Melkein vuosi sitten itsenäisyyspäivän aattona 5.12.2018 vietettiin suurta kansanjuhlaa. Monen vuoden projekti ja Suomen 100-vuotissyntymäpäivälahja itselleen oli lopulta valmis avattavaksi kansalle. Helsingin uusi arkkitehtoninen ihme ja uljas keskuskirjasto olivat valmiit. Tai ainakin niin valmiit, että avajaisia saatettiin juhlia. Osia rakennuksesta avautui yleisölle lopullisesti vasta vuoden alussa.
Oodi on ollut merkittävä hanke alusta asti. Ja syytä onkin, sillä sijaitseehan se hyvin keskeisellä paikalla. Rakennuksen on tarkoitus palvella hyvin laajaa asiakaspohjaa, johon kuuluvat helsinkiläiset, mutta myös koko pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastojärjestelmän käyttäjät sekä matkailijat kotimaasta ja ulkomailta.
Jo projektin alkuaikoina suurta huomiota herätti Helsingin päätös rakentaa tuolle hyvin keskeiselle kaupunkitontille nimenomaan kirjasto. Päätös oli hyvin perusteltu: onhan Suomella pitkä ja menestyksekäs kirjastoperinne. Lainausmäärissä taidamme myös olla aivan kansainvälisten vertailujen kärkisijoilla. Koko maassa tehtiin vuonna 2018 yli 84 miljoonaa lainaa, joista pelkästään Helsingissä lähes 9 miljoonaa (Lähde: Suomen yleisten kirjastojen tilastot). Mikä muu olisi 100-vuotiaan menestyksekkään Suomen ansaitsema monumentti kuin uusi keskustakirjasto? Kiistatonta on, että Suomen huikea kehitystarina ja menestys nojaavat pitkälti hyvään koulujärjestelmään ja lukutaitoon. Kuten odottaa saattoi, odotukset tätä kirjastolaitoksen lippulaivaa kohden olivat suuria ja talon käyttöönottoa odotettiin innolla.
Avajaisten jälkeen kävi pian selväksi, ettei Oodi todellakaan jätä kävijäänsä kylmäksi. Vaikka avajaisista on kohta jo vuosi, ei kohina Oodin ympärillä ota laantuakseen. Nopealla laskennalla Helsingin Sanomien hakukoneella löysin 57 artikkelia/pääkirjoitusta/kolumnia/mielipidekirjoitusta Oodista joulukuusta 2018 toukokuuhun 2019. Joulukuun alussa kirjoitukset kohottavat odottavaa tunnelmaa ja kertovat paljon koko hankkeesta ja kirjastolaitoksen merkityksestä Suomessa ja Helsingissä.
Helsingin Sanomien pääkirjoitus 4.12.2018 ylistää tulevaa keskustakirjastoa ja sen merkitystä:
“Jälkipolvetkin voivat muistaa, että satavuotias Suomi halusi onnitella itseään rakentamalla tasavallan luultavasti parhaalle vapaana olleelle paikalle sivistyksen pysyvän maamerkin, kirjaston [….] Kirjastoihin tiivistyy monta suomalaisten tärkeänä pitämää arvoa. Sivistys, jonka tiivistymä kirja on, kuuluu suomalaisuuden ytimeen […] Se [kirjasto] on vahvistanut lukutaidon arvostusta ja kasvattanut suomalaisia luottamaan tietoon ja osaamiseen.”
Itsellänikin oli samalla tavoin odotukset korkealla. Tänä hektisenä digiaikana Suomi ja Helsinki haluavat panostaa kirjastoon ja perinteiseen lukutaitoon, joka meinaa jäädä muiden vapaa-ajantoimintojen jalkoihin. Kun kuulin, että työpaikkani Helsingin kaupunginmuseo oli mukana avajaisissa, ilmoittauduin oitis vapaaehtoiseksi mukaan. Niinpä pääsin jo ennen virallisia avajaisia kurkistamaan taloon, kun avajaistyöntekijöille pidettiin talon esittely- ja turvakoulutus.
Heti ensimmäisestä vierailusta jäi kuitenkin vähän hämmentynyt olo uudesta kirjastosta. Kolmikerroksisessa huikeassa arkkitehtonisessa taidonnäytteessä oli vain yksi kerros kirjoja. Mainitsin jo tuolloin seurassani olleille, että eikö tämä nyt ole monitoimitalo, jossa on vain yhtenä osana kirjasto. Hämmennys oikeiden kirjojen vähyydestä ja talon muiden toimintojen suuresta painotuksessa jäi vaivaamaan ja suunnittelin jo vuosi sitten blogitekstiä, kun Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Vesa Sirén ehti ensin. 16.12.2018 julkaistussa artikkelissaan ”Saako Oodia jo arvostella?” hän toi esiin kaikki ne asiat, jotka olivat minuakin jääneet vaivaamaan. Vaikka Oodi edustaa monia hyviä asioita ja tarjoaa monipuolisia palveluita kaupunkilaisille, niin itse kirjastona se on korkeintaan keskinkertainen. “Oodista on tulossa ainutlaatuinen monitoimitalo, ja se on hienoa! Mutta miksi se on kirjaston perinteisen ydintehtävän eli kirjojen lainausvalikoiman osalta niin keskinkertainen?” kirjoittaa Sirén ja kaivaa tilaston, jonka mukaan pääkaupunkiseudulla on jopa viisi kirjastoa, joissa on enemmän niteitä kuin Oodissa.
Oodin monitoimitalomaisuus lukuisine toimintamahdollisuuksineen herätti pitkin kevättä monia kannanottoja Oodin toiminnasta. Monet kirjoittajat kaipasivat perinteisen kirjaston rauhallisuutta. Perinteisen kirjan lukeminen vaatii pitkäjänteistä keskittymistä eikä hälyisä monitoimitalo monen mielestä vastannut tähän tarpeeseen tarpeeksi hyvin. Helsingin Sanomissa 12.4. julkaistussa blogikirjoituksessa toimittaja Antti Majander lisää tarkasteluun kirjastojen määrärahat ja uudet kirjahankintatilastot ja todentaa lopuksi surumielisesti: “Oodissa asioimisen ja rahanjaon perusteella alkaa näyttää siltä, että kirjasto muuttuu kivaksi nimeksi tyyssijalle, jossa voi puuhastella kaikenlaista ihan ilman kirjoja.” Majanderin blogin vanavedessä kaupunkitoimitus lähetti delegaation tutkimaan, onko Oodi kirjasto vai monitoimitalo vai peräti Hoplop. Kaupunkitoimitus päätyy lopputulokseen: “Oodista toivottiin Helsinkiin ’elävää kohtaamispaikkaa’ ja ’kaupunkilaisten omaa tilaa’. Tämä toive näyttää toteutuneen.”
Mikäli Oodin on tarkoituskin olla “kohtaamispaikka” tai “yleinen olohuone”, miksi sen nimi on virallisesti kirjasto? Onko sillä väliä, millä nimellä tiloja ylipäätään kutsutaan? Miksi siitä pitäisi olla huolissaan, että kokous-, askartelu- ja bänditiloja kaupunkilaisille tarjoava organisaatio kutsuu itseään kirjastoksi – eikö tärkeintä ole, että näitäkin palvelija on kaikkien saatavilla?
Oodin herättämään hämmennykseen ja ehkä myös sen saamaan kritiikkiin on vastattu yleisesti kirjastopalveluiden muuttumisella sekä erityisesti näiden muidenkin palveluiden tarjoamisella tasapuolisesti kaikille. Maailma digitalisoituu kovaa vauhtia ja se myös pelottaa. Oodissa mahdollisimman monia digitaalisiakin palveluita on tarjolla matalalla kynnyksellä kaikille. Näin ihan tavallinenkin ihminen pääsee tutustumaan esimerkiksi 3D-printteriin ja hälventämään uutta teknologiaa vastaan kokemaansa pelkoa. Tämä kaikkihan on hirveän tärkeää ja tällaisia kansalaisille tarjottuja palveluita tarvitaan. Edelleen ollaan saman terminologisen ongelman äärellä: miksi näitä palveluita tarjoaa kirjasto eikä vaikka digilainaamo?
Kirjaston keskeisiin ydin tehtäviin kuuluvat sivistyksen välittäminen ja lukutaidon edistäminen. Tätä varten kansallisesti kirjastomme tarjoavat kunnioitettavan määrän kirjallisuutta ihmisten lainattavaksi. Kirjan kaltainen vanhanaikainen käyttöliittymä on kuitenkin viime vuosina jäänyt muun viihteen ja viestinnän jalkoihin. Oodin avautumisen odotushuumassa HS:n haastattelema tietokirjailija Päivi Heikkilä-Halttunen muistutti 3.12.2018, etteivät: “kaikki lapset […] enää tiedä, miten kirjaa käytetään”. Artikkelissa todetaan, että Heikkilä-Halttusen mukaan “kirja on hävinnyt kilpailun muille ärsykkeitä tuottaville härpäkkeille. Kirja ei ole enää samalla tapaa kodin arkinen esine kuin ennen”. Yksi Heikkilä-Halttusen huolenaihe ovat lapset, jotka eivät koskaan ole käyneet kirjastossa.
On kuitenkin tieteellistä näyttöä siitä, kuinka tärkeää lukeminen ja lukutaito ovat. Lapsilla, joille on kotona luettu ihan pienestä asti, on huomattavasti laajempi sanavarasto. Laajan sanavaraston kehittyminen vaikuttaa myös aivojen kehitykseen. Lukemisen opettelu ja hyvän lukutaidon jatkuva harjoittaminen kehittävät monella tavalla aivoja. Lisäksi lukeminen kehittää empatiakykyä ja muitakin tunnetaitoja. Ja mikä ehkä näin digiaikana tärkeintä, lukeminen kehittää analyyttistä ajattelua, jota tarvitaan erityisesti digitaalisen maailman sisäistämisessä ja opettelussa. Kaius Niemi tiivisti tämän kolumnissaan Helsingin Sanomissa 25.12.2018: “Tutkijat, opettajat, virkamiehet ja kirjallisuuden asiantuntijat ovat jo vuosia soitelleet hälytyskelloja. Lukemisen väheneminen edistää eriarvoistumista, heikentää lähdekriittisyyttä ja kaventaa vuorovaikutustaitoja. Sen sijaan aktiivinen lukeminen lisää yleissivistystä ja kehittää ajattelua sekä keskittymiskykyä, kuvaili Äidinkielen opettajain liitto lausunnossaan viime vuonna.”
Vaikka digitaalinen maailma tarjoaa meille nykypäivänä hienoja mahdollisuuksia ja ratkaisuja moneen arjen ja työelämän ongelmaan, lukemaan ei voi oppia kuin lukemalla. Siihen tarvitaan kirja. Lukutaitoa ei voi myöskään kehittää ja ylläpitää kuin vain lukemalla. Paras keino vähentää digitaalisuuden pelkoa on monipuolinen lukeminen, joka kehittää aivoissamme niitä samoja analyyttisiä rakenteita, joita tarvitaan digivälineiden haltuunottoon. Vaikka maailma muuttuu ja kehittyy, sen kaiken kehityksen alla on edelleen se kaikista tärkein taito eli hyvä lukutaito. Hyväksi lukijaksi kehittymiseen tarvitaan pitkäjänteistä harjoitusta, lukurauhaa ja hyllymetreittäin innostavaa kirjallisuutta. Tätä kaikkea tarjoaa kirjasto. Kirjaston fyysisellä tilalla ja niteiden määrällä on siis väliä tämän kaikista tärkeimmän taidon kehitykselle ja oppimiselle. Jos kirjasto fyysisenä paikkana alkaa muistuttaa enemmän monitoimitaloa ja niteistä siirrytään digilaitteisiin, myös sanan merkitys muuttuu ja pikkuhiljaa ajattelumme kirjaston tarkoituksesta muuttuu. Sitten meillä ei ole enää mitään instituutiota, joka vastaisi tuosta tärkeimmän taidon levittämisestä.