Irmeli Hautamäki kommentoi 15.1.2010 Mustekalan blogissa tekstiäni ”Kritiikin paradoksit – yleisö, yhteisö ja taiteen riippumattomuus” (Mustekala 5/09). Tässä Kriitikosta kiinni -numeron kirjoituksessani pyrin tuomaan esiin ajattelutapoja, jotka ovat purkaneet ideaa yhdestä yhtenäisestä yleisön käsitteestä. Sivusin kysymystä siitä, onko taiteessa (yhä) jotakin jaettavaa, jos koko taiteen käsite, kuten kaikki muutkin suuret käsitteet, on dekonstruoitu. Tämän seurauksena joudutaan puhumaan aina vain hajautuneemmista ja ainutkertaisemmista ilmiöistä, joista konsensusta ei ole edes filosofisesti mahdollisuus saavuttaa – ja sama kehitys koskee nähdäkseni yleisön käsitettä. Kaikki tämä on tietysti viime kädessä taiteen ainutkertaista totuudellisuutta korostaneen varhaisromantiikan perintöä. Väitteeni mukaan ei missään mielessä voida olettaa, että kriitikko voisi nykymaailmassa puhua jonkun joukon suulla eli tietyn yleisön nimissä.
Kuten Irmeli Hautamäki esittää, kysymys siitä, voiko kriitikko puhua yleisön nimissä, on todella ”yhtä sopimaton nykyaikaan kuin käsitys, jonka mukaan taiteilija edustaisi koko kansakuntaa”. Olen samaa mieltä: koska ajatus yhteisestä arvoperustasta on jo kauan sitten purkautunut sekä teorioissa ja käytännössä – eikä tämä koske vain taidekritiikkiä vaan kaikkia muitakin elämänaloja – kriitikko ei voi arviossaan edustaa lopulta muuta kuin itseään.
Yksilöllisyydessä on hyvät ja huonot puolet. Jo historiallisesti taidekritiikkiä luonnehtii säänneltyjen toimintatapojen puuttuminen: kriitikoksi ryhtyminen ei edellytä mitään erityistä ammattikoulutusta, ei yhteisiä sääntöjä, ei tiettyä kohderyhmää, ei vakiintunutta kirjoittamisen tapaa, esitysmuotoa tai retorisia tyylejä tai tapoja. Kritiikkiä voidaan harjoittaa hyvin erilaisissa yhteyksissä ja ympäristöissä. Kritiikin tutkijat ovatkin huomauttaneet, ettei kritiikillä ole ”sisäistä yhtenäisyyttä” – moninaisuus ja hajanaisuutta on usein hyvä merkki, samoin yksiselitteisyyden puuttuminen ja kritiikin kohteiden määrittymättömyys. Siten kuvitelmat taiteen ja sen arvioinnin yhtenäisestä taustasta ovat kutakuinkin mahdottomia. Samoin perustein rajattoman yhteisymmärryksen saavuttaminen taiteen arvosta on tuhoon tuomittu yritys.
Kääntöpuoli edellä mainituille asioille saattaa olla se, mitä viime aikoina toistuvasti on muun muassa Helsingin Sanomissa nimitetty kulttuurijournalismin ja erityisesti kritiikin ”kriisiksi”. Keskustelun aloitti Paula Holmila (Vieraskynä, 24.11.2009), ja sitä jatkoi muiden muassa Teemu Luukka vastineessaan kulttuurisivuilla (25.11.). Esitetyt väitteet osin reagoivat Aamulehden Matti Apusen verkkopalstoilla jo kuuluisaksi tulleeseen kirjoitukseen ”Kulttuurijournalismin muistolle” (AL 22.3.2009).
Tausta kriisin ajatukselle on kuitenkin kauempana lähimenneisyydessä; kymmenisen vuotta sitten ilmestyi Yhdysvalloissa kokoelma The Crisis of Criticism (1998), ja taidehistorioitsija James Elkins jatkoi aiheesta laajaa huomiota herättäneessä teoksessaan What Happened to Art Criticism? (2003). Kaikissa näissä kirjoittajat suomivat kulttuurikirjoittelua siitä, että se on nykyisin taipuvainen näivettämään sanottavansa pelkiksi mainospuheiksi. Tärkeimmän väitteen mukaan kritiikkikirjoittelu ei ota kantaa eikä esitä mielipiteitä, vaan tyytyy tuote-esittelyä muistuttaviin pintaraapaisuihin, ellei sitten haksahda henkilöön kohdistuviin kohuteksteihin.
Tällaisista lähtökohdista syntyneen ”kriisin” tunnistaminen saattaa kieliä kriittisten arvoarvostelmien esittämisen vaikeudesta nykyhetkellä. Monien nykykriitikoiden, ja alun perin esimerkiksi postmodernien filosofien, mielestä taiteen arvoa koskevat väitteet eivät tosin ole kritiikissä edes olennaisia. Yhtenäisen kirjoitustyylin tai yleisesti omaksuttujen esteettisten kriteerien sijasta korostuu tulkintojen moninaisuus, ainakin ideaalitilanteessa. Kirjassa The State of Art Criticism (2008) Michael Schreyach huomauttaa, että jos kriisi on totta, se on mahdollisesti merkki kritiikin epävarmasta asemasta ja tehtävästä yhteiskunnassa. On myös mahdollista, että ongelma liittyy yleisön määrittelemiseen: ei ole selvää, kuka lukee kritiikkiä tai mitä siltä odotetaan. Vapaudella on oma hintansa – mutta onko toisaalta mitään muuta mistä kriitikon kannattaisi pitää kiinni?
Peli ei silti ole suinkaan menetetty, sillä retorisesti jo kritiikin luonne edellyttää kriisihakuista lähestymistapaa: kritiikin kantasana, kreikan kielen verbi krino, tarkoittaa asioiden erottamista toisistaan, päättämistä ja arvostelemista. ”Kriisi” on siis tilanne, jossa arvostelukykyä joudutaan käyttämään. Terminologisesti ja sisällöllisesti kritiikki ja kriisi kuuluvat siis yhteen ja merkitsevät asioiden jatkuvaa uudelleen arviointia. Tämä koskee sekä sitä, mistä puhutaan, että sitä, kenelle puhutaan.
Tästä näkökulmasta tärkeää on käsitys kritiikistä kirjoittamisen lajina. Se toimii aina jossakin sosiaalisessa tai institutionaalisessa prosessissa ja on myös itse tällainen prosessi. Diskurssina taidekritiikki on – taiteen lailla – esittämisen käytäntö, jonka muotoihin vaikuttavat historialliset rajat ja jatkuvasti muuttuvat mahdollisuudet. Näiden käytäntöjen ainoa sääntö on heterogeenisyys – jo yksin siksi käsitykset taidekritiikistä yhtenäisen yleisön yhtenäisenä genrenä ovat pelkkiä harhakuvia.