevat mukaan taiteen tukijoiksi. Kulttuurin virkamiehiltä tämä edellyttäisi uudelleen ajattelua: taiteesta pitäisi tehdä nykyistä paljon kiinnostavampi valinnan vaihtoehto kansalaisille kuin se nykyisissä valtion tukemisessa laitoksissa yleensä on. [5] Itse asia, eli taide, ei ole esteenä – taide on mielenkiintoista – kaikki riippuu siitä miten kulttuuripalvelut tarjotaan. Tarvitaan enemmän rohkeutta.
Taiteen kriittisyys ja autonomia
Kolmas periaatteellinen kysymys liittyen julkiseen tukeen koskee taiteen autonomiaa. Voiko demokraattinen valtio ylläpitää taidetta ja olla samalla vaikuttamatta sen sisältöön? Pitääkö tuo paljon puhuttu ”käsivarren mitta” taiteen sisällöistä? Esitän kysymyksen tietoisesti päinvastoin kuin se tavallisesti esitetään: yleensä ollaan huolissaan siitä, että yksityinen rahoitus vaikuttaa taiteen autonomiaan. Tästä ei kuitenkaan ole mitään selkeää näyttöä.
Yhtä hyvin voidaan kysyä, säilyttääkö taide autonomisuutensa, johon kuuluu keskeisesti kriittisyys yhteiskuntaa kohtaan, jos yhteiskunta on ainoaksi ja vahvaksi mielletty taiteen ylläpitäjä. Taiteen autonomia ei ollut kovin suosittu eikä hyvin ymmärretty asia Suomessa. Autonomia ei tarkoita taiteen riippumattomuutta yhteiskunnasta, se tarkoittaa taiteen vapautta vallasta ja kontrollista. Oikeuslaitoksella, kirkolla tai edes hallitusvallalla ei pitäisi olla oikeutta kontrolloida autonomista kulttuuria.
Taiteen autonomiaan kuuluu ennen muuta vapaus asettua vastustamaan yhteiskuntaa. Filosofi Theodor Adorno on kirjoittanut, että ”Mikäli taide hylkää autonomiansa, se antautuu olemassa olevan yhteiskunnan status quolle; mikäli se pitäytyy tiukasti itseensä, se antautuu sitäkin selvemmin integraatiolle yhtenä harmittomana alueena muiden joukossa”. [6] (A, 454) Kriittisyys on taiteen vapaudessa olennaista: vain silloin autonomialla on merkitystä ja taiteesta tulee yhteiskunnallinen teko.
Kontrollia ja hallinnointia ei kuitenkaan voida välttää silloin kun julkinen valta on vahva taiteen mahdollistaja. Valtio haluaa vastinetta antamalleen tuelle. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta kokoaa parhaillaan esimerkkejä siitä kuinka taidetta on käytetty edistämään terveyttä ja hyvinvointia kouluissa, sairaaloissa, vankiloissa ja vanhainkodeissa.
Taiteilijat ovat huomanneet tämän siitä päätelleen että monet yrittävät palvella yhteiskuntaa, integroitua siihen ja olla hyödyksi. Monet ovat jo sitoutuneita yhteiskunnalliseen keskusteluun niin, että on välillä vaikeaa erottaa taiteilijan teosta ja ajattelua virkamiehen tai poliitikon ajattelusta ja toiminnasta.
Tuotetaan näyttelyitä ja taidetta, joka ”kommunikoi” ja selvittää ihmisten ajatuksia vaikkapa maahanmuutosta. Yritetään voimaannuttaa ja piristää kaltoin kohdeltuja, vain pari esimerkkiä mainitakseni. Näissä asioissa ei sinänsä ole vikaa, mutta monet viranomaiset, tutkijat sekä media toimivat jo samojen asioiden parissa samoin keinoin. Tarvitaanko tähän vielä taiteilijoitakin ja mitä taide voi tuoda lisää politiikan ja viranomaisten käytäntöihin?
On pakko kysyä, seuraako siitä, että valtio on vahvaksi mielletty taiteen ylläpitäjä, taiteen laadun ja kriittisyyden liudentuminen? Kriittinen näköala, jonka todella vapaa ja autonominen taide voisi tarjota johonkin muuhun – sellaiseen mitä ei vielä ei ole olemassa – puuttuu. Vaikutelmana on että nykyisessä osallistumis- ja osallistamisinnossa pyritään vakuuttamaan taiteen yhteiskunnallisesta hyödyllisyydestä.
Kun kilpaillaan yksinomaan valtion resursseista, kaikki yrittävät osoittaa hyödyllisyytensä eikä taiteen kiinnostavuuden tai kokeilevuuden puolesta puhu enää kukaan. Tämä kuitenkin oli alunperin valtion taidetuen tarkoitus. Näin julkinen kontrolli ja hallinnointi hiipii taiteen sisälle.
En väitä, etteikö julkisesti tuettu taide voisi koskaan toimia kriittisesti. Se edellyttää kuitenkin että ihmiset ovat niin valistuneita, että he ovat yhteisin varoin valmiita tukemaan sellaista taiteellista toimintaa, joka suuntautuu kriittisesti yhteiskuntaan ja sen instituutioiden nykytilaan.
Myös Piispa sivusi artikkelissaan kysymystä taiteen yhteiskunnallisesta tehtävästä ja taiteen hyödyllisyydestä. Hän totesi, että taiteilijat yleensä vastustavat ajatusta, että taiteella olisi oltava hyödyllisiä vaikutuksia. Hänen johtopäätöksensä oli, että taide näyttäisi olevan resurssien päätepiste, itseisarvoista toimintaa. Taidetta tehdään siis ”taiteen vuoksi”, mikä ei hänen mukaansa kuulosta kovin hyvältä nykyisissä kovan talouspolitiikan oloissa. Tämä on kuitenkin liian heppoinen tulkinta taiteen autonomiasta.
Jotta taiteen autonomia toimisi ja taide pysyisi elävänä ja kriittisenä, tarvitaan lisää monipuolista tarjontaa. Adornon mukaan se edellyttää, että taiteesta ovat kiinnostuneet monet erilaiset tahot ja että he ovat valmiita myös maksamaan siitä. [7] On siis lähdettävä siitä, että modernissa vaihtoon perustuvassa yhteiskunnassa myös taide on ”heteronomisten” taloudellisten lakien alainen. Se ei ole yhteiskunnasta eikä sen taloudesta erillinen, itsenäinen saareke.
Viitteet
[1] Mikko Piispa 26.10.2015: ”Taide ja kulttuuripolitiikka hyvinvointivaltion jälkeisessä ajassa?”
[2] Paavo Järvensivu 20.10.2010: ”Degrowth: kohti kultturin murrosta?”
[3] Ville Laaksonen 2.12.2015: ”Post-institutionaalinen kritiikki”
|4] Eerik Lagerspetz: ”Vapaus, yksilöllisyys ja yhteiskunta”. Julkaistu teoksessa Yksilö modernin murroksessa (Helsinki: Gaudeamus 1996, s. 45–62).
[5] Irmeli Hautamäki 8.10.2013: ”Miksi museot eivät kiinnosta sivistyneistöä?”
[6] Theodor Adorno: Esteettinen teoria (suom. Timo Kuorikoski, Tampere: Vastapaino 2006). Alkuteos Die Ästhetische Theorie (1970).
[7] Irmeli Hautamäki: ”Kulttuuriteollisuus Adornon mukaan”.