Stefan Kaegi & Judith Zagury & Nathalie Küttel: Temple du Présent – a solo for octopus. Osana Liikkeellä marraskuussa -tanssifestivaalia. Kulttuurikeskus Caisa, Helsinki, 11. sekä 14.11.2021.
Salla Tuomivaara vertasi kritiikissään ”Kaksi tapaa kohdata mustekala ja kertoa siitä” (julkaistu 11.2.2022) toisiinsa kahta mustekalan kohtaamista käsittelevää teosta: videotaltiointia esityksestä Temple du Présent – a solo for octopus sekä dokumenttielokuvaa Mustekala opettajana. Tässä tekstissä syvennyn tarkemmin joihinkin Tuomivaaran esittämiin huomioihin Temple du Présent – a solo for octopus -teoksesta sekä pohdin ei-inhimillisten eläinten asemaa esittävässä taiteessa laajemminkin. Tuomivaaran kritiikki osoittaa, että teoksen päähenkilön Sète-mustekalan tarpeet eivät tulleet huomioiduksi loppuun asti esitystuotannossa, vaikka teoksen tekijöillä oli reilusti kokemusta esitystaiteen ammattilaisina ja eläintutkijoina. Miksi näin kävi?
Näin videoteoksen Temple du Présent – a solo for octopus kahdesti Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla 2021. Moderoin myös taiteilijoiden ja yleisön välisiä keskusteluja molempien näytösten jälkeen. Yleisökeskustelut olivat taiteilijoiden toive, eikä videoteosta haluttu esittää ilman niitä. Taiteilijat olivat tunnistaneet, että teos herättää katsojissa kysymyksiä. Videopuhelun välityksellä käydyssä yleisökeskusteluissa tapasin siis kaikki teoksen tekijät: ensimmäisen näytöksen jälkeen ohjaaja Stefan Kaegin ja toisen näytöksen jälkeen mustekalan kanssa tiiviimmin työskennelleen dramaturgi Judith Zaguryn ja näyttelijä Nathalie Küttelin.
Teoksen käsiohjelmatekstistä, ennakkotiedoista sekä taiteilijoiden puheista sai käsityksen, että Sète-mustekalan hyvinvointi on huomioitu huolella teosta tehdessä. Zagurylla ja Küttelilla on myös aiempaa kokemusta eläinten kanssa työskentelystä, sillä he ylläpitävät eläinten läsnäoloa esityksessä tutkivaa ShanjuLab-eläintilaa. Tätä kyseistä teosta varten he olivat tutustuneet mustekalan hoitoon. Kun kysyin heiltä yleisökeskustelussa mustekalan kuuntelusta vuorovaikutustilanteissa, he vastasivat, että osaavat tulkita Sèten halukkuutta osallistua kanssakäymiseen ihmisen kanssa. Jos se ei itse hakeudu kontaktiin, vaan vetäytyy omiin oloihin, sen annetaan olla rauhassa. Tämän pohjalta voisi siis olettaa, että mustekala voi hyvin. Tuomivaaran kritiikki osoittaa kuitenkin toisin. Hän tuo esiin pienen akvaariokoon, stressiin viittaavan käytöksen sekä esiintyjän ja mustekalan välisen kontaktin ongelmia.
Haluan kuitenkin aloittaa teoksen ansioista, sillä pidin teosta monin paikoin kiinnostavana ja sisällöllisesti rikkaana. Tuomivaara väittää, että mustekalaa ihaillaan ainoastaan elollisena teosmateriana, eikä haavoittuvana, tietoisena ja tuntevana yksilönä, jonka kokemus omasta elämästä merkitsee. Olen eri mieltä hänen kanssaan. Mielestäni videoteos toi kauniilla ja monipuolisella tavalla esiin mustekala Sèten sekä yksilönä että lajinsa edustajana. Näin teoksen kunnianosoituksena mustekalojen älykkyyttä ja omanlaista erityisyyttä kohtaan. Katsojana pääsin syventymään Sèten todellisuuteen ja sain paljon uutta tietoa mustekaloista. Teos oli myös kerronnallisesti taidokas. Sen päähenkilö oli mustekala, ja ihmiset olivat pääasiassa sivussa toimivia tarkkailijoita. Esiintyjä Nathalien ja Sèten kontakti rakentui rauhallisesti tunnustellen, ja oli tiiviimpää vasta esityksen loppupuolella. Läpi teoksen kertojaääni antoi tietoa mustekaloista, joka syvensi uppoutumistani Sèten näkökulmaan. Taiteilijat kertoivat yleisökeskustelussa, että esitys oli rakennettu niin, että Sète voi tehdä sen aikana mitä haluaa. Esityksen dramaturgiset elementit pitävät sen kasassa ja etenevänä. Näin tapahtui, teos oli informatiivinen ja koskettava.
Tuomivaaran mainitsema pieni akvaariokoko ja lasia päin toistuvasti uiminen arveluttivat minuakin, mutta uskoin videoteoksen katsomossa istuessani ja yleisötilaisuuksia vetäessäni taiteilijoiden puheita siitä, että mustekalan tarpeet oli huomioitu ja keskityin teoksen hyviin puoliin. Vasta joitain viikkoja festivaalin jälkeen juttelin Tuomivaaran kanssa teoksesta (olemme kollegoja samasta tutkimushankkeesta) ja ryhdyin miettimään, että ehkä asiat eivät olleetkaan ihan niin hyvin kuin meidän annettiin ymmärtää. Mieleeni tuli eläinten asemaa taiteessa tutkineen Steve Bakerin esittämä kysymys: ”Can contemporary artist be trusted with animals? – – Will they put ethics first, or will they put the interest of their art before ethics?”[1].
Teoksen alussa kerrotaan, että Sète pelastettiin kalatorilta ja se vapautetaan mereen taideprojektin jälkeen. Mereen vapauttaminen ei kuitenkaan onnistunut, sillä teoksen tuotanto pitkittyi (ilmeisesti koronan takia). Sète ehti olla taitelijoilla noin vuoden, jonka päätteeksi se kuoli. Mustekalan luontainen elinikä on nimittäin vain 1–2 vuotta. Taiteilijat kertoivat, että he osaavat lukea Sèten halukkuutta osallistua vuorovaikutukseen. Kuitenkin, kuten Tuomivaara huomauttaa, Sèten elämä oli rajattu pieneen virikeköyhään akvaarioon ja vuorovaikutus sen kanssa johti siihen, että se sylki vettä Nathalien päälle (joka on Tuomivaaran mukaan merkki mustekalan ärtymyksestä) ja puri Nathalien kättä. Veden purskauttaminen esitetään teoksessa leikkinä, johon Nathalien vastaa sylkemällä itsekin vettä. Puremista kommentoidaan, ettei se ollut paha asia.
Fyysinen kosketus toisenlajisen olennon kanssa on yhdenlainen syvän lajienvälisen kohtaamisen ele. Mustekaloja ja muita pääjalkaisia tutkinut filosofi Peter Godfrey–Smith kertoo sukeltaneensa paljon merenpohjassa vapaana elävien mustekalojen lähettyvillä ja havainneensa, että niiden kanssa on mahdollista syntyä kohtaamisia, jotka sisältävät mustekalan aloitteesta lähtevää koskettamista[2]. Ei siis ole väärin olettaa, että mustekalat ovat taktillisia olentoja, jotka pitävät asioiden koskemisesta tutustuessaan niihin. Myös Sète halusi koskettaa Nathalieta, ensin tunnustellen ja myöhemmin rajummin. Koskettamisen ele oli varmasti tullut esitykseen Sèten ehdotuksena. Mutta vuorovaikutus ei ole ongelmaton, jos se päättyy mustekalan ärtymykseen ja puremiseen?
Olisiko niin, että taiteilijoiden tarve viedä esitystuotanto loppuun asti sekä kertoa mustekalan kannalta ihana tarina, ajoivat heidät selittämään parhain päin mustekalan pitämisessä eteen tulleet negatiiviset asiat? Kun tieto esitystuotannon pitkittymisestä tuli, he valitsivat pitäytyä mustekalojen pitämisessä vapauttamisen sijaan. He toivat mustekalan teatterin näyttämöille, mikä vaati kompromisseja mustekalan hyvinvoinnissa, sillä näyttämö on kaukana sen luonnollisesta elinympäristöstä. Yleisölle haluttiin kuitenkin kertoa onnellinen tarina: kertomus lajienvälisestä vuorovaikutuksesta, kohtaamisesta ja Sètestä arvokkaana yksilönä.
Mustekalan hyvinvoinnin toissijaisuudesta suhteessa esitystuotantoon kertoo ehkä eniten taiteilijoiden suunnitelmat lähteä kiertueelle live-esityksen kanssa. En näe, että esityskiertuetta olisi voitu toteuttaa millään keinoa niin, ettei se olisi tuottanut stressiä mustekalalle, jolle muuttuvat akvaarioympäristöt olivat erityisen epämiellyttäviä, kuten taiteilijat itse yleisökeskustelussa kertoivat. Itselleni nimenomaan videotallenteen muoto mahdollisti sen, että saatoin nauttia teoksesta. Se myös mahdollisti mustekalan läheisyyden, sillä kamera pääsee lähemmäksi kuin katsomossa istuva katsoja. Onneksi taiteilijat luopuivat live-kiertueesta ja saimme Suomeenkin vain videoteoksen.
On toki ymmärrettävää, että taitelijat halusivat tehdä teoksen, joka tuo Sète-mustekalan esiin arvostettuna ja kunnioitettuna yksilönä. Sellainen tarina koskettaa ja voi lisätä myötätuntoa sekä arvostusta muunlajisia kohtaan. Kuitenkin niin tässä kuin muissakin eläviä eläimiä esityksiin tuovissa projekteissa, totuutta ei voi erottaa taiteen sisällöstä. Eikä etiikkaa muista taiteen tekemisen käytänteistä. Tulkitsenkin teoksen Temple du Présent – a solo for octopus kuvaukseksi ihmisen tarpeesta vuorovaikutukseen meille vieraan älykkään olennon kanssa. Tilanteeksi, joka pyrki tasavertaisuuteen, mutta ei olosuhteiden takia sitä ollut. Ihmiset omistivat mustekalan ja toivat sen osaksi perinteistä esitystuotantoa.
Tuomivaaran kritiikki tuo konkreettisesti esiin, mitä voi käydä, kun eläviä eläimiä otetaan mukaan esitystuotantoon: niiden omat tarpeet saavat väistyä teoksen tarpeiden tieltä. Tämä on kyseistä teosta isompi ongelma. Bakerilta aiemmin lainaamani kysymys taiteilijoiden luotettavuudesta pohjaa myös kyseisen ongelman tunnistamiseen. Voiko taiteilijoihin, joiden työ ja ammattitaito on ensisijaisesti tehdä kiinnostavia taideteoksia, luottaa omaavan tarpeeksi tietoa toimia eläinten kanssa sekä laittavan niiden hyvinvoinnin ykkösprioriteetiksi taideteosta tehdessä?
Elämme yhteiskunnassa, jossa muunlajisten eläinten käyttäminen ihmisten hyödyksi on normalisoitu. Taiteilijoina meillä on kuitenkin taito ja mahdollisuudet kyseenalaistaa ja purkaa yhteiskunnan haitallisia normeja ja toimia niitä vastaan. Ja tällä tavoin luoda parempaa tulevaisuutta. Haluan väittää, että esittävän taiteen tekijät pystyvät työskentelemään muunlajisten eläinten kanssa molempien näkökulmasta mielekkäällä tavalla. Pystyvät, jos he ovat valmiit laittamaan likoon koko luovuutensa myös tuotantorakenteiden kohdalla.
Ihmiskeskeisyyttä purkavan posthumanistisen taiteen myötä huomiota viedään entistä enemmän myös muihin lajeihin kuin ihmiseen. Nykyaikana onkin erityisen tärkeää kysyä, miten tehdä ei-inhimillisestä eläimestä kertova esitys, jonka toteutuminen ei ole kompromissi eläimen hyvinvoinnissa, vaan hyvinvoinnin (ja vapauden) huomioiminen tukee luovaa toimintaa. Ehkä perinteinen teatterinäyttämö ei ole sille paras paikka. Jos on kyse luonnonvaraisista eläimistä, niin eikö olisi parempi tehdä esityksiä sinne missä muunlajiset elävät. Entä voisimmeko antaa muunlajisen vaikuttaa vielä enemmän omaan osaansa esityksessä?
Me ihmiset saamme paljon kohtaamisista muunlajisten eläinten kanssa. Eläimet ovat kautta historian toimineet meille peilinä, jonka kautta luomme omaa ihmiskäsitystämme. Voisi jopa väittää, että me emme ymmärrä omaa olemassaoloamme ilman muita eläimiä. Mustekalat ovat tässä mielessä loistava tutkimuskohde, sillä ne ovat meidän tavoin älykkäitä, vaikka ovatkin evolutiivisesti kaukaista sukua ihmiselle. Ne ovat vieras älyllinen elämä, jonka kanssa pääsemme kontaktiin. Taiteilijan tehtävä on kuitenkin myös miettiä, mitä kohtaaminen ja teoksen osana oleminen merkitsee muunlajisille. Vasta silloin voimme väittää, että taidetuotanto eroaa muusta eläintuotannosta.
Teksti: Matilda Aaltonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen tanssi- ja esitystaiteilija, joka työskentelee tiedettä ja taidetta yhdistävässä Elokirjon äänettömät ja puhe niiden puolesta: kielen vaikutus ei-inhimillisiä eläinlajeja koskeviin tunteisiin ja asenteisiin -tutkimushankkeessa.
Lähteet
Baker, Steve. 2013. Artist|Animal. London: University of Minnesota Press.
Godfrey-Smith, Peter. 2016. Other Minds – The Octopus, The Sea, and The Deep Origins of Consciousness.New York: Farrar, Straus and Giroux.
Viitteet
[1] Baker 2013, 1
[2] Godfrey–Smith 2016, 5