24.10.2005 Olli Ahlroos
Arvio JAPAN POP Mangaa ja nykytaidetta näyttelystä
Manga on eurooppalaiselle, eurooppalaisesta taiteesta kiinnostuneelle ja eurosentrisessä kulttuurissa elävälle mielenkiintoista, kunnes siihen tutustuu. Mielenkiintoiseksi jää enää se, että mangaa ja japanilaista nykytaidetta esittävässä näyttelyssä vierailija tulee tietoiseksi juuri siitä, että hän on eurooppalainen: eurooppalaisesta taiteesta kiinnostunut ja eurosentrisessä kulttuurissa kasvanut.
Näyttely herättää kysymyksen, onko tarkastelijalla mahdollisuuttakaan näin suppeassa näyttelyssä ymmärtää japanilaista kulttuuria ja nykytaidetta, vai onko se todella niin käsittämättömän latteaa, kuin miltä se tässä yhteydessä vaikuttaa?
Ennen museoon astumista on jo selvää, ettei mitään seesteistä ja meditatiivista ”vanhaa”, kirsikkapuiden ja nukkuvien vuorien juurella lepäävää japanilaista esteettistä nautintoa kannata odottaa. Aulassa vastassa on kaksi lapsellista manga-hahmoa. He käskevät puhekuplissaan vierailijaa seuraamaan keltaista viivaa. Mangan historiasta kerrotaan, että ga tarkoittaa kuvaa ja man päämäärätöntä tai rönsyilevää. Termin otti käyttöön Katsushika Hokusai vuonna 1814. Hokusai oli Edo-kauden ksylografi, joka edusti ukiyo-e-taidesuuntausta (virtaavan maailman kuvia), joka oli sen ajan viihdettä, populaarikulttuuria ja kioskikirjallisuutta aivan kuten nykymangakin. Mangasta tulee surullisella tavalla mieleen Herman Hessen Lasihelmipelissä kuvailemat rappion ja dekadenssin oireet: sarjalukemistot.
Vihdoin, sarjakuviin kyllästyttyään kävijä saa näyttelyn puhekuplilta luvan siirtyä varsinaiseen japanilaisen nykytaiteen näyttelyyn. Keltainen viiva johdattaa japanilaisen nykytaiteen manifestin ja sen kirjoittajan ääreen: Takashi Murakami edustaa näytteilleasettajien mukaan 1980-luvulla syntynytä neo-pop taideliikettä. Vuonna 2000 Murakami julkaisi Superflat-manifestin, jossa japanilainen kulttuuri tuomittiin latteaksi: kulttuurilla ei ole minkäänlaista syvällistä perspektiiviä menneisyyteen, nykyaikaan, eikä tulevaan. Sodan hävinnyt kansa on kadottanut juurensa ja muuttunut amerikaksi jossa luetaan mangaa. Neo-pop ei itse kuitenkaan esittele mitään syvällistä perspektiiviä mihinkään. Se ainoastaan kuvaa vallitsevaa latteutta on ironisesti. Neo-pop taiteilijat itse ovat brändejä, jotka myyvät teoksiaan tuotteina, jotka ovat samaa pop-latteutta kuin mangakin.
Näyttelyssä kävijä suorastaan toivoo, että lattea vaikutelma johtuu siitä, että häneltä vieraan kulttuurin kasvattina jää jotain ratkaisevaa näkemättä. Kun esillä on täysin vieras kultturi, kävijä peilaa siinä ainoastaan itseään ja omaa taidemaailmaansa. Hän ei oikeastaan voi edes nähdä itse teoksia. Tätä tarkastelija ainakin toivoo, kun ei voi astua omasta taidemaailmastaan ulos ja siirtyä toiseen, japanilaiseen taidemaailmaan. Se, minkä kävijä voi nähdä onkin juuri se, että hän on oman taidemaailmansa ja käsitteistönsä vanki.
Kokemus vieraasta tuo oman taidemaailman näkyville eroavuudessaan toiseen taidemaailmaan. Katseltuaan hetkellisesti omaa taidemaailmansa peilikuvana, tarkastelija tyytyy siihen, ettei tämä toinen, vieras maailma voi avautua.