Viettely, merkitysten imploosio ja wow – käsitteitä arkkitehtuurikeskusteluun

Irmeli Hautamäki 11.11.2014

Viime aikoina arkkitehtuuri on ollut esillä Suomen mediassa Guggenheimin julistaman museokilpailun yhteydessä. On ollut jokseenkin koomista seurata, millaisilla käsitteillä asiasta nykyään puhutaan. Wow on käypä käsite nykyarkkitehtuurissa ja alan opiskelijat puhuvat ”räkäklimppiarkkitehtuurista” kun tarkoittavat orgaanisia muotoja. Mistä oikein on kyse? Ovatko arkkitehdit kajahtaneet?

Onneksi Yle Teema on lähettänyt sarjan asiantuntevia brittiläisiä dokumentteja, jotka taustoittavat nykyarkkitehtuuria ja sen lähihistoriaa. Dokumentit tuovat esiin brittiläistä terveen järjen näkökulmaa, mikä sinänsä on tervetullutta, mutta ne eivät anna vastausta siihen, miten arkkitehtuurissa on päädytty hillittömään wow– tai ”räkäklimppityyliin”.

Keskustelun tila antaa aihetta muistella 1990-lukua, jolloin arkkitehtuurista ja monesta muustakin asiasta käytiin Euroopassa mielenkiintoista filosofista keskustelua. Vuosituhannen vaihteessa opetin filosofiaa Teknillisen korkeakoulun eli nykyisen Aalto-yliopiston arkkitehtiosastolla. Tuolloin esillä oli parikin arkkitehtuurin suuntaa tai tekijäryhmää, jotka ilmaisivat ajatuksensa filosofian avulla. Sveitsiläiset Jacques Hertzog ja Pierre de Meuron vetosivat fenomenologiaan ja erityisesti Maurice Merleau-Pontyn ajatteluun. Hollantilainen Rem Koolhaas työryhmineen taas edusti tuolloin rajumpaa metropoliajattelua puolustaen käsityksiään Jacques Derridan filosofian avulla.

Pohdimme yhdessä opiskelijoiden ja oppiaineen professorin kanssa, mitä fenomenologinen tai dekonstruktionistinen arkkitehtuuri voisivat olla – jos mitään – ja opiskelijat tekivät aiheista harjoitustöitä.

Kolmantena suuntauksena kurssilla nousi esiin ranskalaisarkkitehdin Jean Nouvelin edustama suuntaus. Nouvel oli juuri julkaissut keskustelukirjan yhdessä filosofi Jean Baudrillardin kanssa. Kirjan otsikkona oli Les Objets singuliers, Ainutkertaiset objektit. Nouvel oli innostunut suositun filosofi Baudrillardin ajattelusta. Baudrillard lanseerasi raflaavia käsitteitä nykymediasta kuten ”kommunikaation ekstaasi”, ”simulaatio” ja ”merkitysten imploosio” eli luhistuminen. Baudrillard puhui nykyisestä markkinataloudesta, jossa tuotannolle oli ominaista ”viettely” ja ”huimaus”. Juuri nämä käsitteet innostivat Nouvelia ja hän yritti kuvailla omaa työtään niiden avulla. Hän sanoi yrittävänsä luoda tiloja, jotka ovat virtuaalisia ja illusionistisia eli vietteleviä. Hän käytti paljon lasia rakennusten julkisivuissa saadakseen aikaan huimaavia vaikutelmia tiloista, jotka eivät pääty mihinkään. Aineettomuus, dematerialisointi, oli Nouvelin mieleen. Nouvel esitti, että

”Ce détournement-là, qui provoque la perception du sensible à faire passer non pas dans la matière mais dans l’immatériel, est une notion que l’architecture doit s’approprier.”

Virke kuuluisi suomeksi jotenkin näin: ”Kääntyminen, joka provosoi aistihavainnon suuntautumaan ei materiaaliseen vaan immateriaaliseen on aihe, jota arkkitehtuurin tulee käyttää hyväksi. ”(s. 18) Tällä tavoin rakentamalla saadaan jotakin ”enemmän kuin silmä näkee”. Arkkitehtuurin tulee leikitellä näköhavainnolla, uskoi Nouvel.

Baudrillard kuunteli Nouvelia pysyen pitkään vaiti, mutta sitten hän totesi, ettei tällainen rakentaminen voinut olla yhteisesti jaettavaa tai koettavaa, ”consensuelle”, kuten Nouvel oletti. ”La séduction n’est pas consensuelle, elle est duelle” – viettelyssä ei ole kyse yhteisymmärryksestä, vaan kaksintaistelusta, Baudrillard väitti. Ranskalainen tapa keskustella on vaativa.

Tosiasiassa filosofi Baudrillardin teoriat ja käsitteet, jotka koskevat median ja tuotannon estetisoitumista, oli tarkoitettu yhteiskuntakriittisiksi. Baudrillard on taustaltaan marxilainen yhteiskuntateoreetikko, jolla oli likeiset suhteet Frankfurtin koulun ajatteluun, Theodor Adornoon ja Max Horkheimeriin. Käsitykseni mukaan Baudrillard päivitti Adornon ja Horkheimerin kulttuuriteollisuuden kritiikkiä, jossa jo puhuttiin tuotannon estetisoitumisesta. Se tarkoittaa, että tuotteisiin liitetään kuvitteellisia ja fantastisia piirteitä. Ihmiset oppivat haluamaan illuusioita, he eivät tunnista todellisia tarpeitaan eikä niitä oteta tuotannossa huomioon.

Palattuani Baudrillardin ja Nouvelin kirjaan uudelleen 15 vuotta sen julkaisemisen jälkeen aloin epäillä, että kirjassa esitetyt kriittisiksi ja ironisiksi tarkoitetut pohdinnat on omaksuttu nykyarkkitehtuurissa kritiikittömästi ja tosissaan. Kirjan hienostunut viettelyä koskeva kritiikki on ymmärretty kehotukseksi vietellä. Nyt johtavat arkkitehdit uskovat, että täytyy luoda illusionistisia, silmän kanssa peliä pitäviä tiloja. Toiset sitten seuraavat näitä.

Kirja on kirjoitettu hetkellä, jolloin Frank Gehryn Guggenheim-museo oli juuri valmistunut Bilbaoon. Kiinnostavaa on, että Baudrillard suhtautui Gehryn arkkitehtuuriin skeptisesti ja kriittisesti. Hän piti Bilbaon Guggenheimia readymadena – se oli rakennus, joka kootaan valmiista muunneltavista osista. Baudrillard sanoi voivansa kuvitella tästä formaatista sata erilaista museota, jotka voidaan tehdä pienin muunnoksin samoista osista. Sellaisessa ei ollut Baudrillardin arvostamaa singulariteettia, ainutkertaisuutta.

Filosofi arvosti arkkitehtuurissa siis ennen muuta yksilöllisyyttä. Se merkitsee, ettei mitään universaalisti pätevää kauneutta enää ole olemassa. Jokaista rakennusta tai teosta on arvioitava yksilöllisesti.

Nouvel ei tietenkään hyväksynyt Gehryn työhön suunnattua arvostelua. Hänestä tietotekniikan käyttö Gehryn suunittelun apuna oli ihmeellistä, ”formidable”. Nyt Nouvel itse rakentaa Louvren osastoa Abu Dhabiin Gehryn Guggenheim-museon rinnalle. En tiedä, mitä Baudrillard asiasta ajatteli, ja onko kukaan edes kysynyt sitä. Ehkä arkkitehtuuri tai ainakin tietynlainen arkkitehtuuri on kokenut imploosion?

Hertzog ja de Meuron ovat muuten tunnettuja Lontoon Tate Modernin suunnittelusta, jossa vanha teollisuusrakennus muutettiin taidemuseoksi.

Lähde:
Baudrillard, Jean ja Nouvel, Jean. Les objets singuliers: Architecture et philosophie. Paris: Calmann-Lévy 2000.