Me elämme jatkuvasti ratkaisuja ongelmiin, joiden ratkaiseminen pohtimalla on täysin toivotonta. – J.H. Van den Berg
Kai se on sokeritoukka. Se vilistää kylpyhuoneen lattialla ja katoaa johonkin, kaakelinrakoon tai ammeen alle tai viemäriin. Se katoaa maailmaansa. Se näyttää inhottavalta, mutta on oikeastaan harmiton; emme uhraa sille ajatustakaan silloin, kun se ei ole näkyvissä. Aina näyttäytyessään se antaa kuitenkin muistutuksen, jota emme olisi halunneet: emme ole täällä yksin. Meidän asumisemme ja olemisemme alla, rinnalla ja päällä on toinen asuminen ja oleminen, toinen järjestelmä. Siellä kuhisee.
”Ei kai meillä ole luteita?”, kysyy Hilda. Hänessä ryömii jokin.
En muista yksittäisen sokeritoukan maallisesta vaelluksesta ainoatakaan kuvaa esimerkiksi elokuvan historiasta. Kaya Pakaslahden ohjaamassa ja käsikirjoittamassa, YLEn Areenaan loppukesästä 2019 ilmestyneessä nettisarjassa Kylppärikaverit (Badrumsliv) toukka näyttäytyy kuitenkin kahdeksantoista jakson aikana peräti kolme kertaa. Etenemisellään se halkaisee maailman yhtä radikaalisti kuin Mooseksen käärmeeksi muuttunut sauva.
Sarjan suomenkielinen nimi Kylppärikaverit ei ole ihan onnistunut; tietenkin etualalla on kaveruus, itse asiassa syvä ystävyys, mutta ennen kaikkea elämä itse, liv. Tämä ”elämä” hahmottuu sarjan edetessä yhä enemmän sokeaksi voimaksi, joka heittelee ihmistä ja ylittää yksilön rajat ja rajat ylipäätään. Se on paljon sanottu, mutta Kylppärikavereista tekee mieli sanoa paljon.
Lukitun huoneen mysteeri
Parikymppiset Lo (Mimosa Willamo) ja Hilda (Josefine Fri) ovat olleet sydänystäviä lapsesta saakka. Hildan tausta määritellään ironisesti ”suomenruotsalaiseksi kulttuurisuvuksi”. Lo tulee kenties työläisperheestä (niin kuin ennen sanottiin), hän on 16-vuotiaasta asti asunut yksin ja elättänyt tai yrittänyt elättää itsensä. Molemmat ovat avioerokodeista. Lo on käytännön ihminen, Hilda taiteellinen, taidealasta haaveileva. Kumpikin on lukion jälkeen viettänyt välivuotta ja viettää nyt olosuhteiden pakosta toista. Opiskelupaikkaa ei ole tullut.
Kaupunginosa on Helsingin Kallio, nyt jo kliseiseksi muuttuneella tavalla. Lo tekee keikkatöitä lähihoitajana ja onnistuu jotenkin maksamaan vuokransa. Hilda ei halua asua isänsä luona ja muuttaa Lon alivuokralaiseksi ainoana omaisuutenaan mummolta peritty viherkasvi. Hän tekee vastentahtoisesti töitä ensin puhelinmyyjänä, sitten pesulassa. Tästä lähtökohdasta syntyy komiikkaa ja tragiikkaa, syntyy uutta realismia. Syntyy vuoden 2019 Elämänmeno.
Viittaan tarkoituksella Åke Lindmanin ohjaamaan ja Pirkko Saision kirjoittamaan kulttisarjaan vuodelta 1978. Siinä missä Elämänmeno 78 seurasi kokonaisen perheen ja siihen linkittyvien ihmisten vaiheita ainakin parin vuosikymmenen ajan Leningradia myöten, seuraa Elämänmeno 19 kahden nuoren naisen vaiheita syksyn, talven ja kevään pelkästään kylpyhuoneessa. Kesä ei sarjan maailmaan kuulu, kesä on kronologisen ajan ulkopuolella.
Miniatyyrimittakaava mahdollistaa syvyyden kokemuksen. Uusi elämänmeno on sokeaa, biologista, ekologista, yhteiskunnallisesti näennäisen rakenteetonta – se alkaa yhä enemmän muistuttaa kuuluisaa, mystistä elämänvoimaa. Vanha elämänmeno vuoroin soljui, vuoroin takerteli historiallisissa ja sosiaalisissa rakenteissaan, ilman niitä se olisi hävinnyt olemattomiin. Jotta uusi rakenteeton elämänmeno voidaan uskottavasti kuvata ja vastaanottaa, on tietenkin tarvittu muutoksia juuri rakenteissa, toisin sanoen kapitalismi on tullut sellaiseen vaiheeseen, joka mahdollistaa tämän kuvauksen ja vastaanoton. Kenties kaikki on vain harhautuneen ja harhautetun tietoisuuden petosta? Jos Lolle ja Hildalle väläyttäisi todellisuutta, katoaisivatko he savuna ilmaan?
Joka tapauksessa on selvää, ettei Kylppärikavereita olisi voitu ripustaa rakenteisiin. Se ei olisi ollut uskottavaa. Kovasti rakenteista sarjassa puhutaan, mutta siinä on vähän epätoivoinen sävy: puheesta tehdään rakennetta rakenteen paikalle. ”Lait nojaavat sumuun”, sanottiin Jyrki Pellisen runossa jo kauan sitten. Ennustus on toteutunut. Lon ja Hildan todellisuus on kaakeleilla ja kaakeleiden välissä. Se juoksee puhtaana ja likaisena vetenä, siinä on ulostetta, verta ja unelmia.
Pelkältä ilmiasultaan Kylppärikaverit on jotain uutta tai ainakin tuoretta. Sarja on nimenomaan nettisarja. Se on kuin luotu puhelimen näytöltä katsottavaksi, koska se on luotu puhelimen näytöltä katsottavaksi. Vakiintunutta muotoa rikkovat myös eripituiset jaksot, lyhimmällään kuusi minuuttia, pisimmillään parikymmentä. Jo uloimmalta muodoltaan sarja haluaa erottautua rakenteiden aikakauden rakenteellisesta tv:stä, ja sen se myös tekee.
Kylppärikavereissa kuvattava elämän mysteeri on lukitun huoneen mysteeri: kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan kylpyhuoneessa. Yhden huoneen teoksia on nähty ennenkin; elokuvan maailmasta mieleen tulee ainakin Köysi ja Takaikkuna. Hitchcockin huoneista kuitenkin näkyi muualle ja niistä katseltiin muualle. Lon ja Hildan maailma yrittää oikeasti sulkeutua itseensä. Kylpyhuoneessa ei ole ikkunaa.
Mitä tapahtuu? Ensinnäkin kaikki se, mikä kylpyhuoneessa tapahtuu yleisesti: käydään vessassa, peseydytään, meikataan ja pestään pyykkiä ja hampaita. Toiseksi siellä tapahtuu kaikki se, minkä kalliolaisen opiskelijakämpän kylpyhuoneessa voi (jälleen kliseisellä tavalla) kuvitella tapahtuvan: juodaan halpaa kaljaa ja poltetaan tupakkaa, yritetään kasvattaa ruohoa, harrastetaan tai yritetään harrastaa seksiä. Kolmanneksi siellä tapahtuu kaikki se, mikä on Kylppärikavereille spesifiä, sen taiteellisen onnistumisen salaisuus.
Ensimmäisessä tasossa toteutuu sarjan realismi, toisessa sen komiikka ja tragiikka, kolmannessa sen runous.
Sarjan tekoprosessista en tiedä paljoa, eikä se tässä yhteydessä ole kovin kiinnostavaa. Netistä löydän tiedon, jonka mukaan Kaya Pakaslahti on tehnyt Arcadassa opinnäytetyön Badrumshistorier (2017). Se määrittyy feministiseksi kannanotoksi: ”naisellinen kokemus tarvitsee enemmän tilaa mediassa”. Jutun kuvassa näkyy Kylppärikavereista tuttu kylpyamme. Siinä lojuu kaksi nuorta naista, toinen näyttää olevan Josefine Frii.[i]
Muistan lukeneeni, että sarjan juoni on rakennettu joukkoistamisen avulla: kohderyhmältä on kysytty, mitkä asiat (”ongelmat”) ovat sellaisia, joita parikymppisistä kalliolaisnuorista kertovassa sarjassa tulisi käsitellä. Voi olettaa, että kohderyhmä koostuu parikymppisistä nuorista. Sarja kysyy ja sitten vastaa yleisönsä oikeuttamalla tavalla. Oma vaatimaton todistusarvonsa on sillä, että vaikken millään mittapuulla kuulu sarjan kohderyhmään, pidän sitä silti innostavana ja tärkeänä.
Niinpä riittää asioita ja riittää ongelmia. Sarjassa puhutaan feminismistä ja patriarkaatista, ihmissuhteista, veganismista, seksuaalisesta identiteetistä, vapaudesta, vallasta ja vastuusta, pornosta, sosiaalisesta mediasta, taloudesta ja toimeentulosta, paskaduuneista, ulkonäkö- ja muista paineista, seksuaalisesta väkivallasta, äitiydestä… Kalliossa vuonna 2019 kukoistavalla lavarunous- ja spoken word -kulttuurilla on keskeinen osuus.
Riskit ovat olleet suuret. Vaarana on ollut se, että halutessaan käsitellä kaikkea, ottamalla kohteekseen kokonaisen elämäntavan, sarjasta tulisi jonkin obligatorisen ongelmalistan läpikäyntiä. Toinen vaara on ollut sortua käsiteltävän elämäntavan osoittelevaan kritiikkiin – ratkaisuna mahdollinen, mutta halpahintainen.
Vaarat on vältetty ja syy siihen on minusta selvä. Vaikka Kylppärikaverit vaikuttaa ohjaaja-käsikirjoittajansa henkilökohtaiselta projektilta, sen onnistuminen on riippunut ennen kaikkea loistavista pääosanesittäjistä. Muita osia ei käytännössä olekaan – kylpyhuoneessa vierailee pari seksipartneria, satunnaisia bilevieraita ja Lon tyttöystäväkandidaatti. Joka tapauksessa Mimosa Willamo ja Josefine Frii hengittävät draaman tahtiin. He säilyttävät luontevuutensa silloinkin, kun tarkennetaan ”liian” lähelle, ja kylpyhuoneessa tarkennetaan liian lähelle koko ajan – on kysymys sitten seksikohtauksesta tai pyllyn pyyhkimisestä.
Kaiken lisäksi Badrumsliv tulee dokumentoineeksi nuoren suomenruotsalaisen puheen vuonna 2019. Se sekoittaa itseensä suomen- ja englanninkielisiä ilmauksia (sarjan avausjakson nimi on Dikkii int mäkkii) – ja tuntuu suomensuomalaisen korvissa vastustamattoman mystiseltä ja puoleensavetävältä. On mielenkiintoista huomata, millä intensiteetillä sarjan kielellinen rekisteri suojelee itseään; olen kirjoittaessani koko ajan käyttämässä sellaisia ilmauksia kuin ”kylppäri”, ”kämppis”, ”bestis”, ”rööki” tai jopa ”bilemimmi”. Paskaduuneista kirjoitinkin. Sarjaa ei ole täysin luontevaa kuvata muussa kuin sen omassa rekisterissä. Tämä todistaa sen maailman eheydestä ja sen taiteellisen kuvauksen voimasta.
Kylppärikavereiden päätösjakson moninkertaisesti osuva ja ironinen mutta ei vähääkään ilkeä nimi on Unga röster i Svenskfinland.
Pyhä, suljettu ja avoin
Kylppärikaverit saattaa aluksi pettää: se alkaa arkisena komediana, kepeänä sarjana juhlia, krapuloita ja konerytmejä. Sitten se nopeasti paljastuu tämän hetken Elämänmenoksi ja alkaa saada yhä tummempia värejä. Syvän epätoivon kautta noustaan tilanteeseen, joka melkein töksähtäen onkin täynnä runoa ja musiikkia. Ehkä osiinsa sarjan jakaa juuri tuo kuuluisa sokeritoukka, sen kolminkertainen läsnäolo – se johdattaa katsojan yhä ahdistavimpiin kuiluihin. Kunnes näkyy valoa.
Lo raiskataan nukkuessaan. Hän harkitsee hetken itsemurhaa, mutta hankkii elämänhalunsa takaisin ja päättää nostaa syytteen. Hilda tulee raskaaksi ja keskeyttää raskauden. Sitten Pakaslahti suo henkilöilleen armon: Hilda pääsee mukaan runoantologiaan ja kenties myös rakastuu. Lo saa opiskelupaikan Turusta. Se merkitsee hyvästejä Kalliolle ja ahdistavaksi muuttumaisillaan olevalle ystävyyssuhteelle. Se merkitsee hyvästejä kämpälle ja kylppärille. En tiedä, onko muutto Kalliosta Turkuun matka todellisuuteen vai sieltä pois. Jos jatko on onnellinen, en tämän hartaammin suo onnellisuutta yhdellekään toiselle fiktiiviselle parivaljakolle.
Hahmottelemani piirteet ovat Kylppärikavereiden perusrakennetta, sen realismia. On myös jotain, joka ylittää tai rikkoo tuon realismin. On paikka, jossa realismista luovutaan, jossa se ei enää riitä – tietenkin itse kylpyhuone, koska muita paikkoja ei ole. Olen asunut kalliolaisessa opiskelijakämpässä ja käynyt monessa sellaisessa kylässä. Missään ei ole ollut niin isoa, valoisaa ja puhdasta kylpyhuonetta kuin Lolla ja Hildalla. Sellaisen maksaminen keikkatöillä on, jos ei mahdotonta, niin ainakin epärealistista. Onko kyseessä tahallinen vieraannuttamisefekti? Koska Pakaslahti vaikuttaa keinoistaan hyvin tietoiselta taiteilijalta, se ei ole mahdotonta.
Mutta kylpyhuone onkin pyhitetty näyttämö, ehkä jopa temppeli. Valkoiset kaakelit toistavat haalistuneena jälkikuvana idealisoidun kreikkalaistemppelin marmorista valkeutta. Kylpyhuoneessa näytellään kahdeksaantoista kertaan oman ruumiillisuuden rituaali, oman terveyden ja seksuaalisuuden jumalanpalvelus. Kylpyamme on alttari ja vesi osa sakramenttia. Savukkeiden, kynttilöiden ja suitsukkeiden tulet ja jouluvalojen loiste tuottavat pyhyyden ilmapiiriä. Kylpyhuone voidaan eristää omaksi pyhäksi vuorekseen (naks, ovi lukkoon), ja niin monien mysteerien tapaan salaisia riittejä suorittavat nimenomaan nuoret naiset. Varsinainen pahuus on pyhän piiristä karkotettu; Lo raiskataan makuuhuoneessaan, eivätkä katsojat joudu sitä todistamaan.
Pyhä vaatii kuitenkin itsepintaisesti loukkaamistaan. Se edellyttää sitä, jotta maailmaa ylläpitävä ristiriita säilyisi. Kaiken aikaa jokin ylittää kylpyhuoneen taikapiirin. Fyysiset ihmiset on sieltä helppo häätää pois, niitä luonnehtii ennen muuta satunnaisuus. Mutta kännykkä ja läppäri ovat käytössä kaiken aikaa (naapurin netti toimii kylpyhuoneessa). Puhelut, tekstiviestit, Whatsapp -viestit, videopuhelut ovat todellisuutta, joka ylittää fyysisen todellisuuden. Usein ne sävyttyvät negatiivisesti, häiritsevänä elementtinä, jolle ei kuitenkaan voi mitään. Hilda kokee äidiltään tulevat puhelut kiusallisina, kiusallista on myös soittaa isälle ja pyytää rahaa.
Sama ylirajaisuus koskee myös puhtaasti ”aineellisia” elementtejä: sokeritoukka tulee mistä tulee ja menee minne menee, hallitsemattomasti. Hildan mummon viherkasvi ylittää sukupolvien välisen kuilun, ja jokin viesti on siinä, että sarjan ainoa todella historiallinen tekijä on kasvi. Lopussa se innostuu kukoistamaan ja viheriöimään kuin (tällä kertaa ei Mooseksen vaan) Aaronin sauva. Vesi virtaa sisään puhtaana ja likaisena pois. Kerran se tekee kapinan: Lon syvimmän epätoivon hetkellä kylpyammeen viemäri tukkeutuu ja musta, limainen vesi alkaa kohota hukuttaakseen kaiken, mitä nuori elämä on koskaan ehtinyt varjella.
Kylpyhuoneessa Hilda ja Lo yrittävät hallita elämää yleensä, sen ulkopuolella he eivät voi hallita edes omaansa. ”Luonto on aistittavien niille ominainen järjestys”, sanoo Aristoteles. Järjestys tarkoittaa järjestelmää, kyseessä voi olla verkko (internet tai vesijohtoverkko) tai toukkien salatut kanavat tai patriarkaalinen systeemi. Kylpyhuone on verkonsilmä ja Hilda ja Lo kaloja siinä. Tämä ei tarkoita, että he olisivat elämänsä passiivisia uhreja. He toimivat ja päättävät, mutta ihmiset tekevät historiaa eivätkä tee sitä.
Raiskauksensa jälkeisessä shokissa yrittää Lo lukea kansantaloustieteen oppikirjaa (!), se luiskahtaa hänen käsistään veteen, painuu pinnan alle ja jää sinne. On kuvaavaa, että juuri kansantaloustiede uppoaa. Outoa puolestaan on se, että Kylppärikavereissa eletään tavallaan ennakolta suomalaisen korona- ja karanteenikevään 2020 kokemus. Sama suljetun tilan ja sen ylittävien verkostojen dialektiikka, sama fyysisyyden ja ei-fyysisyyden ristiriita. Kylpyhuoneessaan Lo ja Hilda todistavat vanhan psykologisen ja antropologisen totuuden: ihmiset ratkaisevat ongelmia elämällä niitä. Loogisesti ajattelemalla niiden ratkaiseminen olisi mahdotonta.
Ensimmäiset ihmiset
Jos professori Vaclav Smil on oikeassa väittäessään, että nisäkkäät käyttävät suurimman osan energiastaan syömiseen, lisääntymiseen ja turvallisuuden varmistamiseen, Lolla ja Hildalla ei näyttäisi olevan hätäpäivää. Lämpöä ja puhdasta vettä riittää loputtomien kylpyjen tarpeisiin. Sähkövalot palavat. Kylpyhuoneessa syödään usein – ”mäkkii”, pizzaa tai leivonnaisia. Viime kädessä rahaa löytyy aina jostakin. Lisääntymisessä ei ole ongelmia, se saattaa tapahtua jopa vahingossa. Jos ulkomaailmassa ei olekaan turvallisuutta, kylpyhuoneessa se vallitsee. Pakaslahti upottaa kuvaukseensa myös ekologisen kritiikin. Lopun täytyy tulla, Lo ja Hilda ovat viimeiset ihmiset.
Mutta samalla he ovat myös ensimmäiset ihmiset. Jos koskaan, Kylppärikavereiden lopussa on utopian mahdollisuus. Ihmiskunnan tähänastinen historia on ollut vain ihmiskunnan esihistoriaa, ajatteli Marx. Nyt on aika historian alkaa. Päätellen hellyydestä, jolla Hilda ottaa poikakaveriaan kädestä, se voi olla kovin toisenlainen.
Teksti: Veli-Matti Huhta
Artikkelikuva: Kylppärikaverit / Badrumsliv (2019). Tuotanto: Moilo, 2019, yhteistyössä Ylen, NR:n ja DR:n kanssa
Kylppärikaverit on katsottavissa YLE Areenassa.
[i] https://www.sttinfo.fi/tiedote/uusissa-opiskelijaelokuvissa-tutkitaan-ihmisen-vastuuta-teoistaan?publisherId=60579873&releaseId=68428373