Teksti: Tuomas Tiainen 28.11.2017
Kuvat: Emmi Nieminen
SISÄLTÖVAROITUS: Tekstin väliotsikot ja kuvat sisältävät otteita vihaviesteistä
Vihaa ja väkivaltaa tihkuva verkkokiusaaminen on yleistynyt Suomessa parin viime vuoden aikana. Ilmiö on vahvasti sukupuolittunut ja koskettaa etenkin naisia ja vähemmistöjen edustajia. Kohteeksi ei joudu enää vain julkisuuden henkilöitä vaan myös tavallisia kansalaisia: tutkijoita, toimittajia, poliiseja, aktivisteja, vapaaehtoistyöntekijöitä tai vaikkapa mielenosoituksiin osallistuvia.
Toimittaja Johanna Vehkoon ja kuvataiteilija Emmi Niemisen Vihan ja inhon internet (Kosmos) on journalistinen sarjakuvateos käsiin räjähtäneestä aiheesta. Internet sellaisena (yhteistä hyvää lisäävänä viestintävälineenä) kuin me sen 1990-luvulla idealistisesti visioimme, ei ole täysin toteutunut. Hyvän ja demokraattisen ohella verkko sykkii naisvihaa, seksismiä ja rasismia.
Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet
”Aion tulla hautajaisiisi juhlimaan niin vitusti :)”
Vihan ja inhon internet nostaa esiin suomalaisen verkkovihan koko karmeudessaan. Faktuaaliseen tarkkuuteen nojaava metodi on tiukan journalistinen. Yksilökertomukset ja asiantuntijalausunnot perustuvat haastatteluihin ja taustamateriaaliin. Kuvituksen suhteen on ymmärrettävistä syistä otettu joitain vapauksia.
Kirjaa varten on haastateltu useita julkisuuteenkin nousseiden vihaviestikampanjoiden kohteita. Verkkovihaa käsitellään tiedotusvälineissäkin silloin tällöin. Juttujen näkökulma on kuitenkin usein vinoutunut. Puhutaan uhreista, jolloin varsinainen syyllinen taho jää näkymättömäksi. Vihan ja inhon internet käyttää haastateltavistaan sanaa ”kohde”. Näitä systemaattisen, mahdollisesti masinoidun, häirinnän kohteiksi joutuneita naisia tai naisoletettuja ei ole vaiennettu. Toisin sanoen, he eivät suostu uhriutumaan.
Kohteita ja heidän kokemuksiaan esittelevä luku on raastava. Demaripoliitikko Hanna Huumonen sai niskaansa viharyöpyn perustaessaan vihasivusto MV-lehden vastaisen boikottikampanjan. Valemedia julkaisi Huumosesta loukkaavan artikkelin kuvineen ja puhelinnumeroineen. Kuvataiteilija Emmi Mustonen suunnitteli leijonapaidan, jonka oli määrä ottaa kansallissymboli takaisin rasisteilta. Törkyä suoltaneet konformistit hermostuivat niqabiin puetusta, tummaihoisesta ja sateenkaarilippua heiluttavasta vaakunaeläimestä. Susani Mahadura ja Yagmur Özberkan tekevät radio-ohjelmaa Yle Puheelle. Riittää, etteivät toimittajat näytä kantaväestöltä.
Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet
”Tommosilta pitäs repiä kohtu vittuun ettei pääsisi lisääntymään”
Sananvapaudella perusteltu vihaviestintä ja muu verkkokiusaaminen kaventaa sanomisen vapautta. Jo nyt moni pelkää ottaa kantaa mielipiteitä jakaviin asioihin kuten maahanmuuttoon tai uskontoon. Kun hiljaa pysyy esimerkiksi yhteiskunnallisia asioita työkseen tutkiva, jonka toimenkuvaan kuuluisi julkinen keskustelu, voidaan puhua syvästä ja kielteisestä vaikutuksesta. Vihapuheen arkipäiväistymisestä huolimatta asiaa kuitenkin vähätellään eikä sitä tunnusteta yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.
Vuodesta 2007 blogia kirjoittanut Emmi Nuorgam joutui vihakampanjan kohteeksi 2015 kritisoituaan blogikirjoituksessaan Anttilan lelumainoksen sukupuolittuneita tekstejä. Yhdessä yössä kirjoitus oli saanut satakunta vihaista kommenttia. Nuorgamin suljettua kommentoinnin viestejä alkoi tulla sähköpostiin, tekstiviestein ja Facebookin kautta. Niissä toivottiin esimerkiksi Nuorgamin kuolemaa tai raiskausta.
Viikon kestänyt myrsky sai Nuorgamin tekemään pahimmista viesteistä rikosilmoituksen. Parin päivän päästä soittanut poliisi suhtautui asiaan naureskellen: ”Ethän sä nyt oikeasti usko, että nämä ovat tulossa repimään kohtusi irti?” Poliisin mukaan syyttäjä tekee vastaavista tapauksista aina esitutkinnan lopettamispäätöksen. Nuorgam päätti perua rikosilmoituksen.
Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet
”Toivon todella, että tulet raiskatuksi.”
Vihan ja inhon internetin kolmas osa sukeltaa pimeyden ytimeen, vihaajiin. Sotatieteiden tohtori, Puolustusvoimain tutkimuslaitoksessa työskentelevä disinformaation tutkija Saara Jantunen esittelee netin laitapolkujen häiriköintikeinoja. Uhkausviestien ja herjauksen lisäksi asearsenaaliin kuuluvat esimerkiksi kohteen maineen vahingoittamiseksi levitetty musta PR tai doxaus, kohteen henkilötietojen etsiminen ja luvaton julkaisu. Jantunen ennustaa verkkohäirinnän ja informaatiovaikuttamisen muodostuvan ennen pitkää elinkeinoksi Suomessakin.
Hyytävimmäksi Vihan ja inhon internet äityy, kun ääneen pääsevät trollit ja häiriköt. Alle kolmikymppisten Juhan ja Matiaksen tarinat kertovat syvien syövereiden nettikulttuurista. Virtuaalipullisteluun ja epäasialliseen käytökseen sananvapauden ja individualismin nimissä itsensä lietsovat ryhmät kunnostautuvat niinkin kunniakkaissa tehtävissä kuin tilaamalla doxatun 11-vuotiaan kotiin pizzaa ja strippareita. Rasistisella ja äärioikeistolaisella kuvastolla haetaan reaktioita. Osa uppoaa natsismiin oikeasti.
Usein kehotetaan keskusteluun ”vastapuolen” kanssa. Ohje on absurdi ja kiusattua vähättelevä. Vehkoo ottaa kuitenkin yhteyttä kahteen häntä ja muita naisia vihaviesteillä häirinneeseen mieheen. Ensimmäinen ei ensin muista viestittelyjään, vetoaa sitten humalatilaan ja lopulta blokkaa kysyjän heti, kun kuulee tämän olevan toimittaja. Toinen kuplii raivoa vaahdoten ”viherpunikin valheellisesta maailmankuvasta” ja liiasta esilläolosta. Kummassakaan tapauksessa ei vastavuoroista dialogia synny, eikä netissä puhkuminen selvästikään ole vähentänyt vihaa. Luultavimmin on käynyt juuri päinvastoin.
”huora huora huora huora huora huora huora huora hevosen kyrpä
Hyi vittu sinä olet ruma vittu mene Ruotsiin ruma lesbo feministin vittu
Huora luuska laiska paska vittu huora”
Vihan ja inhon internet on tärkeä kirja asiasta, joka olisi syytä ottaa vakavasti. Hyvää, katarttista saati viihdytettyä oloa sen lukeminen ei tuo. Vastenmielisen, laajalle levinneen ilmiön konkretisoiminen sarjakuvan keinoin on ansiokasta, joskin lukijallekin usein raskasta. Erityisen ansiokas – ja oikeasti hyödyllinen – on kirjan neljäs osa, ”Auttajat”. Siinä annetaan konkreettisia ohjeita verkkohäirinnän kohteeksi joutuneille.
Myös me onnekkaat, jotka emme sukupuolemme tai toimiemme vuoksi ole häirinnän kohteeksi joutuneet, voimme auttaa. Disinformaatiotutkija Saara Jantunen ohjeistaa välttämään kehotusta sulkea tietokone ja sosiaalinen media ja olemaan lukematta viestejä. Tämä on Jantusen mukaan väärin: ”Internet on meidän kaikkien yhteistä, julkista tilaa. Ei ole oikein sälyttää vastuuta uhrin niskaan ja kehottaa häntä poistumaan paikoista, joissa muut saavat vapaasti olla.” Lenkillelähtöohjeisiin rinnastuvien väistämiskehotuksien sijaan voi yrittää auttaa, vaikka vain kahville kutsumalla.
Harmaalla ja punaisella värjätty epilogi näyttää, mitä tapahtuu, jos mitään ei tehdä. Yhteinen tila kaventuu edelleen, julkisesta keskustelusta tulee vahvimman osapuolen määrittelemää – ja ennen pitkää virtuaaliväkivalta myös konkretisoituu. ”Meitä ei vaienneta”, luvataan kirjan viimeisellä sivulla. Sen puolesta sopii jokaisen taistella.
Väliotsikot ovat esimerkkejä haastateltujen saamista vihaviesteistä. Viimeisin katkelma voitti toimittaja Maria Petterssonin blogissaan loppuvuodesta 2016 järjestämän Suuren Vihaviestikilpailun.
Vihan ja inhon internet
Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen
Kosmos
148 s.