Marko Gylén 11.7.2014
Globaali performanssi ja yhteisötaideteos, jota jalkapallon MM-kisoiksi kutsutaan, on meneillään. Kisat ovat liimanneet myös ison osan suomalaisia kuluttajia tv-ruutujen ja muiden näyttöjen ääreen. Ja ottelut ovat olleet huikeita. Meille on tarjottu ”upeita jatkoaikatrillereitä”, ”maestron otteita”, ”kohtaloita” ja ”vapauttavia maaleja”.
Kisoja seuraavassa taidefilosofissa tämä herättää kysymyksen pelien ja taideteosten kokemistavan yhteydestä.
Yhteyttä voi lähestyä monesta suunnasta. Jalkapallon yksilö- ja ryhmäsuoritukset ovat taidokkaita ja kauniita, kentällä toimii tyhjän liikkumatilan esteettinen dynamiikka ja syöttömahdollisuuksien dialogi, viihteen ja taiteen rajat asettuvat kyseenalaisiksi ja yleisö kokee suuria tunteita. Samoin selostajien käyttämät metaforat ovat usein taidetta kuvailevasta kielenkäytöstä, olkoonkin melko kliseisestä sellaisesta. Ja ehkä ne ovat enemmän kuin metaforia. Ehkä pelaajat ovat todellakin ”taiteilijoita”, toisinaan ”nerokkaita virtuooseja”, ja koko peli on ”suurta draamaa”.
Kyyninen korkeakulttuuri-intellektuelli voi toki helposti sivuuttaa koko kisat. Ne ovat vain televisioitua spektaakkelia, kulutusviihdettä ja sirkushuveja maailman varakkaammalle väestönosalle, pelaajamiljonäärien juoksentelua edestakaisin sekä nationalismin ja sukupuolierontekojen ylläpitämistä. Toki on näin, ja toki taiteella ja urheilulla on eronsa. Mutta mikä tämä ero oikeastaan on, ja mitä yhtäläisyyttä vasten se toimii? Onko tämä ero lainkaan tarpeellinen? Tai toisaalta, tätä eroa ei ole kovin vakuuttavaa mitätöidä pelkästään yleisellä nykykulttuurintutkimuksellisella asenteella, jossa kaikki tutkittavan kulttuurin ilmiöt ovat tasa-arvoisia.
Mitä on peli? Mitä on taide suhteessa peliin tai leikkiin? Mikä on niiden molempien suhde todellisuuteen ja yleisöön – varsinkin kun kyseessä on globaali mediatapahtuma? Epäröin kysyä näin. Kenties juuri pelin olemusta ei voi kysyä, koska se on selitys tai kaava tai mielekkyyden muoto muulle inhimilliselle elämälle. Kenties elämä on todellakin osa jalkapalloa. Kuitenkin kuluneen sanonnan mukaan myös taide on pidempää kuin elämä. Ehkä molemmat ovat alkutekijöitä (arkhai) ja juuri siinä, että ne ovat sellaisia alueita, joissa elämä, olemassaolo ja maailma asettuvat nähtäviksi ja koettaviksi kaikessa mielettömyyden ja mielekkyyden ambivalenssissaan.
Pelin ja taiteen yhtäläisyydet ovat moninaiset. Saksalainen filosofi Hans-Georg Gadamer koki pelin (Spiel) käsitteen hyödylliseksi metaforaksi, kun hän käsitteli taideteoksen olemusta. Platon taas näki yhteyksiä urheilun ja musiikin välillä valtion kansalaisten kasvattamisessa. Ja lainatakseni Martin Heideggerin käsitettä, molemmissa on kyseessä aika-liikkuma-tilan (Zeit-Spiel-Raum) eräänlainen ilmeneväksi tekeminen. Maailmanmestaruuskisat ja taiteen ”mestariteokset” myös ”jäävät historiaan”. Toisaalta molemmat ovat omiaan myös uusintamaan kansallisuustunnetta jotenkin ”luonnollisena”. Pudotuspelivaiheessa toista joukkuetta kohtaa traaginen häviö ja toista eeppinen voitto.
Sosiaalisessa mediassa Brasilian välierähäviön 8.7.2014. jälkeen levinnyt kuva
Tämä draaman ja urheilukisojen yhteys muuttuu vieläkin elävämmäksi, kun ajatellaan antiikin kreikkalaista kulttuuria. Siellä molemmissa oli rituaalinen aineksensa ja molemmissa jumalat ja kohtalot hallitsivat ihmisiä. Molemmat ammensivat sodasta ja taisteluista ja molemmissa kreikkalaiset saattoivat tuntea yhteyttä muuten eripuraisten kaupunkivaltioiden välillä.
Urheiluottelu ja kreikkalainen tragedia eroavat kuitenkin toisistaan siinä, että ottelussa lopputulos ei ole ennalta tiedossa. Tragedioissa nimittäin esitettiin paljolti tunnettuja myyttejä, sankaritarinoiden katkelmia ja tulkittiin näkyväksi ihmisten ja jumalten motiiveja. Myytti tai epiikka jo kertoo, mikä on ihmisen osa, mutta vasta draama tekee sen koettavaksi ja kiteyttää sen, miten ihminen tulee ratkaisevalla tavalla tietoiseksi omasta osastaan. Näin etenkin Kuningas Oidipuksessa, Aristoteleen ylistämässä tragediassa.
Urheilukisoissa lopputuloksen yllätyksellisyys on aidompi. Urheilun näyttämöllepanoa ei säätele ”valmis käsikirjoitus”, vaikka selostajat sellaisesta puhuvatkin, vaan ennalta sovitut yhteiset säännöt. Säännöt ovat kenties keino sopia siitä, että kyseessä ei ole todellinen ”sota”, vaan vain simulaatio. Sellaisina ne rakentavat fiktion areenalle. Toki myös draamakertomuksessa on sääntönsä, joita henkilöiden olisi periaatteessa noudatettava, mutta joiden noudattamattomuus on usein juuri traagisen kohtalon aikaansaaja. Kuningas Oidipuksessa tämä tapahtuu tunnetun kierolla tavalla, sillä kohtalollisen ennustuksen uskominen nimenomaan aiheuttaa kohtalollisia seurauksia – mutta tällöinkin noudattamattomuus on siinä, että ennustettua kohtaloa yritetään välttää.
Urheiluottelun tai pelin säännöt siis rakentavat melko fiktiivisen tilanteen, jolla on varsin rajallinen yhteys todelliseen elämään ja sen sääntöihin. Kuitenkin todellisen elämän arvaamattomuus on mukana, jos mitään sopupeliä ei harrasteta. Silti tätä arvaamattomuutta rajoittavat erilaiset taktiikat ja ylipäätään valmistautuminen peliin. Tragedianäytelmä taas on käytössäännöiltään lähellä elävää elämää ja sitä opettavaa tai diskursseja vahvistavaa, mutta yllätyksellinen efekti saadaan aikaan juonen ”käänteillä” ja ”tunnistamisilla”, jotka purkavat juonen jännitteitä ja näin siis tiivistävät myytin ytimen koettavaksi. Ero urheilun ja teatteritaiteen välillä on siis vain siinä, mikä ollaan kokemuksellisuuden ja näyttämöllepanon nimissä rajattu pois ja mikä säilytetty.
Tai toisin sanoen, ero on siinä, miten rajatusti näyttämöllä oleva ihminen on omana itsenään ja miten rajatusti roolissa, myytin henkilöhahmon tai kannattajiensa edustajana. Pelin arvaamattomuus ei ole satunnaisuutta vaan ihmisten vapautta, ratkaisujen tekemistä. Platonin mukaan mimeettinen taide on juuri tässä suhteessa ”huonoa”: henkilöt eivät ole itsenään vaan teeskentelevät toisia ja ovat siten vain jäljitelmiä todellisuudesta. Toisaalta, molemmissa improvisaatio on sekä jalkapallossa että taiteessa toisinaan sallittua. Tietyissä rajoissa onnistuessaan se voi yltää ihailtavuuteen ja nerokkuuteen. Ja oikeastaan molemmat perustuvat juuri tähän: on olemassa joukko sääntöjä ja perinteitä, sunnitelmia ja keinoja, jotka tehdään todeksi jossain määrin vapaasti tulkiten. Tämä tulkinta muodostaa yksittäisen jalkapallopelin tai yksittäisen taideteoksen, ja tulkinta jatkuu edelleen yleisön kokemuksessa.
Tähän urheilun ja taiteen yhtäläisyyteen perustuu myös Gadamerin näkemä yhtäläisyys ja keino kuvata taidetta sanalla ”Spiel”. Spiel tosin tarkoittaa saksassa leikkiä, peliä, soittamista ja näytelmääkin (Schauspiel) ja ylipäätään sen metaforinen voima, toisin sanoen käsitteen ydinsisältö, tulee Gadamerin mukaan edestakaisin tapahtuvasta liikkeestä, joka on itse itsensä päämäärä. Suomessa ei oikein ole vastaavaa sanaa, mutta jäljet Spiel/peli-sanan etymologiasta näkyvät esim. ”pelimannissa”. Gadamerin mukaan myös peli on aina nähtävillä pelaamista, silloinkin kun ulkopuolista yleisöä ei ole, sillä peli tuo ilmi jotain ja pelaajat omaksuvat erilaisia rooleja. Gadamer tähdentää, että rooli omaksutaan oikeastaan melko kokonaan, ei vain naamioitumalla pelaajaksi / näytellyksi hahmoksi, vaan pelin / näytelmän itsensä tulemisella omaksi maailmakseen.
Joka tapauksessa sekä jalkapallo-ottelussa että tragediassa joukko ihmisiä on ”heitetty” kohtalolliseen tapahtumavyöryyn ja yleisö saa seurata, miten heidän käy, ja eläytyä heihin ja tämä on omiaan tuottamaan suuria tunteita ja vapauttavia kokemuksia. Urheiluselostajat tekevät samanlaista työtä kuin antiikin tragedian kuoro ja taidekriitikot.
Erityisesti jalkapallolla ja taiteella on myös sellainen yhteys tai ero, että jalkapallossa ”näytteleminen” koetaan jotenkin tuomittavaksi toiminnaksi. Kun pelaaja selvästi ”filmaa” tai ”sukeltaa” ja siten ”kalastelee” vapaa- tai rangaistuspotkua, ainakin vastapuolen kannattajat usein tuohtuvat. Monet ovat sitä mieltä, että tämä sääntöjen venyttäminen kuuluu jossain määrin pelin luonteeseen, yleisön viihtyvyyteen ja tuomarin inhimillisyyteen. Toisaalta myös teatteritaiteessa tarkoitukseton ylinäytteleminen on häiritsevää. Molemmat häiritsevät jossain määrin ottelun tai näytelmän päämäärää.
Molemmissa on oikeastaan päämääränä katharttisen, puhdistavan, kokemuksen aiheuttaminen yleisössä. Molemmissa ihminen saa kokea yhteenkuuluvuutta areenalla tai näyttämöllä olevien hahmojen kanssa ja osallistua näin heidän kamppailuunsa. Tragediassa tai pelin häviämisessä hallitseva tunne on ristiriita sen välillä mitä näkee tapahtuvan ja mitä toivoo tapahtuvaksi. Lopulta kohtalo asettuu: peli on ohi, näytelmä on päättynyt, ja se on vain hyväksyttävä. Tähän kohtalollisuuteen osallistuvana katsoja saa kokea ainutkertaisuutensa ja vapautuu näin arvostamaan ohikiitäviä hetkiään ja tekemään elämässään ratkaisuja omaehtoisesti. Hän tulee tunteen ja kokemuksen tasolla tietoiseksi omasta osastaan ja vapaudestaan.
Platonin mukaan myös filosofian päämäärä on katharsis, jopa vain filosofisen väittelyn yleisön näkökulmasta. Niin nämä kolme, urheilukisat, taide ja filosofia ovat toisille läheistä sukua. Ne ovat tietynlaista väliaikaista pidättyneisyyttä arkisesta elämästä, ja tässä pidättyneisyydessä tarjoutuu mahdollisuus arvioida ja arvostaa elämäänsä. Sellainen tämäkin kirjoitukseni osittain on, ja siten sukua jalkapallolle, sitä sukua, jonka yhteiset juuret ovat helleeneissä.
Antiikin kreikkalainen episkyroksen pelaaja, korkokuva attikalaisessa hautasteelassa, marmori, suuremman hahmon korkeus n. 18 cm, 400–375 eKr
Kuitenkin nykymaailmassa jalkapallo-ottelut ovat osa laajempaa kilpailun ja viihteen kaikkialle tunkevuutta. Katharttinen vaikutus on tällöin kenties vain se, että hetkeksi saa unohtaa omat huolensa ja kokea yhteisöllistä jännitystä. Ottelun lopputulos saattaa tätä kautta jatkua myös mielialan muutoksena arjessa, parempaan tai huonompaan suuntaan. Onko tällä lopputuloksella kuitenkaan sellaista kumouksellista, arkea ja sen ratkaisuja problematisoivaa katharttista vaikutusta, kuin tragedialla tai nykytaiteella tai kenties filosofiallakin? Pitäisikö sillä olla? Rajoittuuko muutos kansallis- tai kannattajuustunteen mukaisiin erontekojen vahvistumisiin? Onko jalkapallotulos ”historiallinen” vain urheiluhistorian kannalta tai epäsuorilta seurauksiltaan, kuten Brasilian kisoja edeltänyt slummien hävittäminen tai taloudelliset vaikutukset kisojen järjestäjille? Tai tuleeko siitä vain vähämerkityksinen viihdetapaus tai kasku, kuten kotoisesta jääkiekkomestaruudesta: ”1995, nevö föget”? Miten vastata tähän kyyniseen näkemykseen?
Antiikin olympialaisten tehtävänä oli tiettävästi kreikkalaisen yhteisöllisyyden vahvistaminen ja kaupunkivaltioiden välisten jännitteiden rauhanomainen purkaminen. Antiikin Kreikan sukupuolierontekoja kisat eivät sentään haastaneet: kisoja saivat seurata vain miehet ja niihin liittyi jonkin verran myös homoerotiikkaa. Joka tapauksessa tässä voi nähdä mahdollisuuden. Kenties globaali yhteisöllisyys on omiaan vahvistumaan jalkapallon kautta. Kysymys on vain siitä rakastammeko oman maan pärjäämistä vai itse peliä enemmän? Jos jalkapallo nähdään globaalina tasa-arvoisen kohtaamisen areenana, olkoonkin että tasa-arvoisuus on pitkälti vain sääntöjen muodollista tasa-arvoa eivätkä lähtökohdat ole kaikissa maissa yhtä suotuisat, se voi toimia aidon dialogin paikkana. Osallistumme pelisääntöjen puitteissa tasa-arvoiseen vapauteen, vapauteen kohdata toinen ihminen – ja tätä pyhyyttä kisojen järjestämisessäkin olisi syytä kunnioittaa. Emme ole lopulta niin erilaisia, koska meillä kaikilla on jalkapallo. Ihminen on jalkapalloileva eläin.
* Selostaja Niki Juusela, Sveitsi–Argentiina-ottelu, 1.7.2014 klo 21:30 TV2
Lähde:
Gadamer, Hans-Georg 1990. Wahrheit und Methode. Grundzüge einer philosophischen Hermeneutik. 1. Auflage 1960. Tübingen: J. C. B. Mohr (Paul Siebeck).
Kuvalähteet:
thepoke.co.uk
wikipedia
