Jaakko Uoti 16.2.2015
Vibes on kollektiivin itsensä mukaan “totaalinen ja monivuotinen teos, joka koostuu performansseista, tilanteista, teksteistä ja installaatioista, joka juhlii hetkeen tarttumista ja sitoutumista”.[1] Vibes on eri kokoonpanoissa esittäytynyt aiemmin esitystaiteen festivaaleilla, (taide)klubeilla ja taidetiloissa sekä viime vuonna Kiasma-teatterissa. SICissä Vibesilta nähdään tällä kertaa teos, jonka innoituksena on ollut Picasson näytelmä “Le Désir attrapé par la queue” (1941), jota on kuvailtu muun muassa käsittämättömänä ja juonettomana.
Vibes-ryhmäkuva © Vibes
Kahteen eri tilaan sijoitellut installaatiot luovat aikatasojen jännitteen. Läpi teoksen katsojaa kuljetetaan kuin teoksen valmistumisprosessin läpi: henkilöt puhuvat teoksen ääniraidalla näytelmästä, sen teemoista, miten se linkittyy nykyaikaan, miten he voisivat ratkaista käsikirjoituksen ongelmia, ja niin edelleen. Vibesin nomadinen heimo ei peittele itseään, vaan puskee taiteen teon prosessin katsojan silmille. Teoksessa eri aikatasot, valmis ja keskeneräinen, limittyvät intensiiviseksi paralleelitodellisuudeksi, joka kimpoilee yllättäviin suuntiin.
Näyttelyn osana oleva videoprojisointi saa parikseen matoille asetellut käsintehdyn näköiset keraamiset kynttilänjalat, joilla palavat elävät kynttilät. Gallerian toisessa tilassa oleva tila, joka nähdään Vibesin kansoittamana myös videolla, on kuin post-apokalyptisten palvontamenojen jäljiltä. Ilmassa leijailee tuhdisti savua ja hypnoottinen ääni- ja valomaailma ohjailee katsojaa. Installaation hämärä valaistus, savuinen sisäilma, sykkivät valot ja matalataajuinen äänimaailma tuovat mieleen klubin reivit, varmastikin SIC-gallerian teollisen makasiinimiljöön takia.
Vibes SIC-galleriassa. Installaatiokuva. © SIC
Teoksessa yhdistyy vaivattomalla tavalla alkukantainen aistimellisuus ja intuitiivisuus nykyhetkessä kiinni oleviin elementteihin sen muodostavan teknologian, musiikin ja tekstin kautta. Erilaiset new age -elementit ja arjen esineet tuovat vilauksen itsetietoisen coolia ja samalla kömpelöä kitschiä teoksen maailmaan. Myös näyttelykävijän kokemus on samaan aikaan älyllisesti stimuloiva ja primitiivisiä tunteita pintaan herättävä.
–
Eva Neklyaeva kirjoitti toissa vuoden Baltic Circle -festivaalin yhteydessä[2] Vibesista ryhmänä, joka heijastelee oman aikamme käsitystä (taiteellisesta) työstä: Vibes on löyhä verkosto, heidän projektinsa ovat hajanaisia, sekä virtuaalisesti että in-real-life tapahtuvia projekteja, jotka määrittyvät aina työryhmän mukaan. Vibesin organisaatio heijastelee myös aikamme freelance-kulttuuria, jossa taidealan työläiset samoavat. Toisaalta Vibesin yhteisöllisyyden ja rituaalinomaisella estetiikalla ja hengellisyydellä flirttailun voi yhdistää modernismin ajan esoteerisiin taideliikkeisiin tai 60-luvun hippeihin.
Vibesista tulee mieleen ajoittain 90-luvun Plastic Pony, myöskin hajanainen ryhmittymä, joka tuotti muodin, performanssin, kuvataiteen ja puhtaan hauskanpidon alueilla liikkuvaa elämäntaidetta ja hyökkäsi sukupuolen ja seksuaalisuuden lokeroita vastaan. Plastic Ponyn materiaalia olivat ajan kuumat aiheet representaatio ja spektaakkeli. Vibes tuntuu liikkuvan digitaalisen aikamme läsnäolon, yhteisöllisyyden, esittämisen ja olemisen suhteen, prosessin, hengellis-materiaalisuuden kysymysten parissa. SICin teos kietoutuu kuitenkin vahvasti taiteen tekemiseen ja taidemaailmaan. Vaikka Vibes käyttää populaaria ja kitschiä (teoksen taustanauhalla kuullaan outo syntetisaattoriversio Cherin “Believe”-ysärihitistä), arkista ja kornia (jumppapalloja ja männynhavuja) ja korkeakulttuuria (vaikka Picassoa, tässä tapauksessa), se liikkuu taiteen sfäärissä enemmän kuin toisi taidetta arkiympäristöön.
Vibes SIC-galleriassa. Installaatiokuva. © SIC
Vibes ei ota itseään liian vakavasti, mutta onnistuu olemaan kuitenkin syvällinen, parhaimmillaan. Teos tuo ajoin mieleen esimerkiksi Anneli Nygrenin vilpittömän raa’an tyylin tuoda yhteen henkilökohtainen ja yleinen sekä pienimuotoisuus ja spektaakkeli. Vibesin taiteilijoiden rehellisyys on myös rehellistä itseen käpertymistä. Vibes tuntuu trollaavan vaikka mitä; taidemaailmaa, nykytaidetta, esitystaidetta, katsojia, ryhmää itseäänkin. Tuo iloittelu ja trollaaminen on hämmentävää, mutta myös virkistävällä tavalla paljastaa oletuksia meistä katsojina ja taiteilijoista esiintyjinä.
–
Post-ironinen, vaikka se olisikin terminä ärsyttävä ja kömpelö (post-etuliite, ja vielä ironiaakin, rasittavampaa yhdistelmää saa hakea), se kuitenkin sopii Vibesin teoksen ja miksei muunkin oeuvren kuvaamiseen mielestäni mainiosti juuri ailahtelevaisuutensa takia. Post-ironia ei ota aitoutta tai vilpittömyyttä aivan annettuna, vaan lisää nostalgian, maun ja henkilökohtaisen identifikaation kierteet tulkinnan kehään. Asenne on jotain ironian aikakauden jälkeistä, sitä, miten voi olla cool tekemällä aidosta entusiasmista ja guilty pleasuresta pelkkää pleasurea ilman etäännyttämistä.
Vibes jää vaivaamaan hyvällä tavalla pitkään näyttelystä poistumisen jälkeen ja, toden totta, on kokonaisvaltainen teos, jota on vaikea arvioida yksittäisen ulostulon kautta. Vaikka SICin näyttely jäisi osin vähän raakilemaiseksi, Vibesin teemat ulottuvat kauemmas akuin SICin seinien sisäpuolelle. Se on myös rihmastomaisen kollektiivin vahvuus: koko ajan laajenevan verkoston, kokemuksen ja prosessin laajentaminen, josta voi ammentaa niin live-performanssin katsojana kuin YouTube-videoita selailemalla.
Kirjoittaja on taidehistorioitsija FM.
Vibes, 6.2.–22.2.2015
SIC, Makasiini L3, Tyynenmerenkatu 6 C, 3. krs
torstai – perjantai 14-18, lauantai – sunnuntai 12-16
[1] Lainaus Vibesin verkkosivuilta, vapaa suomennos kirjoittajan oma: “Vibes is a total, multiannual piece consisting of one-off performances, situations, texts and installations. It celebrates carpe diem and commitment”. vibes
[2]Performance Journal Vibes