Voiko Helsinki muuttua? Pohdiskeluja Guggenheim-ehdotuksista

Irmeli Hautamäki 11.12.2014

Nyt kun Guggenheim-museon arkkitehtuurikilpailun finalistit on julkistettu, taidemaailmassa ja arkkitehtien kesken vallitsee syvä hiljaisuus. Ehdotukset olivat odotuksiin nähden varsin maltillisia, ehkä liiankin vaisuja. Arkkitehtuurin emeritusprofessori Simo Paavilainen esitti Ylen Kultakuume-ohjelmassa tuoreeltaan, että vain kaksi ehdokasta täytti hänen kriteerinsä. Toinen oli puisista torneista muodostuva kukkamainen tai veistoksellinen ehdotus, jonka arkkitehtuuri liittyy taustalla nousevaan puistoon, ja toinen majakkamainen ehdotus, jossa torni keräisi katseet ja itse museotilat sijoittuvat taustalla oleviin matalampiin rakennuksiin. Muut ehdotukset olivat Paavilaisen mielestä ”laatikoita”. Hänestä Guggenheim-museon konseptiin kuuluu, että myös itse rakennus on huomionarvoinen: pelkän laatikon rakentaminen ei kannata. Jos tälle linjalle mennään, museo kannattaisi Paavilaisen mukaan perustaa jo olemassa oleviin satamamakasiineihin.

Paavilainen, jonka aikana opetin filosofiaa arkkitehtiosastolla, katseli asiaa ehkä hieman perinteisemmän arkkitehtuurikonseptin kannalta lähtien siitä, että arkkitehtuuri tarvitsee huomiota omana taiteenlajinaan. Oma käsitykseni poikkeaa tästä: minusta nyt kannattaisi painottaa enemmän hyvää kaupunkisuunnittelua.

Monet tutkimukset osoittavat, että tulevaisuus on urbanisaatiossa: eläminen, talous ja liikenne voidaan järjestää kestävällä tavalla vain tiiviissä suurkaupungeissa. Arkkitehtien osaamista ja tyylitajua tarvitaan sen ratkaisemiseen, miten me voimme tulevaisuudessa elää miellyttävästi isoissa kaupungeissa, joiden sykkeeseen ja talouteen tiede, tutkimus, taide ja sen historia kuuluvat.

Tulevaisuuden kaupungin kannalta myös muutama muu Guggenheim-kilpailuun esitetyistä ehdotuksista oli kiinnostava: minua viehättivät ne ehdotukset, joissa näyttelytila niveltyy suoraan julkiseen kaupunkitilaan eli joissa ikään kuin kuljetaan museon läpi. Eteläsatamassa on jo nyt runsaasti kevyttä liikennettä: sekä jalankulkijoita että pyöräilijöitä riittää, mutta heitä voisi olla paljon nykyistä enemmänkin. Monet suuntaavat iltakävelyjensä reitin Kaivopuiston rantaan päin, joten jos matkan varrella olisi museo, se olisi mainio asia. Näyttelyihin voisi pistäytyä suoraan kadulta spontaanisti tai voisi pysähtyä lyhyeksi aikaa, tutustua tarjontaan ja suunnitella milloin tulisi paikalle uudelleen. Helppo saavutettavuus ja matala sisään astumisen kynnys ovat näiden ehdotusten houkuttelevuutta.

Nämä anti-wow-ehdotukset eivät suinkaan ole laatikoita, vaan panevat painon taiteelle. Periaatteena niissä näyttää olevan, ettei Eteläsataman näyttelytilaan tultaisi kummastelemaan tai ihastelemaan itse rakennusta, vaan sitä, mitä sen sisällä on. Ehdotus, jonka esittelyssä luki Magrittea mukaillen Ceci n’est pas un musée (”Tämä ei ole museo”), korostaa taiteen sisältöjä. Tämä on aivan uutta Guggenheim-museoiden saralla ja se muuttaisi museon imagoa fiksumpaan ja sisältöpainotteisempaan suuntaan.

Merellisyys tarjoaa jo nyt hienot puitteet viihtyisälle ja kulttuurisesti rikkaalle elämälle Helsingissä. Tapasin viime elokuussa Helsingissä pidetyssä konferenssissa newyorkilaisen tutkijan, joka oli otettu Helsingin meren läheisyydestä. Kaikkialla on pääsy ja avoin näkymä suoraan merelle – näin ei asia ole suinkaan New Yorkissa, jossa rannat on varattu teollisuuden ja liikenteen käyttöön. New York on asumisen kannalta melko brutaali ja kova kaupunki. Kuitenkin taide ja moni-ilmeinen kulttuurielämä kukkivat sielläkin: monet matkustavat New Yorkiin nimenomaan museoiden ja niiden kokoelmien takia.

Helsinki ja koko Suomi tarvitsee nyt positiivista signaalia ja uutta tulevaisuudenuskoa. Museon rakentaminen Eteläsataman makasiinien tilalle olisi nyt tuiki tarpeellinen viesti, joka kertoo, että kaupunki uskoo, että sillä on tulevaisuus ja että se välittää omista asukkaistaan ja tarjoaa myös tänne saapuville kiinnostavaa koettavaa. Helsinki voi muuttua vain, jos sen asukkaat uskovat muutokseen.

Kuvia Guggenheim-finalisteista