Vesi on elämän alku ja edellytys, ikuinen, ääretön ja alati muuttuva elementti. Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta koottu Kompassissa pohjoinen -näyttely johdattaa veden äärelle eri tavoin ja houkuttelee etsimään teoksesta toiseen virtaavia merkityksiä. Näyttelyn teoksissa korostuvat veden kulttuuriset merkitykset ekologisten näkökulmien rinnalla.
Antti Laitisen valokuvateos Attempt to Split the Sea (2006) on epätyypillinen merimaisema. Vapaan aallokon sijaan siinä näkyy lumikinos, jonka halki kulkee moottorisahalla viilletty, epätasaisesti umpeen jäätynyt railo. Meren horisontaalisen painon sijaan huomio kiinnittyy rosoiseen halkeamaan, joka haipuu silmänkantamattomiin.
Maisemaa muokkaavista installaatioistaan ja valokuvistaan tunnetun Laitisen teoksen innoittaja on Raamatun kertomus, jossa Mooses johdattaa väkeään luvattuun maahan. Egyptin sotajoukkojen saartama Mooses rukoilee apua, ja Jumala halkaisee meren. Vesimassat väistyvät israelilaisten edestä, mutta palaavat yhteen hirvittävällä voimalla hukuttaen egyptiläiset.
Laitiselle ei ole työhön tarjolla jumalallista apua. Jokainen kuutiosenttimetri teräsjäätä on sahattava irti työllä ja tuskalla. On luovuttava puhtaan geometrian ideaalista, sillä meren jäähän on mahdotonta piirtää täydellistä viivaa. On yritettävä vailla varmuutta onnistumisesta.
Railon reuna kupruilee, pohja on möykkyinen ja tumma. Jää näyttää todelliset värinsä. Sen kellertäviin kerroksiin on laskostunut meren ja ilman hiukkasia, tallenteita ympäristön tilasta talvella 2006.
Jää on kovaa, sitkeää ja hyvin haurasta. Kohoava lämpötila saa jäätiköt kutistumaan ja sulamaan kaikkialla maailmassa, mikä muuttaa radikaalisti merten ekosysteemejä ja hävittää nykyisten rantojen lisäksi kokonaisia saaria ja saarivaltakuntia. Veden uusjako tulee olemaan yhtä julma kuin Raamatun kertomuksessa. Toiset hukkuvat, samalla kun toiset pelastautuvat rakentamiinsa torneihin tai purjehtivat turvaan Nooan arkeillaan.
Laitisen valokuvassa vallitsee talvisen iltapäivän tyyni rauha, mutta se herättää levottomia ajatuksia.
Kostean kosketuksia
Attempt to Split the Sea on esillä Kiasman ja Rovaniemen taidemuseon Kompassissa pohjoinen -näyttelyssä, jonka monet teokset tutkivat ja tallentavat pohjoista maisemaa. Ei kuitenkaan turistiesitteiden tunturinäkymiä tai laskettelukeskuksia, vaan takapihoja, joutomaita tai päällekkäisiä maisemia, joissa samaan kuvaan valottuu erilaisia todellisuuksia. Kun vaellan taidemuseon salien halki, kiinnitän huomiota monien teosten kytköksiin veteen, virtaan ja aivan erityisesti mereen, vaikka Petsamon amputointi vuoden 1944 rauhassa jätti Suomen pohjoisista merenrannoista jäljelle vain Perämeren pohjukan.
Mutta meri ei ole vain fyysinen paikka vaan mielentila, muistojen ikiaikainen säilö ja unten rakennusainetta, kuten Eeva-Liisa Isomaan Sydänmaisemassa (1989), jossa syvyysvaikutelma syntyy toisiinsa sulavista tummista sävyistä, telan jättämistä jäljistä sekä muodoista, jotka piirtyvät esille yhtä paljon katsojan mielessä kuin suurikokoisen grafiikanvedoksen huokoisessa pinnassa. Katkelmallista horisonttia ympäröi barokkinen kehysmuoto, mutta maisema jatkuu sen ulkopuolella, sillä kehys ei koskaan saa rajattua kokonaisuutta. Jotain vuotaa aina yli.
Antti Laitisen ja Eeva-Liisa Isomaan teoksissa ei näy ihmisiä, katse tavoittaa vain heidän jälkensä maisemassa. Helena Junttilan mustavalkoisessa, niukkalinjaisessa piirroksessa Äkkisyvä (1999) tummatukkainen, alaston tyttö solahtaa veden läpi ja katoaa paperin alalaitaan. Tytön silmät ovat kiinni, hän on uponnut omaan yksityiseen kokemukseensa, mutta hänen yllättävää matkaansa seuraa teoksen katsojan lisäksi kaksi haukea. Vedenalisen maailman asukkien katse on tutkimaton. Mitä miettii kala, kun ihminen losahtaa sen elinpiiriin?
Unenomainen vedenalinen maailma vallitsee myös Marja Pirilän valokuvateoksessa Camera obscura / Ella, Rovaniemi (2013), jossa purjelaiva puskee taulunkehyksiä uhmaten eteenpäin, ja taulun alla sängyllä makaa kuin kesken leikin levolle asettunut pieni tyttö vieressään aikuisen kokoa olevat korkokengät. Huone on samalla pinta, johon heijastuu pienen valoaukon kautta ulkopuolisen joen käänteinen rantamaisema. Joki virtaa katonrajassa, puut kurkottavat alaspäin kohti lasta. Mielikuvituksen maailma ja makuuhuoneen arkisuus, lapsuus ja aikuisuus, sisä- ja ulkotila koskettavat toisiaan kummallisen hellästi.
Käänteismaailma saa painajaisen ulottuvuuden Arttu Niemisen videoteoksessa Awareness (2019), joka kaiuttaa Raamatun tarinaa Baabelin tornista, kielten sekoittamiseen ja ihmiskunnan hajaannukseen johtaneesta hybrisprojektista. Sen jälkeistä hävityksen aikaa symboloi videolla kuohuva tuhon kurimus, mælström.
Kulttuurien tuhon ja synnyn myytti tulee Niemisen teoksessa kerrottua nykyisellä globaalilla baabelin kielellä, englanniksi. Näyttelyssä näkee ja kuulee englantia enemmän kuin katoamisvaarassa olevia pohjoisen alkuperäiskieliä.
Tuhon raiteet ja mekaaninen meri
Niinpä ignore ja north ovat viimeiset verkkokalvon kostealle pinnalle painuvat sanat Johanna ja Simi Ruotsalaisen artivistisessa videoinstallaatiossa What They Say (2019), joka kieputtaa nopeatempoisesti yhteen Jäämeren junaratahankkeeseen liittyviä väitteitä, toiveita ja pelkoja.
Vuonna 2021 kuopattu Jäämeren rata oli eräänlainen Baabel-projekti, jossa pyrittiin hyötymään ilmastonmuutoksen vaikutuksista – pysyvästi auki jäävistä Jäämeren satamista, arktisten alueiden luonnonvaroista sekä sulan Koillisväylän mahdollistamasta merireitistä Aasian markkinoille. Videolla punainen viiva ja raidematriisi levittäytyvät väkivaltaisesti maiseman yli ja kiinnittävät samalla huomion siihen, miten silvottua ja hakattua pohjoisen maisema on jo nyt. Kaavaillun radan alle jäävät kuvat saamelaisten perinteisistä elämäntavoista ja porojen laidunmaista.
Videota reunustavissa seinäpaneeleissa erikieliset ja erimieliset Jäämeren rataa käsittelevät tekstit havainnollistavat ohi- ja ylipuhumisen logiikkaa.
Jäätön Jäämeri on surullinen paradoksi, puusta rakennettu Meren mekaniikka (2012) sen sijaan mieltä kääntävä oksymoron. Katosta roikkuva, nariseva ja puhiseva mekaaninen laite luo liikkeen, äänen ja valon avulla illuusion meren aalloista. Teoksen mahdottomuus kutittelee ensin ärsytyskynnystä, sitten huvittaa. Petri Eskelisen puuhärveli potkuttelee raajojaan kuin selälleen jäänyt kovakuoriainen. Tältä näyttää, kun ihminen yrittää toisintaa luonnonvoimaa!
Joen pysähtynyt virta
Puu olennoi veden liikettä myös Jussi Heikkilän teoksessa Ounasjoki (Hetta–Rovaniemi 332 km) vuodelta 1995. Joen muotokuva muodostuu sen varrella kasvavista puulajeista nikkaroidusta hyllystä, jonka päälle on asetettu pitkään riviin 66 joen varren asukkailta kerättyä juomalasia. Alaspäin, etelää kohti viettävän joen pinta kohoaa laseissa hitaasti niin, että viimeiset lasit on täytetty piripintaan. Loiva laskusuunta ja staattinen vedenpinta tuntuvat erikoiselta tavalta esittää jokea, joka ainoana Kemijoen haaroista on saanut säilyttää kuohuvat koskensa vapaina.
Katse kuitenkin kohdistuu eriparisten lasien muotoihin ja yksityiskohtiin. Joenvarren asukkailta kerätty lasikokoelma voisi olla miltä tahansa kirpputorilta. Se on osa sitä tavaroiden loputonta virtaa, jonka ihminen jättää jälkensä. Juuri tavaralöytöjen vuoksi tiedetään, että Ounasjoen varrella asuttiin jo 8000 vuotta sitten, kun viimeinen jääkausi hellitti otteensa pohjoisesta ja sulamisvesien uomat saivat uuden tehtävän vesiekosysteemin osina.
Kirpputoritunnelmaa lisää lasien nuhjuisuus. Lasien pinnassa on himmeää patinaa, sillä ne eivät enää ole käyttöesineitä, jotka voisi pistää astianpesukoneeseen puhdistumaan, vaan taidetta, joka imee, muokkaa ja tuottaa merkityksiä. Ounasjoki (Hetta–Rovaniemi 332 km) -teoksen materiaaleina sileäksi hiotut lankut ja vesilasit kuvastavat sitä, miten ihminen muuttaa ympäristöään. Teoksen jokimaisema muodostuu ihmisen jäljistä.
Koska lasien alkuperä on ilmoitettu kylän tarkkuudella teoksen yhteydessä olevassa taulussa, jään pohtimaan, mistä laseissa oleva vesi on peräisin. Onko se etelässä hanasta valutettua päijännettä vai pohjoisesta tuotua jokivettä? Tällä on merkitystä, sillä vesi ei ole sama kaikkialla. Siinä missä Ounasjoen rannalla kasvanut puu imee itseensä paikan, joen vesi kuljettaa mukanaan tietoa siitä, mitä sen ympärillä tapahtuu. Kun hengitän teoksen äärellä, siitä haihtuva vesi tulee osaksi minua.
Tulvan paino
Antti Laitista ja Arttu Niemistä innoittanut Raamattu toistuu intertekstinä muissakin näyttelyn teoksissa, joissa keskiössä on ihmislajin ongelmallinen luontoyhteys. Pyhä kirja asetti ihmisen luomakunnan kruunuksi, eläimet ja luonnon hänen hyödynnettäväkseen. Tulokset näkyvät käänteisenä luomiskertomuksena, kuudentena sukupuuttoaaltona.
Maaria Wirkkalan pienten muovieläinten paraati (Found a Mental Connection 2, 1998) yhdistää Raamatun ja Koraanin samalle jatkumolle, ja muistuttaa samalla Nooan arkista ja tuhoisasta vedenpaisumuksesta. Epävakaa tunnelma teoksen äärellä todentuu sen liikkeessä: kahdeksan metriä pitkä kapea metallisäleikkö eläinten alla heijaa hiljaa kattoon viritettyjen vaijereiden varassa. Teoksen salin poikki puhkaisema tie vie ajatukset takaisin Laitisen yritykseen halkaista meri. Laitisen jäätiellä ei näy alkua eikä loppua, ei kulkijoitakaan. Tie itsessään on päämäärä.
Wirkkalan teoksen kirjapäädyt sulkevat sen sijaan sisäänsä tutut, kodikkaat muovieläimet, joiden aurinkoinen vaellus katkeaa yllättäen verisiin syöminkeihin tai lajienvälisiin neuvonpitoihin. Yksinäinen kirahvi taivaltaa lattian varjomaailmassa kuin taivaasta pudonnut kummajainen, korjaamista odottava virhe.
Wirkkalan eläinparaatin Raamattu johdattaa luontevasti viereiselle seinälle ripustetun Katri Kuparisen suurikokoisen paperileikkaustyön (2017–2018) maailmaan, joka perustuu Gustave Dorén ikoniselle raamatunkuvitukselle. Kuparisen tummasävyinen teos yhdistää Dorén uhkaavan piirrosviivan Time-lehden uutiskuvavirtaan. Kuten Wirkkalan eläinparaatia, tätäkin teosta on katsottava läheltä ja kaukaa. Kauempaa hahmottuu kookkaan paperileikkaustyön rytmi ja energia, läheltä käsityön herkkyys ja hurjat yksityiskohdat, kuten esiin pilkistävä, yhteydestään amputoitu kavioeläimen jalka.
Kuparisen työläässä käsityössä on samaa sitkeyttä ja sinnikkyyttä kuin Laitisen merenhalkaisussa, josta virtaava matkani näyttelyn halki alkoi, mutta toteutukseltaan työt ovat hyvin erilaisia. Attempt to Split the Sean rytmi syntyy tien ja horisontin vakaista, mietiskelyyn kutsuvista viivoista, kun taas Kuparisen työssä kaikki on liikkeessä. Saksittujen aukkojen vahvassa, väkivaltaisessa pyörteessä jumaltarut kohtaavat käyttötekstin, ikuisuusperspektiivi leikkautuu kiinni ohikiitävään nykyisyyteen. Näkymässä pintautuu voimalla jokin – ehkä syvyyksissä piileskellyt merenelävä tai veden liikkeen tuhovoimaksi purkava tsunamiaalto?
Voimakas hetken tuntu lävistää minut teoksen äärellä: aivan kohta jokin ratkeaa.
Teksti: Sanna Nyqvist
Filosofian tohtori, dosentti Sanna Nyqvist on meren äärellä viihtyvä ja työskentelevä kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija.
Kompassissa pohjoinen – Teoksia Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta | Nykytaiteen museo Kiasmassa 7.10.2022–2.4.2023 | Rovaniemen taidemuseossa 11.5.–1.10.2023
Näyttelyn kuraattorit: Saara Hacklin, Kati Kivinen ja Satu Oksanen
Näyttelyn taiteilijat: Heini Aho, Lauri Astala, John Court, Tom Engblom, Petri Eskelinen, Radoslaw Gryta, Kaisaleena Halinen, Mia Hamari, Jaakko Heikkilä, Jussi Heikkilä, Marja Helander, Maija Helasvuo, Marjatta Holma, Irmeli Hulkko, Konsta Huusko, Eeva-Liisa Isomaa, Helena Junttila, Elina Juopperi, Hanna Kanto, Eemil Karila, Joel Karppanen, Kaija Kiuru, Ilona Kivijärvi, Tuomas Korkalo, Laura Könönen, Katri Kuparinen, Raakel Kuukka, Antti Laitinen, Kalle Lampela, Ville Mäkikoskela, Esko Männikkö ja Pekka Turunen, Arttu Nieminen, Leena Nio, Matti Nurminen, Outi Pieski, Marja Pirilä, Raisa Raekallio ja Misha del Val, Merja Aletta Ranttila, Johanna Ruotsalainen ja Simi Ruotsalainen, Stiina Saaristo, Juhani Tuominen, Kari Tuisku, Pauliina Turakka Purhonen, Seija Ulkuniemi, Maaria Wirkkala
Tämän kritiikin julkaisua on tukenut Suomen Taideyhdistyksen Signe Tandefelt -apuraha.