ARS 11, Kiasma, Helsinki, 15.4. – 27.11.2011
(ARS 11 -näyttelyitä tänä vuonna myös Turussa, Maarianhaminassa, Hämeenlinnassa, Tukholmassa, Kajaanissa, Kokkolassa, Kouvolassa, Oulussa ja Kuopiossa)
Marko Gylén 16.4.2011
Ei ole olemassa Afrikkaa, mutta on afrikkalaista nykytaidetta. Yleensä sanotaan päinvastoin: maanosa on toki olemassa, mutta siellä esiintyvä taide ja kulttuuri ovat niin moninaisia, että olisi väärin luokitella tätä moninaisuutta tuon maanosan nimen alle.
El Anatsui: Waste Pipes II, säilykemaitotölkin kansia ja kuparilankaa, installaatio (osa), 2011. Kuva: MGKuitenkin intän vastakkaista. Tähdennän näin sitä, että Afrikka ja afrikkalaisuus, ei vain afrikkalainen kulttuuri, on perin juurin länsimainen kategoria. Maantieteen objektiivinen käsitekin on historiallisesti latautunut. Se on imperialistisesti sävyttynyt juuri objektiivisuudessaan, siinä, että maa-alue alistetaan tarkastelun alle ja tuodaan näin sotilaallis-taloudellisen hallinnan ulottuville. ”Afrikkaa” yhdistää paradoksaalisesti juuri se, että sen useimmilla kolkilla on koettu ”afrikkalaiseksi” leimaamisen murskaava paino.
Yhtenäinen Afrikan käsite on fiktio. Afrikka-sana nimeää ennemminkin haavan, ammottavan haasteen, perisynnin, jota ei vieläkään tunnusteta riittävästi vaan enimmäkseen vain syvennetään.
Juuri tämän vuoksi on olemassa afrikkalaista nykytaidetta. Sitä yhdistää jonkinlainen suhde tähän haasteeseen, tarve käsitellä sitä länsimaisen taidetradition sisällä ja sen reunoja kokeillen. Taide on länsimaisen kulttuurin harvoja alueita, joissa haaste saattaisi pysyä auki, haastavana. Afrikkalainen nykytaide pyrkii tavallaan vapahtamaan länsimaat syyllisyydestään, tosin kipeitä ongelmia osoittaen ja muutoksia vaatien. Sorrettu ojentaa meille kätensä. Mutta pysymmekö me ylimielisinä ja katumattomina?
Ars 11:n lähtökohta on tämän ongelman avoimessa tunnustamisessa. (Toki voi olla kyyninen ja todeta Kiasman näyttelyn olevan pelkkä markkinatuote, mutta tämä lukutapa ei auta ketään.) Afrikka on teema, mutta juuri niin, että se osoittaa luokittelemattomuutensa, heterogeenisyytensä ja kansainvälisyytensä. Ihmiskunnan ja kulttuurien tavaton rikkaus, yhteyden etsiminen toisiin ja ylikulttuuristen kysymysten esiinnousu suhteutuvat Afrikan käsitteen ongelmallisuuteen. ”Afrikka” ei siis ole oikeastaan mikään näyttelyä kokoava aihe, vaan yhteisesti toteutettava purkutehtävä.
Identiteetit ja dokumentit
Purkutyötä voi tehdä nykytaiteelle ominaisella tavalla, esimerkiksi niin, että problematisoidaan identiteettejä. Eteläamerikkalaisen Mary Sibanden teokset ovat visuaalisesti vaikuttavia. Ne nostavat apartheidin aikaisen mustan palvelijattaren ylevään loistoon muun muassa siten, että ne käyttävät länsimaisen taiteen perustyyppejä kuten ratsastajapatsasta.
Ditte Haarløv Johnsen: Maputon päiväkirja, värivalokuvasarja (osa), 2000-2009
Badouin Mouanda: S.A.P.E., Congo Brazzaville, värivalokuvasarja (osa), 2008
Andrew Putter: Afrikkalaista vieraanvaraisuutta -sarjasta, Joao Portugalilainen (osa), 2009.
Kuvat: Kiasma
Sibanden maanmies, eurooppalaistaustainen Andrew Putter, puolestaan nostaa esiin historiallisia henkilöitä, joiden elämässä häivähti mahdollisuus tasa-arvoiseen vuoropuheluun eurooppalaisten ja afrikkalaisten välillä. Putter lainaa ajan eurooppalaisen maalaustaiteen tyylejä valokuvissa ja videossa ja vahvistaa näin menneiden ratkaisujen kohtalonomaisuutta. Historia huutaa uudelleen kirjoittamistaan.
Kamerunilainen Samuel Fosso on valokuvasarjassaan lavastanut itsensä useiksi tunnetuiksi afrikkalaisen ja afroamerikkalaisen kulttuurin merkkihenkilöiksi. Näin hän tulee osoittaneeksi tarpeen jatkaa oikeustaistelun perintöä. Nigerialainen J. D. ’Okhai Ojeikere on tehnyt jo elämän mittaisen uran dokumentaarisena ja muotokuvaavana valokuvaajana. Näyttelyssä rinnastuvat hienosti viidenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat ja tuoreet henkilökuvat huikeine kampauksineen.
Ditte Haarløv Johnsenin valokuvat taas hajottavat vallitsevia diskursseja konstailemattomasti. Tyypillisinkään afrikkalainen kaupunki, tässä tapauksessa Maputo, ei ole lainkaan tyypillinen, vaan ihmisten moniäänisen elämän, vitsien, absurditeettien ja rakkauden täyttämä. Herää kuitenkin kysymys, eikö taidekonteksti juuri estä valokuvia muuttamasta arjessa vallitsevia käytäntöjä ja identiteettejä.
Patrizia Guerresi Maïmouna: Sininen neitsyt, värivalokuva alumiinille, 2008. Kuva: KiasmaItse asiassa esittelevä tai taltioiva ote sävyttää monia näyttelyn teoksia, toisinaan jopa ongelmaksi asti. Vasta taustatieto on se, mikä koskettaa katsojaa, eikä sillä aina ole toiminnallista yhteyttä teoksessa käytettyihin taiteellisiin keinoihin. Afrikan tunnetut ongelmat nostetaan näyttelyssä esille: HIV, sota, elintasokuilu, siirtolaisuus ja imperialismin varjo. Niiden kipeä ongelmallisuus tai ongelmien voittamisesta syntyvä riemu jäävät kuitenkin usein toteamisen asteelle. On ikään kuin yritetty liikaa ja silti liian vähän. Toki erilaiset dokumentit ovat taidetta nekin ja ansaitsevat huomion sellaisinaan, mutta juuri siksi ne olisi voinut tehdä vieläkin koskettavammiksi.
Voi kuitenkin ajatella toisin. Käytin jo edellä uskonnollista sanastoa. Sakraaliin taiteeseen liittyy vahva totuudellisuus, todistelevuus, kertomusten koettavaksi tekeminen. Tämä ei edellytä uskonnollisen kokemuksen tavoittelua, vaan päinvastoin hiljaisuutta, odottelua ja nöyrtymistä. Monista teoksista löytyy avauksia tähän suuntaan, pyhäinjäännösmäisyyttä, ikoninomaisuutta ja eri uskontojen aineistoa. Esimerkiksi italialainen Patrizia Guerresi Maïmounan teoksissa suufilainen mystiikka kohoaa mykistävään ylevyyteen asti.
Belgialais-yhdysvaltalaisen Vincent Meessenin Tunkeilija-teos taas pohtii mahdollisuutta rituaaliseen puhdistautumiseen. Video on dokumentti hänen performanssistaan Ouagadougoun kaduilla. Valkoihoinen Meessen on kauttaaltaan pukeutunut hohtavan valkoisiin puuvillankukkiin, jotka viittaavat siirtomaavallan aikaiseen vientikauppaan. Hän saa osakseen toiseuttavia huutoja: ”Tuolla on se valkoinen mies!”
Näyttelyn syvin uskonnollisuus ilmenee kuitenkin oman länsimaisen nihilismimme kääntöpuolena. Afrikka on pyhästi märkivä ruumis, pohjimmaisin ristiriita, hyvinvointimme rakentanut viemäri.
Ympäristö ja ilo
Afrikan toimiminen maailman kaatopaikkana on jo sinänsä hätkähdyttävää. Sitä voi kuitenkin korostaa esimerkiksi muuttamalla jätemateriaalit barokkisiksi tilateoksiksi, kuten ghanalais-nigerialainen El Anatsui tekee. Tai beniniläisen Romuald Hazoumèn tavoin, joka on tehnyt öljykanistereista perinteisiä matkamuistonaamioita sekä sitonut niitä yhteen suureksi sateenkaarikäärmeeksi, joka syö omaa häntäänsä. Käärmeen kehä viestii siitä taloudellisesta yhteydestä, joka Beninillä on naapuriinsa, öljyvaltio Nigeriaan. Kanisterien likaantuneet värit ovat koodeja, jotka kertovat, mistä uskonnollis-etnisestä ryhmästä kunkin kanisterin käyttäjä on. Sateenkaarikäärme-sana kuvaa myös öljyn pinnalla kiemurtelevaa spektriä.
Odili Donald Odita ja Ajan kaari -seinämaalaus, 2011. Kuva: KiasmaSenegalilais-norjalainen Samba Fall laajentaa videoinstallaatiossaan ekologisen kysymyksen globaaliksi kulutuskulttuurin kritiikiksi. Tihenevä ja säpsäyttävä profeetallisten unien tunnelma on animaatiossa tavoitettu taitavasti. Teoksessa ei ole juuri mitään erityisen afrikkalaista, mutta purkutyötä voikin tehdä myös keskittymällä nykytaiteen kansainvälisyyteen, unohtamalla Afrikan käsitteen, väheksymällä lokerointia.
Nigerialais-yhdysvaltalaisen Odili Donald Oditan suuri abstrakti maalausteos ottaa haltuun maisemahuoneen Kiasman viidennen kerroksen päädystä. Nykymaalaustaiteelle ominaisesti se kannustaa pohtimaan maalauksen ja tilan suhdetta ja asettaa taidekonventiot kyseenalaisiksi. Suuret kaaret hajottavat tilan, hävittävät seinät ja tanssivat aukeavan avaruuden. Värienkäytössä on silti monikulttuurisia viitteitä, jotka ainakin kontekstin vuoksi sijoitamme tiettyyn ilmansuuntaan. Tämä piirre ilmenee myös sambialais-suomalaisen Baaba Jakeh Chanden ympäristöteoksessa, joka kääntää ohikulkijoiden katseita Kiasman edustalla.
Monet teokset nojaavat myös erilaisten paikalliskulttuurien positiiviseen antiin. Badouin Mouandan valokuvat esittelevät käsittämättömän tuhlailevaa brazzavilleläistä keikarien alakulttuuria, jossa länsimainen huippumuoti tarjosi haasteen diktaattori Mobutu Sese Sekon afrikkalaistamispyrkimyksille. Nandipha Mntambo puolestaan käärii auki sukupuolieroja Swazimaan kulttuurissa lehmännahkateoksillaan.
Koskettavuus ei edellytä suurieleisyyttä. Yksinkertaisuus on joskus yllättävän tehokasta. Abraham Onoriode Oghobasen valokuvissa ihmiskeho hyppää ilmaan Lagosin kaduilla ja katoilla. Teokset omivat Yves Kleinin valokuvaa Hyppy tyhjyyteen, Robert Longon kuuluisaa maalaussarjaa ja kristinuskon taivaaseenastumiskuvastoa. Eksistentiaalinen tila aukeaa hahmon ympärillä: hän on ”Afrikassa”, hän tanssii tai ahdistuu, yrittää paeta lentämällä tai putoaa. Ambivalenssi hallitsee, mutta onnistuu juuri siksi tuomaan toisen ihmisen katsojan lähelle, vain lyhyen loikan päähän, joka vapauttaa ratkeamattoman toiseuden yli.
Abraham Onoriode Oghobase, valokuvia sarjasta Ekstaattiset, 2009-2010. Kuva: MG