Flow Productions: Varikko. Kantaesitys 27.8. Oulun kaupunginvarikolla.
Ohjaus: Pirjo Yli-Maunula
Esiintyjät: Marta Alstadsæter, Kim-Jomi Fischer, Jared ja Katariina Van Earle, Henna Kaikula, Anssi Laiho, Nikke Launonen, Merja Pietilä, Susanna Pukkila, Milla Virtanen
Valosuunnittelu: Jukka Huitila / Lavastus: Heidi Kesti / Pukusuunnittelu: Sylvi Siltavirta ja Pirkko Hansen-Haug / Äänisuunnittelu: Anssi Laiho / Valokuvat: Janne-Pekka Manninen
Avustaja: Mirre Calamnius / Rigaukset ja turvallisuus: Kari ´Snuupi´ Sunnela / Graafinen suunnittelu: Tomi Hurskainen / Lavastusrakennuksessa mukana: Petri Haapakoski / Graffiti tagit: Lasse Rimpilä / Valorakennuksessa mukana: Tuomas Turpeenoja / Tilojen koneellinen siivous ja ylläpito: Talkkari Körkkö
Tekstit: Jhumpa Lahiri ja Wisłava Szymborska / Laulut: Laila Kinnunen Tiet ja Kun
Tuotanto: Flow Productions / Yhteistyökumppanit: Oulun Teatteri, Oulun juhlaviikot ja Oulu Air -residenssihanke
Elokuun lopulla Oulussa sai kantaesityksensä Pirjo Yli-Maunulan ohjaama Varikko. Suuri tiilinen kaupunginvarikko Hartaanselän rannalla on varmasti monelle Oulussa liikkuneelle tuttu ja samalla paikka, johon useimmilla ei ole tavallisesti ollut pääsyä. Logistiikka- ja korjaamokäytössä ollut rakennus odottaa tällä hetkellä tyhjillään historiansa seuraavaa vaihetta, muuntumista ympärillä kasvavan asuinalueen kulttuuri-, liikunta- ja palvelutiloiksi.
Varikko on toiminut ihmisten arkisena työpaikkana, mutta suuri osa siitä on suunniteltu pikemminkin koneiden ehdoilla. Kahtalainen luonne näkyy teoksessa monella tasolla: yleisö kokee ensimmäisen ja viimeisen näytöksen yhtenä joukkona avarissa halleissa, niiden välillä liikutaan pienempinä ryhminä ja omin päin toisen kerroksen työhuoneissa ja taukotiloissa. Sirkustekniikoiden ja tanssin, vähemmässä määrin myös puheen ja musiikin keinoin toteutetut kohtaukset viittaavat yhtäältä varikon historiaan raskaan työn, arkisen aherruksen ja ihmisten yhteisöllisyyden näyttämönä; toisaalta korostuvat ihmisen pienuus ja häntä suuremmat voimat.
Esitys asettuu osaksi Flow Productionsin immersiivisten suurtuotantojen sarjaa. Vuoden 2014 Varjakan jälkeen uusi teos on tullut ensi-iltaan aina parillisen vuoden elokuussa. Jo nyt on suunnitteilla Faravidin maa, joka nähdään Oulun kulttuuripääkaupunkivuonna 2026.
Paikkasidonnaisina teokset ovat nostaneet näkösälle monenlaisia käytöstä poistuneita ympäristöjä Oulussa ja sen liepeillä. Varjakan, jota itse en nähnyt, miljöö oli epäilemättä erityisin: hylätty sahasaari historiallisine rakennuksineen. Kauhukuvastoa viljelleessä Tornissa (2016) paikka, Intiön käytöstä poistunut vesitorni hautausmaan kupeessa, oli niin ikään tunnelmaltaan vahva ja aavistuksen surrealistinen. The Secret Gardenin (2018) maailmaan ja ekokatastrofitematiikkaan viritti puutarha oppilaitoksen kasvihuoneessa. Sen sijaan Hylkyyn (2020) neutraali kasarmirakennus ei luonut erityistä ominaisväriä, ja teoksen meriteema olikin siitä erillinen. Varikossa paikan henki jälleen korostuu.
Katsojasta osallistujaksi
Esityksen alkua odotellaan nuhjuisessa tilassa, josta osa tuntuu toimineen konttorina, osa työkaluvarastona. Katsojille jaetaan huomioliivit. Seinältä katsoo vanha tyttökalenteri. Rakennuksen pienoismalli antaa osviittaa tulevasta.
Kun ovet avautuvat, tavallisen kokoisesta huoneesta siirrytään monen kerroksen korkuiseen halliin, jossa on meneillään Katariina van Earlen ilma-akrobatia. Usvainen avaruus ja ihmisten pienuus luovat jo sinällään majesteettisuuden tuntua. Kun betonilattialla liikkuvat esiintyjät alkavat liikutella köyttä alhaalta käsin, tuntuu syntyvän yhteys välillä katonrajassa etenevän akrobatian ja lattiatason välillä.
Hetkittäin hallin täyttää seinänkokoisista ikkunoista paistava ilta-aurinko, jonka loisteessa rakennettua valaistusta ei huomaa lainkaan. Anssi Laihon industriaalinen äänimaisema saa otettua tilan haltuun paremmin kuin runoista luetut otteet, joista ei ajoittain saa täysin selvää ja jotka tuntuvat haipuvan etäisyyteen.
Hallin toisesta puoliskosta löytyy pienen kukkulan kokoinen turveröykkiö ja särkyneellä lasilla katettu ala lattiaa. Kummatkin toimivat tapahtumien näyttämöinä vertautuen vaikuttavasti toisiinsa: kun yksi esiintyjä kaivautuu pehmeän ja tahraavan turpeen sisältä ja möyrii sen päällä; toinen, joka kantaa työläästi kiviä lasinsirpaleiden keskellä, tuntuu olevan entistäkin haavoittuvammassa asemassa.
Huomaan olettaneeni, että esitys rajautuisi tiukasti varikon sisälle. Olen tuskin ainoa joka yllättyy, kun esiintyjäpari, toinen toisen harteilla seisten, lähestyy ikkunaseinää, ja ulkopuolelta lähestyy samanlainen kaksikko kuin peilikuvana. Portti kohoaa, kaksikot kohtaavat, ulkoa astutaan sisälle. Samanlainen asetelma toistuu keskilattialla, jossa tanssijat kannattelevat välissään suurta ikkunaruutua sen yhtaikaa erottamina ja yhteen liittäminä.
Immersiivisyys ei automaattisesti merkitse yleisön osallistamista — immersiivisessäkin teoksessa katsoja saattaa jäädä nimenomaan katsojaksi, jolta ei edellytetä oman paikan valitsemista enempää. Varikossa osallistaminen on monentasoista ja -luonteista alussa saaduista huomioliiveistä lähtien.
Huomioliivit heijastavat korjaamohallin historiaa ja tekevät yleisöstä visuaalisesti yhtenäisemmän. Katsojien vaatettaminen vihkii heidät mukaan esitykseen, mutta onko riski, että elementti laimenee vakiokuvioksi? Hylyssä katsoja sai ylleen meriteemaan luontuvat pelastusliivit, jotka pulleina ja kahisevina muistuttivat olemassaolostaan. Näkyvyydestään huolimatta huomioliivit on helppo pian unohtaa.
Rikkaampia muotoja osallistaminen saa, kun siirrytään hallista toiseen kerrokseen, jossa tilat ovat pienempiä ja ihmiset lähempänä toisiaan. Kun minut johdatetaan pienemmässä ryhmässä portaikkoon, saan kiilamaisen puupalasen, jolle voin etsiä mieleistä paikkaa ikkunalaudalle rakennetusta ylijäämäkappaleiden ja vanhojen tavaroiden installaatiosta.
Yleisön pienimuotoinen esinemanipulaatio toistuu Jared van Earlen akrobatiassa, jossa arkinen penkki ja tuolit etsivät tasapainoa leikkisästi ja välillä uhkaavasti. Katsojat saavat kuvitella ylleen kallistuvan, akrobaatin välillä vain yhdellä kädellään kannatteleman penkin raskautta. Yksi pääsee varmistamaan penkin tasapainoa köydellä, kuin pystyyn kavahtanutta hevosta suitsista pidellen.
Henna Kaikulan käsilläseisonnassa telineeseen tarvittavat osat löytyvät kunkin katsojan tuolin alta. Kun osion lähestyessä loppuaan teline vastaavasti puretaan ja taiteilija palauttaa palaset katsojille, oma osallistuminen tuntuu lämpimältä ja tärkeältä: saatoin olla avuksi, osasin toimia oikein.
Aivan toisenlaiseen rooliin saattaa joutua taukohuoneessa, kun esityksen dynamiikasta tulee mieleen mukavuusalueelle tunkeutuva klovni tai stand up -koomikko. Van Earlen pariskunta yhdistää haastavan pariakrobatian ihastuttavan kiusalliseen rupatteluun yleisöstä valitun haastateltavan kanssa. Sattuman ohjaama dialogi tuo teokseen koomisen valopilkun, sosiaalisen tilanteen piinallisuus samastuu akrobatian konkreettiseen raskauteen.
Tilan ja eksklusiivisuuden haasteet
Toisessa kerroksessa tila muuttui pulmallisemmaksi esityksen maailmaan eksymisen kannalta. Rakennuksen päästä toiseen jatkuvan käytävän varrella — vain sen toisella puolella — oli erillisiä huoneita. Kussakin tilassa koetun episodin jälkeen vaihtoehtoina oli jatkaa vain eteen- tai taaksepäin.
Paikoin huoneesta toiseen pääsi siirtymään kulkematta käytävän kautta, mutta ylimalkaan arkkitehtuuri ei ollut omiaan tukemaan vaikutelmaa valinnanmahdollisuuksien moninaisuudesta. Vaikka katsojia oli ohjeistettu astumaan rohkeasti peremmälle huoneisiin, oviaukkoihin tahtoi syntyä ruuhkaa.
Valinnanvaraa oli silti enemmän kuin aluksi näytti. Jäänkö odottamaan, mitä samassa tilassa seuraavaksi tapahtuu, vai etsiydynkö muualle? Seuraanko enemmistöä vai karkaanko pois joukosta? Valitsenko järjestelmällisesti viereisen huoneen, vai lähdenkö mahdollisimman kauas?
Toisen kerroksen tapahtumat myötäilivät onnistuneesti tilan inhimillistä mittakaavaa. Katedraalimaiseen hallin verrattuna tunnelma oli usein leppeä ja rento: soitetaan harmonikkaa, juodaan yhdessä kahvia, pukuhuoneen lohdullisessa pariakrobatiassa kumpikin kannattelee vuorollaan toista.
Olennainen osa immersiivisen esityksen tenhoa on se, että kaikkea ei voi kokea yhdellä kerralla. Tämän väistämättömyyden käytännön toteuttaminen vaikuttaa oleellisesti katsomiskokemukseen.
Miltei koko ajan sain olla osallisena jossakin vaikuttavassa episodissa, joten sikäli aihetta valittaa ei ollut. Varmistellessani jälkikäteen, kuka esiintyi missäkin episodissa, kuitenkin hölmistyin: miltei kaikissa kohtauksissa oli ollut mukana jompikumpi van Earlen pariskunnasta. Kuinka montaa esiintyjää en ollut nähnyt lähietäisyydeltä lainkaan?
Enemmän ja vähemmän eksklusiivisten hetkien näyttämöihin saattoi perehtyä niiden ollessa tyhjillään: oli kukkien täyttämä asuntovaunu, hallin nurkkaus johon oli viritetty pianon osia, pesuhuone jossa vesi valui valtoimenaan. Toki tilat sellaisinaankin olivat osa elämystä. Katsoja ei aina voinut olla varma, oliko tietty ympäristö ensisijaisesti esityksen näyttämö vai omillaan toimiva installaatio — mutta oliko erolla silloin merkitystäkään?
Hylky-teoksesta jäi muistikuva, että tavoitin jännittäviä vihjeitä myös siitä, mitä ympärilläni tapahtui joillekuille muille. Nyt kaihersi enemmän tunne siitä, että jään jostakin paitsi. On kuitenkin vaikea sanoa, missä määrin kyse oli omasta mielentilastani ja missä määrin esityksen järjestelyistä.
Teoksen loppupuolella yleisö koottiin jälleen yhdeksi joukoksi. Kaikille yhteinen lopetus mahdollistaa isomman volyymin lataamisen finaaliin, ja sama selkeä ratkaisu oli myös The Secret Gardenissa ja Hylyssä. Muista immersiivisistä teoksista mieleen on jäänyt 00100ensemblen Hysterian (2022) päätös kokonaisvaltaisen osallistavana, esityksen seremoniallisena täyttymyksenä.
Esittävien taiteiden valtionpalkinnon saanut Huoneiden kirja (2021) taas sattui omalla kohdallani päättymään antiklimaattisesti: ei tässä tunnu enää mitään tapahtuvan, voisin varmaan lähteä. Yli-Maunulan Tornissa muutama katsoja esitystä kohden sai ostaa pääsyn erityisen eksklusiiviseen lopetukseen, joka tilallisesti ja visuaalisesti huikean kokonaisuuden jälkeen jäi painoarvoltaan vähäiseksi.
Vaikka suuri yhteinen päätös onkin luonteva ratkaisu, se herättää samalla kysymyksiä: Voisiko eri katsojille erilainen matka myös päättyä monin vaihtoehtoisin tavoin? Voisiko grande finale olla myös pieni ja silti vaikuttava?
Varikon lopetus lunastaa joka tapauksessa lupauksensa. Pienet sopet vaihtuvat jälleen hallin avaruuteen, kepeä tunnelma väistyy jonkin suuremman ja traagisemman tieltä. Ja ennen kaikkea: katsojalle jo tutuksi tulleet tilat ja elementit heräävät uudella tavalla eloon.
Valtava teollisuusnosturi luo kihelmöivää uhkaa liikuttaessaan nipuksi kytkettyjä ihmisiä kuin tyhjää — kontrasti siihen, kuinka kovia ponnistuksia akrobatia vaati, on vaikuttava. Turvekasa paljastaa itsestään uusia salaisuuksia, kuin äskettäisen murhenäytelmän tai kaukaisemman menneisyyden jäännöksiä.
Varikon tunnelmien ääripäät yhdistyvät: katsoja saa kokea samalla kertaa juhlallisen, puhdistavan riitin ja arkisen työpäivän päätöksen.