Martta Heikkilä 28.5.2013
Kun puhutaan käytännön elämästä, sen materiaalisten ehtojen tunnistamiselta voidaan harvoin välttyä. Vaikka raha on itsessään abstrakti vaihdon väline, se mittaa asioiden arvoa ja takaa kaiken sen hyvän, joka on materiaalisesti saavutettavissa. Juuri rahasta ja sen yhteydestä taiteen kritiikkiin on myös viime viikkoina puhuttu runsaasti, muun muassa SARV:in Kritiikin päivänä 20.4. ja SARV:in kuvataide- ja teatteri- ja tanssijaosten järjestämässä Taide, raha, säätiöt – tulevaisuuden malli? -tilaisuudessa 4.5. Tällöin palataan siihen, mistä kulttuurialojen tämänhetkinen tilanne kaikkineen on lähtöisin: suhteesta materiaan, työhön ja rahan arvoon.
Taloudelliset realiteetit kriitikoiden ja muiden kulttuurialan ammattilaisten elämässä olivat molempien SARV:in tilaisuuksien aiheita. ”Kaiken takana on raha”, tiivisti kirjailija ja juristi Jarkko Tontti Kritiikin päivänä pitämässään puheenvuorossa ”Kritiikki, sananvapaus ja tekijänoikeudet”. Tontin esitelmä käsitteli kritiikin julkaisemista sääteleviä ehtoja. Yhteistä ainakin suurille julkaisukanaville on se, että niiden päämääränä on taata parhaat mahdolliset tulot pääoman omistajille. Samansuuntaisia kysymyksiä pohtivat viestinnän tutkija Juha Herkman ja Suomen Journalistiliiton edunvalvontajohtaja Petri Savolainen omissa esityksissään. Mediamaailman kilpailussa ja uudelleenjäsentelyissä puhutaan ennen kaikkea omistussuhteista ja kannattavuudesta, joskin kulttuurikirjoittelun resurssien puristuessa yhä pienemmiksi lehdet vetoavat yhteistyön kasvattamisen etuihin ja ”toimituksellisen sisällön laadun parantamiseen”, kuten Savolainen mainitsi.
Trendien kärjessä on kirjoitusten kierrättäminen konsernien omistamissa päivälehdissä. Tämä tapahtuu kustannustehokkuuden nimissä ja johtaa esimerkiksi kritiikin tapauksessa herkästi kriitikon taloudellisen aseman kapenemiseen, jos julkaisukanavien määrästä riippumatta tekstistä maksetaan kertakorvaus. Kun saman kirjoittajan kritiikki julkaistaan yhtä aikaa eri puolilla Suomea, kapenee myös kritiikin moniäänisyys. Mielipiteiden kirjoa pitävät yllä nettikritiikit ja taiteenharrastajien kannanotot. Oikeus näkemyksiin on jokaisella, mutta ammattimaisen kritiikin asemaa uhkaa talousmaailman tarve noudattaa globaaleja käytäntöjä.
Kiasmassa järjestetyssä Taide, raha, säätiöt – tulevaisuuden malli? -seminaarissa Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö esitteli tosiasioita taiteen julkisesta rahoituksesta. Vuonna 2012 Taiteen keskustoimikunta jakoi taiteelle 34,5 miljoonaa euroa. Tämä vastaa 0,06 prosenttia valtion vuosibudjetista. Seminaarissa puhui myös Suomen Kulttuurirahaston hallituksen puheenjohtaja Timo Viherkenttä. Hän täsmensi, että tarkkaa kuvaa taiteen rahoituksesta Suomessa ei ole olemassa, sillä rahoituksen lähteitä on monia yksityisistä mesenaateista alkaen, ja kattavat tilastot kokonaiskuvasta puuttuvat.
Virallisluontoiset katsaukset sähköisti puheenvuorollaan koreografi Sonya Lindfors, joka valotti kulttuurialan freelance-työntekijän arkea ja sen edellyttämää tauotonta kamppailua rahoituksen puolesta. Lindforsin mukaan monialaosaaminen työtunteja laskematta on ainoa keino koettaa pysyä pinnalla. Lindforsin luonnehtima tilanne on luultavasti tuttu lähes kaikille freelance-töitä tehneille: apurahat ovat henkilökohtaisen ja kollektiivisen toiminnan elinehto, mutta pelko niiden menettämisestä saattaa ohjata työn sisällön kriittistä kärkeä. Koska vapaan toimijan on tehtävä monenlaisia töitä yhtä aikaa ja kovaa tahtia, niiden laatu voi pahimmillaan kärsiä, Lindfors huomautti.
Olemisen aineelliset ehdot ilmenevät väistämättä tosielämässä mutta kiinnostus materiaalisuuteen on herännyt myös teoreettisten konstruktioiden muodossa. Viime vuosina on filosofian piirissä ottanut oman paikkansa uusmaterialistinen suuntaus. Materialismin uudet tulkinnat lähtivät liikkeelle erityisesti ranskalaisen Quentin Meillassoux’n julkaistua vuonna 2006 teoksen Après la finitude (”Äärellisyyden jälkeen”). ”Uudella materialismilla” ja sen sukulaissuuntauksilla on muitakin nimityksiä, esimerkiksi ”spekulatiivinen realismi” ja ”objektiorientoitunut ontologia”. Kaikissa näissä korostuu käsitys, että todellisuutta koskeva kokemuksemme ilmenee meille perimmältään aineellisesti eli todellisina kokemuksina ja esineinä. Näin uusmaterialistit reagoivat ennen muuta fenomenologian perinteeseen ja yleisemmin teorioihin, joissa asioiden olemassaolo ymmärretään Meillassoux’n väitteen mukaan subjektin tuottamaksi. Tällaista ajattelua hän nimittää ”korrelationismiksi”.
Korrelationismin kiistämisen lisäksi uusmaterialismi ottaa samalla kantaa perinteiseen materialismiin. Suurin ero uuden ja vanhan suuntauksen kesken on siinä, että uusmaterialistit eivät oleta todellisuutta itseään materiaksi. Jo antiikin Kreikassa esisokraattiset ajattelijat alkoivat etsiä kaiken olevan alkusyytä, jotakin, joka antaisi perustan ilmiöiden ja esineiden moninaisuudelle. Materialismin kriisi puhkesi, kun todellisuuden aineellisen käsityksen rinnalle alkoi 1600-luvulta lähtien syntyä erilaisia idealismin muotoja. Tärkeimmäksi nousi käsitys, että oleva on subjektiivisen ajattelun eli ihmisen hengen tuotetta ja mielen sisältöjä. Kaikki maailmassa oleva siis muodostuu tietoisuutemme ilmiöistä. Jos materiaalisia tai muita ihmisen tietoisuudesta riippumattomia ”olioita sinänsä” onkin olemassa, voimme tuskin tietää niistä mitään, Immanuel Kant korosti 1700-luvun lopussa. Kehityksen huipensi seuraavan vuosisadan alkupuolella G. W. F. Hegelin spekulatiivinen idealismi.
Vastareaktioksi idealismille ja hengen vallalle kehittyi 1800-luvulla marxilainen materialismi, jonka mukaan yhteiskunnan ja talouden ilmiöiden perustan luovat konkreettiset, materiaaliset tekijät. Yksi suurimmista oli työn ja sen tuottamien hyödykkeiden suhde. Karl Marx edusti klassista taloustieteen työarvoteoriaa sikäli, että hän uskoi tavaran arvon määräytyvän sen tuottamiseen tarvittavan työajan mukaan. Marxille työ merkitsi arvon substanssia: vain inhimillinen työ pystyy luomaan uutta arvoa tuotantoprosessissa.
Kertovatko viime viikkojen puheenvuorot siitä, että vanha materialismi on yhä vallitseva tapa mieltää todellisuus? Uusmaterialismi on pyrkinyt tuomaan filosofisesti yhteen perinteisen materialismin ja kontekstien merkitystä painottavien poststrukturalististen suuntausten piirteitä, erityisesti ajatusta, jonka mukaan asiat perimmältään ovat niin kuin ne tietyssä hetkessä ja tilanteessa ilmenevät meille. Mitä enemmän työn arvo perustuu aineettomiin, kulttuurista riippuvaisiin tekijöihin, sitä useammin sen rahallinen arvo näyttää määräytyvän tuotantosuhteiden ja mielikuvatekijöiden, ”lisäarvon”, mukaan: työnteko itsessään ja aina sen tuloksetkaan eivät vielä takaa paljoa.
Uusmaterialistisen teorian mukaan ontologia ja epistemologia eivät ole erillisiä, vaan molemmat muokkaavat toisiaan ja samalla maailmaa. Kirjassaan Capitalist Realism: Is There No Alternative? (2009) brittitutkija Mark Fisher kirjoittaa, että kapitalistista realismia edustavassa järjestelmässä vaihtoehtoja markkinataloudelle ei ole. Talouskriisit ovat osaltaan vain vahvistaneet suorastaan ontologista uskoa talouteen, jonka toimintatavat ulottuvat jo elämän kaikille sektoreille, kun taas aiemmin talouden vaikutuksilta välttyivät esimerkiksi koulutus, taide ja muu kulttuuri. Kriisitilanne on siten normalisoitunut, ja poikkeustoimista – supistuksista, irtisanomisista ja muista vyönkiristyksistä – on tullut arkipäivää. Fisher kysyykin, voiko tällainen kulttuuri uskoa enää tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiin tuottaa jotakin uutta. Tähän saumaan osuu myös kritiikin ja muun kulttuurijournalismin uusi tavoite ja kysymys: tyydytäänkö kirjoittamaan siitä, minkä kaikki jo tietävät, vai rohjetaanko tukalasta tilanteesta huolimatta kirjoittaa asioista, jotka koemme tärkeiksi, tavalla, joka uudistaa näkemyksiä ja tuottaa ajattelun pääomaa?