Subjektiivisia huomioita Ylioppilasteatterin Retreat -esityksestä
Eeva Kemppi 26.1.2011
Helsingin Ylioppilasteatterin taiteellisesta johdosta on syksystä 2010 alkaen vastannut ohjaaja Ossi Koskelainen ja juntta. Ammattijohtoista harrastajateatteria kolmivuotiskaudeksi johtamaan valittuun junttaan kuuluu Koskelaisen lisäksi Akse Pettersson (ohjaaja), Veikko Nuutinen (dramaturgi), Laura Pietiläinen (koreografi) ja Lasse Poser (teatterikääntämisen ja -journalismin teoria ja käytäntö). Uusi johto on luvannut valita jokaiselle toimivuodelleen teeman. Ensimmäisen vuoden teemaksi on nostettu Ylioppilasteatterin suhde traditioon. Se on 85-vuotiaassa perinteikkäässä vaihtoehtoteatterissa läsnäolevaa ja välttämätöntä.
Koskelainen on julistanut pyrkimyksikseen kehittää Ylioppilasteatterista keskeisempi taidetila Suomessa ja avata teatteri ulkomaailmalle. Vallanvaihdoksen yhteydessä julkaistussa lehdistötiedotteessa siteerataan Koskelaista: ”Mielestäni suurin osa suomalaista teatteri- ja taide-elämästä on museaalisessa tilassa eikä seuraa aikaansa. Ylioppilasteatterin on palattava ikuisesti teatterin tulevaksi, samaan aikaan historiansa ja ympäristönsä kanssa aktiivisesti keskustelevaksi yhteisöksi”.
Uuden valtakauden ensimmäinen näytös on Ylioppilasteatteriin syksyllä 2010 valittujen uusien jäsenten kanssa toteutettu, joulukuussa ensi-iltansa saanut produktio Retreat. Ylioppilasteatterin toimivuoden teema ja Koskelaisen pyrkimykset ovat vahvasti esityksessä läsnä. Esitykset jatkuvat vielä 6.2 saakka. Nyt on tilaisuus käydä katsomassa, mitä nousee kunnianhimosta, nälästä ja tahdosta. Niitä ei Retreatista puutu.
Työryhmä julistaa Retreatin Helsingin merkittävimmäksi esitykseksi (varmaankaan kaikkialle tunkeutuvaa ironiaa unohtamatta). Esityksestä löyhyää halu rikkoa ja panna traditio matalaksi perustuksiin myöten, kaapata valta, ottaa osaa vallankumoukseen ja ehkäpä myöskin pystyttää jotakin uutta. On mahdollista, että pyrkimyksenä on ironisoida myös juuri tämä halu hajottaa ja löytää uutta, ja tehdä siitä yhtäläillä naurunalaista. Valitettavasti tämä mahdollinen pyrkimys, kuten monet muutkin seikat jäävät esityksen yllä leijuvan, itsetyytyväisyyteen sekoittuvan hämäräverhon peittoon. Taideteoksen sekavuus on kuitenkin usein vain sitä, että asiat eivät ole tekijöillekään selviä, eivätkä he itsekään ihan tiedä mitä haluaisivat lähestyä tai sanoa.
Retreat. Kuva: Kai Bäckström
Rasittava taideteos
Reilusti yli kolmetuntinen Retreat on katsomiskokemuksena rasittava, välillä tylsistyttävä ja myös ilahduttava, mutta lopulta harmistuttava, koska se hukkaa loistavan mahdollisuutensa todella sanoa jotain.
Puran seuraavassa omavaltaisen epäjohdonmukaisesti joitakin esityksen sekä siitä kirjoitettujen kritiikkien herättämiä tuntemuksia ja kysymyksiä. Jo suureellisten julistustensa ja vastaansanomattoman kunnianhimonsa takia esitystä ei voi olankohautuksella sivuuttaa, vaikka se ei itsestäni tunnukaan ajattelemaan pakottavalta tai uutta luovalta. Esityksen suurena ansiona on, että se herättää pohtimaan yleisesti taideteoksiin ja niiden vastaanottoon liittyviä kysymyksiä. Esitys pakottaa vatvomaan, kuin ärsyttävä ystävä, josta ei saa otetta, mutta josta on kuitenkin loputtomasti keskusteltava.
Runkku-Richard ja arkkityypit
Retreat pohjautuu löyhästi William Shakespearen kuningasdraamaan Richard III, jossa kyttyräselkäinen ja vajavainen, mutta manipuloiva Richard kaappaa vallan kieroillen ohi luonnollisen perimysjärjestyksen. Ennen esityksen alkua ohjaaja Koskelainen haluaa sanoa pari sanaa teoksen estetiikasta ja antaa lukuohjeita. Shakespearea lähestytään tunnelmina ja kuvina. Hän kehottaa unohtamaan logiikan ja antamaan alitajunnan viedä. Mutta mitä jos alussa herätetty vastenmielisyys ja vastustus estää antautumisen ja assosiaatioiden syntymisen?
Esitystä hallitsee lähes kaksikymmenpäinen lauma voimallisen fyysisiä hahmoja, jotka muuntautuvat arkkityyppisistä patsaista mitä kompuraisemmiksi ja mielipuolisemmiksi hulluiksi sekä huumebileiden kollektiiviseen houreeseen sukeltaneeksi joukoksi. Seuraavassa hetkessä mielikuvituksellisen fyysisen ilmaisun suvereenisti haltuunottava joukko heittäytyy näyttelijäseurueeksi, joka esittää Richard III -näytelmän pikakelauksella hyödyntäen karikatyyristä ja traditiosta liioitellusti ammentavaa kehonkieltä.
Lähes esityksen ensi metreillä yleisön joukosta loikkaa epäselvä ja kömpelöltä tuntuva hahmo, joka vaatii nähdä, että missä sitä Richard-näytelmää oikein tehdään. Raivoisa teatterin uudistaja, ohjaajan (ehkäpä taas kerran ironinen) alter ego tai kääntöpuoli kaappaa esityksen, julistautuu kuninkaaksi, vaatii teatteriseksiä, sitoo naisen ja runkkaa. Esityksen nautittavimpiin oivalluksiin kuuluu vallan vääryydellä anastavan Richardin ja teatterin raivoisan uudistajan rinnastaminen. Valitettavasti hahmo herättää epäselkeydessään ja siitä kumpuavassa epäkiinnostavuudessa niin vahvaa torjuntaa, että esitys lakkaa kulkemasta lähes aina, kun Runkuksi esittäytyvä hahmo saapuu paikalle.
Nuorisoenergia ei yksin riitä
Esityksen alkupuolella koin raivostuttavan tätimäisyyden tunteita ja rasitusta, kun näin pelkkää huutoa ja kohellusta. En saa selvää puheesta, eikä minua oikeastaan edes pätkääkään kiinnosta mitä ne siellä huutavat. Tekstiä on tungettu mukaan niin paljon, että kai sillä jokin merkitys on. Se, mitä tulkitsin aluksi omiksi tätituntemuksikseni, saattaa kuitenkin olla vaativuutta: en hyväksy ajattelun laiskuutta ja omahyväistä tyytyväisyyttä rohkeudestaan ilman oivalluksiksi purkautuvaa sanottavaa. Tekijäjoukko on toki nuorta, mutta ohjaaja on suunnilleen ikäiseni, siinä kolmenkymmenen. Uudistushalu ja nuorten tekijöiden energisyys ei ole itseisarvo, kuten se tuntuu olevan kahden esityksestä kritiikkejä kirjoittaneen herran kirjoituksissa (katso linkit alla). Pelkkä nuoruus ja energisyys eivät kuitenkaan saa sokaista katsojaa etsimästä omaperäistä ajattelua.
Esikoiskirjasyndrooma ja sama pyörä uudelleen
Kahlattuani esityksen läpi, käteen jää vaikutelma esikoiskirjasyndroomasta. Yhteen teokseen on haluttu oksentaa kaikki mitä siihen asti on elämässä opittu. Esitystä vaivaa myös hämmästyttävän traditionaalinen käsitys traditiosta ja henkilökohtaisen suhteen puuttuminen vallitsevaan teatterielämään ja traditioon. Jos ollaan purkamassa teatteritraditiota niin ei vielä riitä, että tiedetään nimiä ja heitellään juttuja. Runkku-Richard panee Koskelaisen julistusten hengessä tämän hetkisen helsinkiläisen teatteri-elämän kokonaisuudessaan epäkiinnostavuuden kastiin nimi nimeltä luetellen. Nimiä heitellään ikään kuin etsittäisiin jotakin uutta vanhan ja paskaksi julistelun tilalle, mutta ei luettelusta ja julistamisesta automaattisesti seuraa jotakin uutta.
Herää julmia ajatuksia pyörän keksimisestä uudelleen. Ette kai te vaan kuvittele olevanne ensimmäisinä asialla teatteritraditiota purkamassa? Perinteistä esitysmuotoa vielä puretaan traditioksi muodostuneilla tavoilla: maskeeraus tapahtuu näkyvillä, ”jokamies” keskeyttää esityksen, valomiestä puhutellaan, esitys onkin esitys esityksen tekemisestä jne. (mutta tämäkin on varmasti sitä kuuluisaa ironiaa).
Rajustelua ja väistöliike
Retreatissa lähestytään tabuja, sovinnaisuuden rajoja sekä stereotyyppisiä ja lukkiutuneita käsityksiä mm. (väki)vallasta, seksuaalisuudesta ja sukupuolirooleista. Esitys sisältää masentavia runkkaus- sitomis- ja panokohtauksia ja vastenmielistä alastomuutta, eikä valitettavasti mitenkään kunniakkaassa tai kiinnostavassa mielessä. Rajustelu ei provosoi, ei huvita eikä herätä ajatuksia, vaan lähinnä työntää luotaan. Täytyy muistaa, että stereotypioiden esittäminen saattaa vain vahvistaa stereotypioita, eikä se automaattisesti tarkoita kriittistä ja purkavaa asennetta.
Esityksen kiinnostavimpia teemoja ja hallitsevia esteettisiä piirteitä on kekseliäs, monisävyinen ja puhutteleva fyysisyys. Vaikuttavimpia hahmoja on pyörätuolilla liikkuva, lyhytkasvuinen näyttelijä, joka tuo viestejä mustan kaapunsa peitteistä kuin kuolema. Stefan Bäckström-hahmo raahataan lattialle ja jätetään verisenä sätkimään. Fyysisyyden rajoja ja vajavaisuutta lähestytään montaa kautta, mutta tuntuu siltä, että ennen pohjimmaisia kysymyksiä tehdään väistöliike.
Yleisöä valuu runsaslukuisesti pois tauoilla ja kesken esityksen. Se ei aina tarkoita sitä, että esitys olisi osunut arkaan paikkaan tai onnistunut järkyttämään heitä vaan pikemminkin vihjaa, että he ovat tylsistyneitä, rasittuneita tai kokevat, että esitys ei koske heitä. Meitä ei kaivata katsomossa.
Ongelmallinen yleisösuhde
Esityksen suurimpia rasitteita on ongelmallinen yleisösuhde. Retreat julistaa missiokseen purkaa esiintyjän ja katsojan perinteistä jakoa aktiiviseen ja passiiviseen rooliin, mutta onko siltikään mietitty loppuun saakka, mikä on katsojan rooli esityksessä.
Retreatin ehdottomasti ilahduttavin hetki koittaa väliajan jälkeen, kun Runkku-Richard on ajanut esiintyjät käytävään haahuilemaan, ja yleisö kutsutaan takaisin sisään muodostamaan ystävyydenrinki lattialle. Ne katsojat, jotka ovat jaksaneen kaiken kohelluksen läpi tänne saakka, palkitaan lämpimällä hetkellä ja poikkeuksellisen onnistuneella yleisön mukaan ottamisella. Ringissä leikitään viidakonkuningasta ja tanssitaan hitaita. Runkku-Richard riisuu vihdoin luotaantyöntävän roolinsa ja on lähestyttävä ja kiinnostava. Sekavuudesta selkeytyy ajatus teatterista yhteen saapumisena ja yhdessä kokemisena. Ollaan kohtaamisen ja jonkin uuden kynnyksellä.
Rohkeimmat lähtevät näyttelemään toiveroolejaan Kummisedässä, mutta sitten luotu yhteys ja mahdollisuus uuden syntymiseen jälleen katkaistaan. Yleisö sysätään syrjään ja suljetaan ulkopuolelle ja entistä ylimielisemmäksi muuttuva mesoaminen jatkuu. Esitys päättyy Runkun julistautuessa teatterin jumalaksi ja höpistessä jotakin minuudesta. Näyttelijät käpertyvät telttaan laulamaan, hihittelemään ja aplodeeraamaan itselleen. Retreat on työryhmälleen varmasti tarpeellinen ja jännittävä matka teatterin traditioon ja itseensä, mutta kyse on kuitenkin esityksestä yleisölle, jonne saavumme omine ruumiinemme ja ajatuksinemme.
Linkit:
Martti Mäkelän arvio Skenet.fi-sivustolla
Lauri Meren arvio Helsingin Sanomissa
Retreat Ylioppilasteatterin kotisivuilla
P.S. Runkku/Ruukku
Hahmoon sekä koko esitykseen liittyvää sekavuutta kuvastaa keskustelumme esityksen jälkeen. Kaksi meistä kolmesta esityksen nähneestä oli kuullut, että hahmon nimi on Ruukku, mutta koska esityksen maailmassa on ilmeistä, että nimen täytyy olla Runkku, tyydyimme kutsumaan häntä Runkku-Richardiksi, vaikka Ruukku saattaakin olla työryhmän tarkoittama nimi. Ruukku saattaisi olla ainakin kiinnostavampi ja absurdimpi nimi kyseiselle hahmolle.