9.7.2010 Martta Heikkilä
Huomenta Afrikka! 19.6.–11.8.2010
Helsingin Taidehallin Huomenta Afrikka! -näyttely on järjestetty Länsi-Afrikassa, Beninin Grand-Popossa sijaitsevan kulttuurikeskus Villa Karon 10-vuotispäivän kunniaksi. Kirjailija Juha Vakkurin aloitteesta syntyneessä Villa Karossa on vuodesta 2000 alkaen työskennellyt muutaman viikon jaksoissa satoja suomalaisia eri alojen taiteilijoita ja kulttuurin tutkijoita.
Nyt valikoima Villa Karon kävijöiden 2000-luvun kuvataidetta on esillä Taidehallin kesänäyttelyssä. Siellä Afrikan talvikin on kuumempi ja ainakin yhtä värikäs kuin keskimääräinen Suomen kesä.
En ole käynyt Afrikassa, saati sitten Beninissä, ja ehkä juuri siksi näyttely kiinnostaa ja hämmentää. Mikä tai millainen on ”Afrikka”, josta teokset kertovat? Jos taiteilija matkustaa residenssiin vieraaseen maanosaan, tuleeko uuden ympäristön näkyä hänen teoksissaan, ja miten? Se että Huomenta, Afrikka! on kulttuurikeskuksen juhlanäyttely saa katsoja olettamaan, että maanosasta halutaan antaa edes osittainen kuva. Mutta millainen kuva, ja voidaanko kokonaisesityksestä milloinkaan puhua?
Suomalaisesta saattaisi olla absurdia, jos Afrikassa pidettävä näyttely nimettäisiin Huomenta Eurooppa! ja taiteilijat olisivat Afrikasta. Miksi vieras on niin näennäisen helppo tiivistää yhteen sanaan? Teosten välittämää Afrikkaa on nimittäin vaikeaa määritellä ja yhtä vaikeaa sellaisenaan sulattaa. Näyttely ottaa väistämättä kantaa siihen, mikä on poliittisesti korrekti tapa puhua Afrikasta, hyvinvointivaltion toisesta. Miten ajatella toista sulauttamatta sitä samaan? Voi myös ajatella – ja mielelläni niin teen – että juuri taide pitää tämän kysymyksen esillä.
Näyttelyn teokset voi mielestäni jakaa kahteen ryhmään. Yhtäältä on afrikkalaisihmisten ja Beninin maisemien kuvausta, jossa häivähtää eksotiikan ihailu tai ainakin sen herättämät kokemukset. Toisaalta on abstrahoituja valo- ja värivaikutelmien esityksiä. Lisäksi melkein kuin erikoisuutena mukaan on mahtunut yksi afrikkalaistaiteilija.
Tuija Markonsalo, Protect me
Varmasti on totta, että uusi ympäristö Beninissä synnyttää halun hahmottaa paikallista väkeä. Sitä näkyy Sampsa Indrénin maalauksissa Mamma nimeltä Janne ja Ylpee ja utelias tai Teemu Mäen Yvette Odjo, kokki, lempiafrikkalaiseni, Stefan Bremerin, Tuula Heinilän, Lauri Nykoppin ja Johanna Hyrkkään valokuvissa ja Kaisu Aron akvarelleissa. Sama kokemuksen kartoitus heijastuu maisemien ja kasvillisuuden kuvauksiin. Tavalla tai toisella se ilmenee Ilona Valkonen hauskan kolmiulotteisissa viewmaster -kuvissa, Inkeri Makkosen, Tamara Piilolan ja Tini Sauvon töissä. Jossakin määrin estetisoivat teokset tuntuvat heijastavan suomalaisten ja ehkä keiden tahansa länsimaalaisten etnologista suhdetta kuvattaviin. On kuin vuosisadan takaiset tutkimusmatkailijat olisivat ikuistaneet kaukaisia seutuja ja niiden asukkaita kotimaassa ihmeteltäväksi…
Antropologista kiinnostusta ilmentävät myös teokset, joissa taiteilijat kuvaavat paikallisia seremonioita ja uskonnollisia esineitä. Voodoohon viittaavat Eila Minkkisen puu- ja kupariveistokset, joiden aiheena on Papa Legba, ihmisten ja henkimaailman kesken kommunikoiva voodoo-jumala. Tuija Markonsalon värikkäät helmikoristeiset ompeluveistokset Protect Me ja No Parking kierrättävät afrikkalaista käsityöperinnettä. Abstraktin väljästi Länsi-Afrikan perinteistä kertovat myös Nalle Ritvolan veneen muotoinen, höyhensomisteinen puuveistos Aheba 2 ja Soili Kokkosen kuparilangasta ja merisiilin piikeistä tehty rysää tai hyönteispyydystä muistuttava La Proie / Saalis. Nämä tuovat mieleen 1920- ja 1930-lukujen surrealistien viehtymyksen eksotismiin – kirjailija André Breton keräsi Pariisin-kotiinsa satojen esineiden kokoelman ulkoeurooppalaista taidetta ja rituaaliesineitä.
Abstrakti, lähinnä väreissä ja ornamentiikassa heijastuva Afrikka saa muodon monissa töissä. Mieleen jäävät erityisesti Jaakko Rönkön seinämaalaus, Kasper Strömmanin hiekkaan hautautuneita rantakenkiä esittävä Tropical Fantasy Beach -valokuvasarja, Kapan hehkuvat väripinnat ja Pertti Kukkosen veistos Tähdet. Ainoan afrikkalaistaiteilijan Victor Amoussoun muun muassa vahabatiikkia hyödyntävät teokset erottuvat selvästi joukosta ekspressiivisyydessään ja elävän pintansa ansiosta.
Ehkä tiedostamattanikin odotin kannanottoja Afrikan tilanteeseen tai sen suhteeseen länsimaihin. Yllättävää, että tapaan niitä lähinnä kahden taiteilijan valokuvissa: Adolfo Veran talviasuisissa maahanmuuttaja-aiheissa ja Heli Schultzin monitulkintaisessa Unelma-sarjassa. Schultzin teoksissa nuori puolialaston afrikkalaismies elää suomalaista elämää, kokkaa, silittää pyykkejä, pelaa PlayStationia, käynnistää pesukoneen, imuroi ja käyttää tietokonetta… Kenen unelmasta on kysymys? Suomalaisen päiväunesta saada afrikkalainen (mies)palvelija, kesyttää pakettitaloon savannien villi-ihminen? Vai olisiko kyse afrikkalaisen unelmista saavuttaa länsimainen elintaso kaikkine hyödykkeineen? Teos kiteyttää oivallisesti taloudelliset, poliittiset, kolonialistiset, rodulliset ynnä muut diskurssit, joiden kautta moni länsimainen on jo parinsadan vuoden ajan melkein huomaamattaan katsonut Afrikkaa.
Heli Schulz, Unelma