Naistenpäivän jälkimainingeissa pysähdyin miettimään viime perjantaina Kansallisoopperassa ensi-iltansa saanutta uutta Don Giovanni -produktiota. Mitä kuuluu Mozartin klassikkoteokselle #metoo-aikakautena?
Musiikkimaailmassa tämä kysymys on polttavan ajankohtainen Sonja Saarikosken Image-lehdessä vastikään ilmestyneen hienon, klassista musiikkia ja seksuaalista häirintää käsittelevän esseen myötä. Ooppera-alalla ahdistelusta ja syrjinnästä on kuultu hiuksianostattavia kokemuksia jo aikaisemminkin. Olisi kummallista, ellei tämä äärimmäisen tärkeä keskustelu heijastuisi nykypäivänä konserttisuunnitteluun ja oopperatuotantoihin. Pönäkimmätkin epookkiproduktiot näyttäytyvät meille #metoo-keskustelun linssin läpi, halusimme tai emme.
Don Giovanni sijoittuu monessa suhteessa myrskyn silmään. Ahtaiksi tulkittavissa olevia sukupuolirooleja löytyy oopperaperinteestä enemmän kuin Beethoven-hypetystä kuluvan vuoden kulttuurisivuilta, mutta Don Giovannin kohdalla yhteys häirintäkeskusteluun on harvinaisen selvä. Kuten tiedämme, teoksen nimihenkilönä näyttäytyy sarja-ahdistelija, -viettelijä ja -raiskaaja. Tapahtumat alkavat nykytermein date rape -henkisestä kohtauksesta ja päättyvät elostelijan hukkuessa helvetin lieskoihin.
Nykyoopperataloille teos asettaakin erityisiä pulmia, vaikka libretto ja musiikki antavat mahdollisuuksia kaikkeen muuhun kuin tunkkaiseen moraliteettiin. Miten esittää Don Giovannin naishahmot tarpeeksi moniulotteisina, itsenäisinä toimijoina – ei kostonhimoisena harpyijana (Donna Anna), viekoittelevana ingénuena (Zerlina) tai särkyneen sydämen uhrina (Donna Elvira)? Miten tulkita vaikkapa kohtausta, jossa nuori morsian laulaa sulhaselleen kepeästi lähisuhdeväkivallasta (”Batti, batti, o bel Masetto”)? Miten tuoda esille tähän dramma giocosoon kiinteästi kuuluva tilannekomiikka aiheen äärimmäisestä vakavuudesta huolimatta? Maailmalla Don Giovannia onkin ehditty jo sijoittaa niin yhdysvaltalaiseen yliopistomaailmaan kuin Hollywoodin film noir -valkokankaalle.
Kansallisoopperan uudessa tuotannossa ahdistelun ja häirinnän tematiikka sen sijaan ei juuri näy. Ohjaaja Jussi Nikkilän näkemyksen mukaan Don Giovanni ”kertoo seksiaddiktista”, ja tulkinnan pääpaino onkin nimihenkilön kokaiininhuuruisessa kukkoilussa kuin 80-luvun glam rock -tähdellä konsanaan. Visuaalisesti tapahtumat vaikuttavat sijoittuvan jonnekin vuoden 2009 Onnela-klubin tanssilattian ja puupaneloidun avokonttorin välimaastoon – mutta ehkä se on tarkoituskin. Lavalla vilahtavat älypuhelimet ja videoprojisoinnit. Loppukohtauksessa nähdään, kuinka ryyppyputken runtelema Don Giovanni hallusinoi ja runkkaa nettipornolle.
Produktio on jakanut mielipiteitä laidasta laitaan, kuten jo päivälehtikritiikeistä voi havaita. [1] Don Giovanni ei toki ole sidottu mihinkään yksittäiseen esitysmuottiin. Joka tuotantoa ei tietenkään ole tarpeen aloittaa Harvey Weinsteinin pärstäkuvalla, kuten esimerkiksi Bostonissa hiljattain tehtiin. Myös esityksen tarkempi musiikillis-näyttämöllinen arvioiminen on parasta jättää ooppera-asiantuntijoiden hoteisiin.
Uusi produktio jättää kuitenkin yleisluontoisempia kysymyksiä kulttuurijournalistin hampaankoloon kaihertamaan . On kyseenalaista, missä määrin Don Giovannista voidaan nykypäivänä puhua yksioikoisesti ”viettelevänä” seksiaddiktin tarinana, ”johon lankeaa jokainen” ja jonka pääasiallinen tarkoitus on ”Mozartin musiikin tavoin saa[da] katsojat nauramaan ja unohtamaan siteet, joihin arkipäivä heidät vangitsee”. [2] Viihdyttävyydessä tai leikillisyydessä ei toki ole mitään pahaa – päinvastoin. Valoisanrouhea huumori on olennainen osa Mozartin oopperatuotantoa, ja osin se paistaa läpi myös tästä versiosta. Esimerkiksi diskopallot istuvat Don Giovannin maailmaan mainiosti. Sekä Mozartin sävelissä että Don Giovannin libretossa soi kuitenkin myös täysin toisenlainen, traaginen tarina, joka huipentuu veret seisauttavaan loppukohtaukseen. Tämä ulottuvuus jää produktiolta tavoittamatta.
Yritystä varmasti on ollut, enkä epäile, etteikö näitä asioita olisi harjoitusperiodien aikana pohdittu. Tehtävää ei myöskään voi missään tapauksessa kuvailla helpoksi. Katsomoon asti ideat eivät kuitenkaan kanna. Naishahmoista on selvästi yritetty tehdä ”vahvoja”, dominoivia seksuaalisia subjekteja, kuten vaikkapa Zerlinan ”Vedrai, carino” -aarian ohjauksesta tai Donna Annan asemoinnista loppukohtauksessa voi päätellä. Vaarana tällaisissa ratkaisuissa on kuitenkin se, että ne näyttäytyvät katsojalle osoittelevan stereotypisoivina. Kysymyksessä ei ole ainoastaan tämän produktion ongelma. Megan McCormick kirjoittaa edellä mainitun Boston Opera Companyn viimevuotisen Don Giovannin naishahmoista tavalla, jota voi osuvasti verrata Kansallisoopperan produktioon:
”This portrayal of Zerlina’s revenge suggests that in order to gain power in society, one must be violent, abusive, and domineering – the same traits for which Don Giovanni is so severely punished. Showing Zerlina’s reclamation of power as a violent act reinforces this patriarchal view of power. […] Advertising this production as Modern Don Giovanni and beginning the production with the faces of abusers today suggests that the artistic team believed this production to be fully progressive in its portrayal of sexual assault and abuse of power with a lens towards reclaiming and establishing power for survivors of assault. However, throughout the production, the ’control’ granted to the women was still contained within patriarchal, abusive norms.” [3]
Toisaalta Kansallisoopperan uudella Don Giovannilla on tavoiteltu raikasta, ravistelevaa otetta rekrytoimalla mukaan tekijöitä muualta teatteri- ja tanssimaailmasta. Ajatus on sinällään kiintoisa, ja vastaavanlaisia produktioita on aiemmin tuotettu erittäin onnistuneesti – hyvänä esimerkkinä Opéra Bastillen hiljattainen Rameaun Les Indes galantes -ooppera, jossa barokkimusiikki ja street-henkinen tanssi sulautuivat saumattomasti yhteen.
Don Giovannissa käytetyt, räväyttäviksi tarkoitetut ja sinänsä tervetulleet modernisoinnin elkeet tuntuvat kuitenkin taskulämpimiltä jopa kaltaiselleni satunnaiselle oopperakävijälle. Kuten Helsingin Sanomien arviossa todettiin, Saksan näyttämöillä on nähty huomattavasti roisimpia sekä kokeellisempia ratkaisuja jo pitkään. Esimerkiksi Staatsoper Hannoverin Taika-ampujassa käytettiin vuonna 2015 eksplisiittistä K18-kuvastoa, joka toimi varsin kekseliäästi yhteispelissä musiikin kanssa. Münchenin Nationaltheater puolestaan toteutti samana vuonna Tšaikovskin Jevgeni Oneginista version, jossa tarina keikautettiin päälaelleen: onnettomat rakastavaiset eivät olleetkaan Onegin ja Tatjana, vaan Onegin ja Lenski.
Kenties heteronormatiivisuuden ja patriarkaalisuuden kritiikki täytyy yksinkertaisesti viedä tarpeeksi pitkälle, jotta se oopperalavalla toimisi. Toisaalta kysymys on siitä, että modernisoinnista on vaikea saada kiinni, jos näyttämötoiminta ja musiikillinen kuulokuva eivät etene käsi kädessä. Don Giovannia katsellessa mieleen muistui Göteborgissa toimivan oboistin ja ohjelmistosuunnittelijan Magdalena Fronczakin puheenvuoro Manchesterissa ”Musical Women in Nineteenth-Century Europe” -konferenssissa. Fronczakin esitelmä käsitteli käytännönläheisesti sitä, miten naisten säveltämä musiikki saataisiin näkyvämmin esille ooppera- ja konserttilavoilla. Puheenvuorossa korostui etenkin se, miten tärkeää on ottaa lähtökohdaksi itse musiikki – siis käsitellä naisten säveltämiä teoksia ohjelmistosuunnittelun kulmakivinä pikemmin kuin kuriositeetinomaisina välipaloina, joilla täytetään kaanonsäveltäjien lomassa jonkinlainen sukupuolikiintiö. Sama logiikka pätee nähdäkseni oopperatuotantojen modernisointiin – näyttämöllisten ratkaisujen on toimittava tekstin ja musiikin näkökulmasta perusteltuina valintoina, ei päälleliimattuina kulisseina.
Varsinaista Don Giovanni -produktiota kyseenalaisempana näyttäytyy Kansallisoopperan tapa markkinoida uutuustuotantoaan. Yleisölämpiöön, sopivasti ”samppanjabaarin läheisyyteen” on sijoitettu oopperan henkilöiden kuvitteellisten Tinder-profiilien koristama valokuvauskoppi. Siinä katsoja voi ennen esityksen alkua kuvauttaa itsensä ”Don Giovannin valloitusten listalle” ja saada kasvonsa lavalle Leporellon luetteloaariaan aikana näkyvään valokuvakollaasiin. [4] Tavoitteena lienee yleisön osallistaminen ja nuorten katsojien aktivointi – molemmat itsessään jaloja ja kannatettavia aatteita. Samaa henkeä on havaittavissa myös jutussa, jolla Yle on puffannut ensi keskiviikon Don Giovanni -suoratoistoesitystään. Sen sisältö koostuu luonnontieteellisen hassuttelevasta vertailusta: kumpi on kovempi alfauros, aggressiivinen metsokukko vai Don Giovanni?
En tarkoita, että oopperauutisoinnin tai -markkinoinnin pitäisi olla ryppyotsaisen saarnaavaa. Sikäli kuin teoksessa kuitenkin käsitellään seksuaalista vallankäyttöä ja väkivaltaa, voi hyvällä syyllä kysyä, mitä tällaisilla valinnoilla halutaan viestittää. Mitä tarkoitusta lavalla palvelee se, että keskiluokkainen kulttuuriväki pääsee leikkimään sarja-ahdistelijan uhria? Ehkä ratkaisulla on pyritty herättämään empatian tai samaistumisen tunteita. Olisiko jokin toinen keino voinut toimia tehokkaammin? Olisiko lähtökohdaksi voinut ottaa vaikkapa Mozartin ajan kuuluisien naislaulajien aseman tai Don Juan -tarinan eri muunnelmat nykypäivänä?
Valmiita vastauksia edellä esitettyihin kysymyksiin ei tietenkään ole. Kaiken kaikkiaan uudistuksenhaluisuus on hieno asia, ja on kannatettavaa, että moderneja tulkintoja tilataan Kansallisoopperassa. Ehkä seuraavan suomalaisen Don Giovanni -tuotannon yhteydessä uskalletaan jo kysyä, miltä teoksen tapahtumat näyttäisivät, jos sen magneettinen nimihenkilö ei olisikaan mahtaileva hamesankari, vaan joku hänen tavoittelemistaan naisista.
Nuppu Koivisto
Kirjoittaja on ollut intohimoinen Mozart-fani noin vuodesta 1996 ja harrastanut muinoin laulua muun muassa Kansallisoopperan lapsikuorossa.
[1] Ks. esimerkiksi Tove Djupsjöbackan arvio Hufvudstadsbladetissa (”Begär och beroende gör alfahannen Don Giovanni till ett människovrak – Jussi Nikkilä gör en färgstark debut som operaregissör”, 7.3.2020) ja Hannu-Ilari Lampilan arvio Helsingin Sanomissa (”Jussi Nikkilän ohjauksessa naissankari Don Giovanni rypee saastassa ja vetää kalsarikännit”, 7.3.2020).
[2] Sitaatit on poimittu Kansallisoopperan Don Giovanni –sivulta (viitattu 9.3.2020).
[3] McCormick, Megan: ”Reinforcing patriarchal systems of power in BOC’s ‘modern’ Don Giovanni”. The Theatre Times, 11.4.2019 (viitattu 9.3.2020).
[4] Sitaatit on poimittu Kansallisoopperan Don Giovanni –sivulta (viitattu 9.3.2020).