Martta Heikkilä 26.9.2011
Norjan Kristiansandin uusi kulttuurikeskus Kilden “on enemmän wau kuin Helsingin Musiikkitalo”, Helsingin Sanomat otsikoi 10.9. Toinen toimittaja vaikuttui Portugalin Porton musiikkitalosta: “Minne tahansa talossa vain päätyikin, pääsi suusta väkisin se ‘wau’.” (HS 17.9.)
Wow – eli suomalaisittain “wau” tai “vau” – on uusimpia esteettisiä määreitä. Se ilmaisee erityisesti arkkitehtuurista puhuttaessa erottumisen, hämmästyttämisen ja rivistöstä poikkeamisen kaltaisia ominaisuuksia. Wow-rakennus ei sulaudu tapettiin, vaan ravisuttaa, äimistyttää, saa haukkomaan henkeä ja pään pyörälle. Useimmiten wow-reaktion tuottaa arkkitehtuuri. Harvemmin puhutaan wow-maalauksista tai wow-teatterista. Vain no-teatteri on tiedossa.
Mennyttä wow’ta?Monien mielestä taiteen tehtävänä on koskettaa. Ympäristön huomioon ottava, taitava arkkitehtuuri ei taida koskettaa tarpeeksi, oli se millaista rakennustaidetta tahansa tai miten toimiva hyvänsä. On vaarana, että huomiotalouden maailmassa rakennus katoaa nolosti omaan käytännöllisyyteensä. Siksi sen olisi parempi olla maiseman huippukohta ja jättää ympäristö reilusti varjoonsa.
Juuri nyt Helsinkiin kaivataan kovasti wow-rakennusta, sellaista kuin Bilbaon Guggenheim-museo, tai melkein mikä tahansa muukin Frank Gehryn luomus. Mallia voisi meillekin ottaa vaikka Los Angelesin Disney-konserttitalosta – wow-rakennuksia nimittäin kaivataan, sillä niissä on sitä jotakin. Emme tiedä mitä, mutta kovasti ne hätkäyttävät, ihan suu jää auki. Siksi wow sopii poliitikoillekin, joilla on kova tarve saada aikaan asioita, joista heidät muistetaan. Uudessa Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston historiikissa päättäjät ennustavat, että wow-arkkitehtuuri on “jatkossa keskeinen tekijä kaupungin vetovoiman kehittäjänä” (ks. Paula Holmila, Uusi Suomi, 8.9.2011).
Myös wow on aikansa lapsi yhtä lailla kuin ihmiskunnan muutkin saavutukset. Steven Hollin Kiasma oli 1990-luvun wow-arkkitehtuuria mutta ei ole enää: kymmenessä vuodessa silmä tahtoo jo tottua liikaa. Saati sitten Finlandia-taloon yli kolmessakymmenessä vuodessa. Wow’lla on paha tapa haalistua, ja jäljelle jää paljas rakennus. Silti monumenteilla on kysyntää, ja voi hyvin olla, että mikä tahansa asia, jossa vähintäänkin on massaa ja kiiltoa tarpeeksi, käy jonkinlaisesta monumentista. Ei nyt niin väliä millaisesta, pääasia että jää hetkeksi mieleen.
Aina 1800-luvulle asti kauneus oli esteettisistä arvoista ehdottomasti tärkein. Vuosisadan puolestavälistä alkaen taiteen filosofit alkoivat raivata tilaa myös muille esteettisen kokemuksen tuottamille lajeille: ylevälle, rumuudelle, kammottavalle, groteskille. Kaikkien näiden määrittelemiseen 1900-luvun ajattelijat ovat uhranneet loputtomasti aikaa. Filosofit ovat puhuneet riittävistä ja välttämättömistä ehdoista, jotta jokin asia voidaan määritellä esimerkiksi juuri kauniiksi.
Vain wow, välittömästi sävähdyttävä näyttävyys, on puuttunut perinteisten esteettisten arvojen joukosta. Sillä ei ollut suurtakaan sijaa old school -ajattelijoiden keskuudessa, joskin brittifilosofi A. J. Ayer (1910–1989) esitti emotivistisen “pöh – hurraa” -teorian. Sen mukaan havaintomaailmaa koskevat arvostelmat ilmaisevat lopulta vain välitöntä tunnereaktiota, siis hieman samanlaista kuin wow – tosin rakentamisen wow-teoreetikot olettavat, että “wow” on säännönmukaisesti jokaisen kokijan reaktio. Saksalainen Hans-Georg Gadamer (1900–2002) taas erotti toisistaan käsitteet Erlebnis ja Erfahrung. Molemmat on mahdollista kääntää “kokemukseksi”, mutta siinä missä Erfahrung on jotakin syvästi ja omakohtaisesti koettua, Erlebnis jää pinnallisemman ohimenevän elämyksen tasolle. Wow ei useinkaan pääse Erlebnisiä pidemmälle; ensin seuraa “oho”, sitten kävellään eteenpäin. Wow säväyttää avajaisissa, joissa nauha katkeaa ja talouselämä kohtaa taide-elämän, mutta miten kauan sen jälkeen? Ja ai niin, kenelle lasku pitikään lähettää?
Lähteitä:
Dickie, George (1971/1981). Estetiikka. Suom. Heikki Kannisto. Helsinki: SKS.
Tuoretta wow’ta?