19.10. 2005 Silvia Hosseini
Manderlay on Lars von Trierin U.S.A. -trilogian toinen osa, ja se käsittelee rotusortoon ja rasismiin liittyviä kysymyksiä. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle Manderlayn puuvillatilalle, jossa orjuutta harjoitetaan yhä 70 vuotta sen lakkauttamisen jälkeen, osittain orjien omasta tahdosta, kuten loppuratkaisu kertoo.
Trier rakentaa tällä asetelmalla allegoriaa myös Yhdysvaltain nykytilasta. Trierin teesi on, että hallitseva valkoinen rotu alistaa mustaa, joka ainakin alitajuisesti tahtoo tulla alistetuksi.
Elokuvan keskeinen teema on alistuminen. Trier lähestyy luomissaan henkilöhahmoissa idealismin ja eskapismin välistä rajankäyntiä ja siten elokuva kierrättää samaa asetelmaa, jota Trier on käyttänyt usein aikaisemminkin. Idiooteissa ja Breaking the Wavesissa koskettelee naisen halua alistua fantasialle; Manderlayssa fantasia on toimiva yhteiskuntamuoto, johon entiset orjat haluavat järjestyä. Edellisten elokuvien naishenkilöt ja Manderlayn mustat vuorollaan kieltäytyvät näkemästä fantasiansa moraalisia ongelmia. Toisaalta Manderlayssa alistuu vuorollaan myös alistaja, päähenkilö Grace, suostuessaan mustan miehen fantasioiden passiiviseksi toteuttajaksi.
Kritiikiltä ei Manderlayssa säästy musta eikä valkoinen rotu. Ironia kohdistuu ennen kaikkea kuitenkin hallitsevaan osapuoleen, joka pakottaa muut omaksumaan näkemyksensä. Trier näyttää, mitä tapahtuu, kun valloittaja pääsee levittämään vapauden ideologiaansa. Analogia Yhdysvaltain harjoittamaan ulkopolitiikkaan Irakissa on helppo osoittaa. Lisäksi Trier ironisoi myyttiä “valkoisen miehen taakasta”, ikuisesta velasta mustille sorretuille. Elokuvan satiiri ei muodostu niinkään suhteessa todellisuuteen vaan suhteessa Trierin käsitykseen Yhdysvaltain poliittisesta ja ideologisesta ilmapiiristä. Lopputekstien aikana vaihtuvat lehtikuvat maan lähihistoriasta ovat juuri sitä niin sanottua realismia, jolle Trier kritiikkinsä perustaa.
Elokuvan ongelma on se, että todella vääntää satiirinsa rautalangasta ja yksinkertaistaa koko rasismi- ja rotukysymyksen vain psykologiseksi haluksi alistaa ja tulla alistetuksi. Trierin elokuvan henkilöhahmot ovat toisaalta allegorisia, toisaalta psykologisten oireiden kantajia. Trier on riisunut elokuvastaan eriarvoisuuteen liittyvät monimutkaiset ongelmat yhtä paljaaksi kuin elokuvan visuaalisen ilmeen. Karuus ja paljaus kuitenkin myös pakottavat katsojan tekemään työtä, ei eläytyäkseen ja kuvitellakseen tapahtumat realistiseen ympäristöön, vaan etääntyäkseen tarinasta pohtimaan esitettyjä kysymyksiä.
Manderlay ei pyri vetoamaan tunteisiin, vaan olemaan älyllisesti haastava. Tämä on myös ongelmallista: satiiri vieraannuttaa katsojan henkilöhahmojen kokemuksista ja etäännyttää elokuvan ydinkysymyksen asiaksi, joka ei katsojalle henkilökohtaisesti kuulu.
Trierin kanssa on siten helppo olla samaa mieltä: Manderlay herkuttelee juuri sillä USA:lla, jota eurooppalaiset rakastavat kritisoida. Lopun valokuvat visualisoivat Trierin saarnaa, jolle valveutunut USA-kriittinen katsoja voi tyytyväisesti nyökytellä. Älykäs ironia voittaa tunteet ja kokemuksen ja samalla häviää jotain inhimillisesti arvokasta.
Kirjoittaja osallistui Nykytaiteen tutkimus ja kritiikki -kurssille Helsingin yliopisiossa