22.10.2006 Tero Huotari
Tuomas Laurialan näyttely Kesän valoa, galleria Ulaani, Helsinki 31.9-22.10.2006
Kuvia näyttelystä: http://galleriat.net/works.asp?cid=945
On hämmentävää, miten astuminen sateisena syyspäivänä pieneen galleriaan harmaan ja mustan sävyjen keskeltä voi välittömästi, jo ennen oven sulkeutumista saada kesän palaamaan elävänä mieleen.
Kaksi piirrettä toistuvat nuoren Tuomas Laurialan tuotannossa: kesä ja ihmisjoukot. Kolmas piirre onkin sitten hieman hankalampi eristää, nimittäin Laurialan omintakeinen karikatyyrien kuvasto. Ihmiskuvauksen hän myöntääkin ensimmäiseksi ja pysyvimmäksi kiinnostukseen taiteessa. ‘Ihmisiä kesäyössä’ ei olekaan vallan mahdoton esillä olevan kuvaustapa.
Kesä ei ole Laurialan lempivuodenaika, mutta silti se on hänen tuotannossaan eniten esillä. Tästä syystä kutsuisin sitä juuri mielentilaksi. Tätä korostaa se, etteivät teokset tekijän omienkaan sanojen mukaan ole kuvauksia ulkoisesta. Eräs katsoja näki teoksissa taiteilijan itsensä, mutteivät ne siihen ainakaan rajoitu.
Laurialan silmä on äärimmäisen tarkka karikatyyreissä. Suomalainen kansanmaisema, enkä tarkoita nyt ensisijaisesti luontoa, piirtyy hykerryttävän monisyisenä keskikesän auringon alle. Eikä mikään tilanteista ole aivan sitä, mitä kylänraitilla oikeasti kohtaa. Tarinaa johdattelemassa, kuin kertojaääninä on sirkustirehtööriä erehdyttävästi muistuttava miekkonen norsunsa kanssa, heidät löytää lähes jokaisesta kuvasta.
Surrealismi ja naivismi voisivat olla lähellä tiivistämään näitä teoksia, mutteivät ne helpolla siihen alistu. Eräänlainen maaginen tai myyttinen realismi Hugo Simbergin tapaan on paljon lähempänä, vaikutus, jonka Lauriala ensimmäisenä itse myöntää.
Värit eivät ole hennosti kuvailevia, eivätkä muodot kevyesti piirrettyjä, vaan väri paahtuu auringossa ja muoto taipuu juuri kuin sitä käsketään. Katsojana jaksaa vain hämmästellä, miten maalauksissa voi laskea tavanneensa useitakin esiintymiä tästä tai tuosta hahmosta. Erään ajattelijan mukaan todellisuus tiivistyy taiteessa. Näissä ihmisyys kirkastuu ja tarkentuu.
Nekin akvarelleista, jotka näyttävät ensi alkuun viattomilta idylleiltä, luontokuvauksilta ja suvannoilta paljastuvat tarkemmassa katselussa mielen kuviksi. ”Ilmassa on aavistus syksyä” -nimisen työn tummuvassa myöhäiskesän iltaruskossa pilkottavat pohjalaisen lakeuden ladot ovatkin tanssivia massiivisia kenguruita, kettuja ja norsuja.
Muutamat maanviljelijät ovat tarinoineet siitä, miten he pirtin akkunasta kurkatessaan voivat miltei nähdä esivanhempiensa kasvonpiirteet työstämässään maisemassa. Teoksessa ”Siellä he ovat” tämä konkretisoituu, kun pirtin pöytä jatkuukin pitkälle lakeudelle ja historiaan kaikkien sukulaisten vilkuttaessa uusille sukupolville.
Tämä korostaa teoksissa alun alkaen siintävää melankoliaa, kaipuuta johonkin kadotettuun, jota voi vain yrittää tavoitella. Sen löytää vasta tämän teoksen myötä. Tähän asti karnevaali on huiskaissut katsojan mukaansa norsun selkään. Kuvaavaa on, että kertojapari on jättäytynyt suosiolla juuri tästä idyllistä pois.
En voi olla miettimättä, että mikä voisi olla sirkusparin juoni? Ovatko he kuvaamassa urbanisoitumisen vierautta maaseudulla? Onko kaupunki valoineen lakeudelta käsin katsottuna yhtä kuin sirkus, yhtä normaali kuin norsu letkajenkassa? Nämä kysymykset nousevat itse teoksista paljasjalkaiselle kaupunkilaiselle. Teos ei voi herättää tuntemuksia, jotka eivät ole katsojasta kotoisin, ellei se ole vahva omassa maailmassaan.
Astellessani pois liukasta asfalttia pitkin sademuurin läpi syksy ei ollut ensimmäinen asia mielessäni.