Teksti ja kuvat: Maria Blom 21.4.2016
Vierustoverini selailee monien muiden kuulijoiden lailla hermostuneena kännykkäänsä näyttelyn lehdistötilaisuudessa Kiasmassa. Istumme matonkuteista solmitulla ruohomatolla, ja hän on alleviivannut pressitiedotteesta lainauksen: “Me ajattelemme liikaa.” Meidät on ohjeistettu riisumaan kenkämme astuessamme Yub? bushkaan (2016) – Boan päähän, värikkääseen majaan, joka kuvaa huni kuin -kansan rituaaliaukiota. Tuossa viidakkokirkossa, taivaisiin nousevien puiden juurella ja Amazonin äänien keskellä, Neto on vihitty heimon riitteihin. Niiden kulkua ohjaavat pitkälti ayahuascan, “väkevän viinin” vapauttamat voimat ja näyt, jotka ohjaavat osallistujaa oikeaan suuntaan elämässään. Näyttelytilaan viidakko on rakennettu puuvillaneuloksesta, bambusta, kivistä ja yrttikasveista.
Ernesto Neto: Velejando entre no?s (2013)
Vierustoverini puvunhousujen alta vilkkuvat iloisenpinkit sukat, kun hän kiemurtelee virkatulla istuintyynyllään. Näyttelykuraattori vihjaisee hienovaraisesti, että tunnin ajan puhuneen Neton olisi syytä lopettaa. Neto kieltäytyy ja jatkaa rönsyilevää puhettaan uskonnosta, luonnonlääkinnästä ja onnellisuuden valheellisesta markkinoinnista. Hän on vieraillut useita kertoja Brasilian ja Perun raja-alueen jakavan Acren osavaltion huni kuin -kansan parissa ja sisäistänyt kulttuurin shamanistisen maailmankatsomuksen. Neto ja hänen uusi taiteensa kertovat henkilökohtaisesta matkasta aina kauemmas länsimaisesta “kuoleman kulttuurista”, ja kuitenkin myös vakaasta uskosta taiteen vaikuttavuuteen.
Neto on ottanut vastaan vaikean tehtävän siirtää pilkahdus Amazonian intiaanikansojen aistitodellisuudesta Helsingin ydinkeskustaan. Tilaa hän toivoo käytettävän oleskelun ja rentoutumisen lisäksi yhteisöllisiin kokoontumisiin, esityksiin ja seremonioihin. Kuten Helsingin Sanomat otsikossaan nosti esiin, Neton mielestä olisi erityisen hyödyllistä saada Suomen pääministeri osallistumaan tilassa ayahuasca-rituaaliin, joka saattaisi avata tämän silmät sille, mitä on tullut tehtyä.
Seuraavan kerran vierailen näyttelyssä sen avajaispäivänä, joka sattuu vapaan sisäänpääsyn perjantaiksi. Tunnelma on hyvin erilainen kuin pressitilaisuudessa. Käärmeen pää on täynnä iloista hälinää. Kitara kiertää kädestä käteen. Nurkassa istuu Neto kuin opetuslapsiensa ympäröimänä ja laulaa hypnoottista melodiaa. Lapset heittävät nauraen kuperkeikkaa ruohikossa ja kurkkivat virkatuista aukoista seinissä. Ihmiset makaavat selällään ja katselevat yllämme kaartuvaa värikästä oksistoa. Rakastavaiset kietoutuvat toisiinsa. Ihmeekseni tajuan, että Neto on onnistunut: näyttelyvieraat ovat uskaltaneet mennä tilaan ja käyttää sitä, ottaa sen omakseen. Abenas sentando no caminha da jibóia (2016) tekee Kiasman suurista ikkunoista kohti Töölönlahtea ja Musiikkitalon nurmikkoa avautuvasta näkymästä teoksen. Käärmeen lailla kiemurtelevalla penkillä muiden kanssa istuessani huomaan viettäneeni Kiasma-käynneilläni ehkä eniten aikaa juuri tätä realistista maisemakuvaa katsellen. Ilahdun siitä, että Neto on tullut ajatelleeksi minunkaltaistani näyttelykävijää. Lapset pitävät sateena ikkunaa vasten laskeutuvien eri väristen nauhojen näpertelystä.
Neto pitää Kiasman viidennen kerroksen salia jo lähtökohdiltaan temppelimäisenä, ja sen vuoksi koki luonnollisena suunnitella pyhän huoneensa sinne. Joitain ongelmia on ollut. Tilassa ei saa polttaa rituaaleissa tärkeitä kynttilöitä, koska pieninkin kipinä käynnistäisi talon hälytysjärjestelmän. Tämä on Netolle vain yksi esimerkki nykyisestä, pelkojen rajoittamasta elämäntavasta. Neto toteaa surullisena, että terveys ja turvallisuus ovat Ilmestyskirjan uudet soturit.
Haluan tietää, miten tila toimii tavallisena näyttelypäivänä. Huhtikuisena sunnuntaina lapsivieraita on paljon. Monet Kiasmaan kutsutut blogaajat ovat mainostaneet näyttelyn soveltuvuutta nimenomaan lapsiperheille. Neljännessä kerroksessa Velejando entre nós (2013) -teoksen äärellä pieni tyttö huutaa: “Tämä on se paikka”, ja kivutessaan makoilemaan yhteen keinumaisen teoksen kotiloista huokaa: “Ihan kuin olisin kuninkaallinen”. Vanhemmat vaikuttavat epävarmoilta toiminnallisen teoksen äärellä: voiko tyynyjä siirtää, hajoaako teos?
Ernesto Neto: Yub? bushka (2016)
Valvojalle näyttely on kuulemma ollut hankala. Teoksia korjaillaan yhtenään, ja varsinkin pienemmät näyttelyvieraat on vaikea pitää hallinnassa. “Tämä on kuitenkin museo”, näyttelyvalvoja vetoaa. Etenkin Boan päässä tämä näkyy. Toinen valvoja heristää sormea lapsille, ja juoksee perässä katsomaan, etteivät kengät mene väärään paikkaan. Neto vertasi tilaa kirkkoon, ja tulen ajatelleeksi, että meidän näkemyksemme kirkosta on hyvin erilainen kuin synkretistisessä Brasiliassa – saati Amazonin heimojen parissa. Neto kuvailee, kuinka kristinusko on muotoutunut kärsimyksen ylistykseksi: sen symbolina on tappamisen väline, risti, vaikka sen opeissa olisi potentiaalia aivan muuhun. Meidät halutaan pelästyttää kilteiksi. Kristinuskon pahis, käärme, taas antoi meille tietoisuuden. “Tääll on hirveen monta sellasta ett puhutaan Jumalalle!” innostuu pieni poika ja kellahtaa kangasnurmeen piehtaroimaan villisti.
Lapsiryhmä ohjaajansa kanssa kerääntyy piiriin, ja lapset vuorotellen toimivat esilaulajina valitsemilleen uskonnollisille lauluille, joita säestetään tilasta löytyvillä rummulla ja marakasseilla. Taitavat laulajat osoittautuvat Tapiolan kuoroksi, jolle musisointimahdollisuus Kiasma-kierroksen aikana oli tullut yllätyksenä. Tilassa on järjestetty kolmen tapahtumaillan sarja Rituaalitila, joka on yhdistänyt ääntä, musiikkia ja tanssia, ja tuonut hyvin yleisöä. Muita Neton kaipaamia tapahtumia ei Kiasman sivujen mukaan ole tulossa. Voin kuvitella, että kevyen organisaation kokoontumista hankaloittaa ainakin sisäänpääsyn maksullisuus. Se tekee Neton suunnittelemasta “helsinkiläisten yhteisestä tilasta” eksklusiivisen, ja estää sen käytön Neton toivomalla tavalla.
Kiasmassa 3.3.–4.9.2016 esillä oleva BOA on brasilialaisen Neton ensimmäinen suuri yksityisnäyttely Suomessa.