30.7.2010 Irmeli Hautamäki
Helsingin kaupungin taidemuseon Toden näköistä näyttelyä on kutsuttu nettisukupolven taiteeksi. Teokset tulevat tekijöiltä, jotka ovat varttuneet /opiskelleet taiteilijoiksi viimeisen 15 vuoden aikana jolloin internet on ollut laajassa käytössä. Oletuksena on, että digitaalisen kuvan käsittelyn mahdollisuus samoin kuin internetin kautta syntynyt kuvatulva olisi vaikuttanut nuoremman polven taiteilijoihin.
Ajatus nettisukupolven taiteesta tuo mieleen nopean kuvasurffailun ja pinnallisen suhteen kuvaan. Näyttely todistaa kuitenkin päinvastaisesta, teokset ovat hyvin vangitsevia ja mieleen jääviä ja sisältävät runsaasti merkityksiä jopa taidehistorialliselta kannalta.
Kaikki näyttelyn teokset ovat esittäviä, monet lähes valokuvantarkkoja, mutta tekijöiden suhde valokuvaan ja sen todistusarvoon on muuttunut. Töissä on kysymys enemmän mielikuvan ja todellisuuden suhteesta kuin totuudesta ja dokumentaarisuudesta, joka liitettiin valokuvaan. Näyttelyn kuvat toimivat make believe –periaatteella, eli samoin kuin fiktio ne houkuttelevat uskomaan ja kuvittelemaan. Digitaalinen kuvankäsittely on todellakin saattanut auttaa joitakin näyttelyn tekijöitä kuvittelemaan erilaisia mahdollisia maailmoita.
Se mikä näyttelyn teoksissa on kiinnostavaa ja uutta, on että ne panevat katsojan töihin, pohtimaan omaa suhdettaan esittävään kuvaan. Teokset eivät ole useinkaan valmiita sellaisenaan, vaan ne vaativat katsojan viimeistelyn. ’Uskotko tähän, mitä ajattelet tästä’, ne kysyvät. Mikä on ja mikä on todennäköisesti vaihtavat paikkaa. Teoksissa korostuu älyllinen tai kognitiivinen suhde todellisuuteen, kysymykset uskomuksista jopa ideologioista, mutta myös arvoista nousevat esiin.
Näyttelyn teokset vetävät puoleensa taidokkuudellaan. Erityisesti Kari Vehosalon Väkivaltaisen kuoleman pelko nimisen sarjan teokset ovat kiinnostavia. Myös filosofiaa opiskeleva Vehosalo käyttää lähtökohtanaan mustavalkoisia valokuvia, joista hän koostaa lopullisen teoksen digitaalisella tekniikalla ja maalaa kuvan sen jälkeen suureen kokoon. Hän on vanginnut teoksiinsa jotakin olennaista 40 ja 50 –lukujen maailmasta, jolloin modernin länsimaisen yhteiskunnan keskeiset arvot ja ideologia luotiin. Mustapukuiset miehet istuvat kokouksissaan syventyneinä ja tunnelma on käsin kosketeltavan outo, todellinen ja epätodellinen yhtaikaa.
Sanotaan että paholainen asuu yksityiskohdissa. Niin tässäkin näyttelyssä, jossa valokuvantarkkuus tekee mahdolliseksi korostaa ja myös säilyttää historiallisesti kiinnostavia seikkoja. Jos tehdään aikamatkaa 50 vuoden päähän, näyttelyn teokset tuovat silloin esille monia yksityiskohtia, joiden merkitystä tutkijat varmaan mielellään pohdiskelevat.
Näin on esimerkiksi Stiina Saariston suurikokoisissa teoksissa, jotka kuvaavat liioitellen mutta samalla pikkutarkasti nuorten naisten ja tyttöjen 2000-luvun alun elämää, jota tavarapaljous ja prinsessaunelmat sävyttävät. Teoksen esineet on kuvattu yhtä huolekkaasti kuin 1600-luvun asetelmamaalauksissa. Yhteistä on myös allegorisuus, sillä Saariston työt ovat kuvakertomuksia, joiden yksityiskohtiin sisältyy tarinoita ja symboliikkaa. Hätkähdyttävää on, että teoksissa tulee esille myös (peitetty) väkivalta, jota harvoin kuvataan nuorten naisten yhteydessä.
Myös Markku Laakson Elvis -aiheisten teosten kiinnostavuus sisältyy yksityiskohtiin. Laakso sekoittaa taitavasti suomalaista kansallisromanttista maisemamaalausta ja Elvis kuvastoa, jolloin historialliset aikatasot menevät sekaisin.
Vaikka nykykatsoja kokee työt ehkä humoristisina, niin niiden merkitykseen sisältyy paljon enemmän. Onko Elvis -myytti 1900-luvun lopun mytologiaa ja tarustoa, joka tulee vanhemman kalevalaisen taruston tilalle? Tätä joutuu pohtimaan kuvassa, missä Elvis on ottanut Väinämöisen paikan suomalaisessa kansallismaisemassa, joka Etelä-Suomen sijasta onkin sijoitettu Lappiin. Joka tapauksessa kansan parissa tapaa yhä Elvis -imitaattoreita yllättävän usein.
Myös Toden näköistä näyttelyn teokset edustavat maalaustaiteen uutta tulemista samoin kuin se spontaanimpi aisteihin ja koskettamiseen vetoava maalaustaide, josta kirjoitin aiemmin viime keväänä. Teknologia ei todellakaan syrjäytä maalaustaidetta, vaan antaa mahdollisuuden määritelllä sen tehtävät uudelleen. Vaikka Toden näköistä näyttelyn teokset ovat edellä mainittuja maalauksia älyllisempiä ja viileämpiä, ne osoittavat, että kuvaan sisältyy paljon arvoituksellista, sellaista mitä ei vielä tunneta. Gerhard Richterin positiivinen esimerkki vaikuttaa monen taiteilijan taustalla. Richterhän halusi pelastaa valokuvan – joka hänen mielestään oli täydellinen kuva – siitä alennustilasta, johon se jo paljon ennen internetin kuvatulvaa oli joutunut.
Näyttely on avoinna Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa vielä elokuun 2010 loppuun.