15. 4. 2005 Teemu Mäki
Johtuuko siitä, että Naukkarinen on töissä “muotoiluyliopistossa” , että hän joutuu erikseen painottamaan, että taiteella saa olla kriittinenkin tehtävä?
Taideteollisen korkeakoulun “tunne muotoilua” -julkaisusarjassa on ilmestynyt Ossi Naukkarisen kirja “Ympäristön taide” (2002). Naukkarinen työskentelee TAIKissa tutkimuspäällikkönä ja on Helsingin yliopiston estetiikan dosentti. Teos sekä johdattaa ympäristötaiteeseen että pohdiskelee taiteen ja ympäristöajattelun suhdetta ylipäätään.
Teoksesta ei tiedä kenelle se on kirjoitettu. Se on hyvä, sillä näin se ei tunnu sen paremmin oppikirjalta – siis yläviistosti kateederilta puhutulta – kuin pelkille alan ammattilaisille suunnatulta snobbailultakaan. Naukkarinen pyrkii pohtimaan ympäristötaiteen käsitettä, nykyisiä käytäntöjä ja mahdollisuuksia aloittaen puhtaalta pöydältä, vaikka viittaakin filosofian ja estetiikan tutkijoihin lähes joka sivulla.
Monessa asiassa Naukkarinen kuitenkin jää yllättävästi lapsenkenkiin. Kannattaako esimerkiksi tieteen ja taiteen eroa ottaa edes puheeksi, jos ei sano muuta kuin että taide, toisin kuin tiede, ei voi todistaa paljoakaan, mutta pystyy sen sijaan innostamaan ajatteluun ja kyseenalaistamiseen? Ehkä kirjan olisi yksinkertaisesti pitänyt olla kolme kertaa paksumpi (nyt se on 150 väljää sivua), jotta Naukkarinen olisi voinut kehitellä ajatuksiaan pitemmälle? Nyt kirja jää tuoreista aikomuksistaan huolimatta usein peruskliseiden tasolle.
Naukkarinen esimerkiksi ottaa puheeksi taiteen ja taidekokemuksen sanallistamisen ja analyysin, muistuttaen että taidekokemus ei latistu, yksinkertaistu eikä mahdollisuus ylevän kokemiseen vähene, vaikka taiteilija ja yleisö kuinka tarmokkaasti yrittäisivät sanoilla niitä eritellä. Päinvastoin, teos ja kokemus syvenevät ja rikastuvat analyysin ansiosta. On hyvä sanoa tämä yllättävän monille yllättävä näkemys, mutta miksi jättää sanallistamisen pohdiskelu tähän? Kun taideyliopisto julkaisee kirjan, joka ei ole tarkoitettu aapiseksi, eikö pitäisi pyrkiä syvällisempään pohdiskeluun?
Entä mitä oivallusta on seuraavissa lauseissa, jonka kaltaisia Naukkarisen kirjassa on paljon: “Kauneus tuntuu hyvältä, rumuus joskus kiehtovalta, eikä sille tarvita lisäperusteita. Tekninen taitavuus ilahduttaa, hyvä idea kiehtoo mieltä, avoimuus sitoo kiinni teokseen. Satuttava tarina ahdistaa, pelottaa tai kuvottaa. Lyhyesti: taide herättää tunteita.” (s. 65)? Valitukseni ovat ehkä turhia, jos kirjaa ajattelee enemmän oppikirjakäyttöön kuin ajattelun haasteeksi.
Naukkarinen kirjoittaa paljon eräästä Markku Hakurin installaatiosta, nimeltään “Tervetuloa” (2002), joka oli esillä TAIKin aulassa Hakurin aloittaessa virassaan ympäristötaiteen professorina. Naukkarinen palaa Hakurin teokseen yhä uudelleen ja pyrkii sen avulla puhumaan yleisemmin taiteesta, sen kokemisesta ja ympäristövaikutuksista. Hän myös siteeraa tiuhaan Hakurin virkaanastujaispuhetta. Tämä on mielestäni turhaa, sillä (tuokin) virkaanastujaispuhe on näköjään ollut raivostuttavan ympäripyöreiden fraasien toistelua: “Ympäristötaide haastaa ajattelemaan elämää monisyisenä rakennelmana, jossa kaikilla valinnoilla on esteettinen ja eettinen puolensa.” ja “Ympäristötaide voi olla myös julkinen muistutus siitä, että on useita eri tapoja ajatella maailmaa.” (s. 45)
Ympäristötaiteen ympäripyöreys
Naukkarinen puhuu Hakurin teoksesta ympäristötaiteena, mutta ei onnistu perustelemaan, miten tämä teos on nimenomaan ympäristötaidetta, eikä vain installaatio. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää, sillä Naukkarinen kirjoittaa lopultakin enemmän taiteesta yleensä, ei niinkään ympäristötaiteesta erityisesti. Ympäristötaiteen määrittely näyttää olevan hänelle lähes mahdotonta. Hän ryhtyy tähän määrittelyyn hetkeksi, mutta ei päädy juuri sen kummempaan, kuin että ’ympäristötaide on taidetta, joka esitetään julkisesti ja joka kommentoi ympäristöään’.
Näin lavea määritelmä ei tietenkään jätä ympäristötaiteen ulkopuolelle muuta kuin maailmalta salassa pidetyn täysin formalistisen taiteen – jos sellaista edes on. Todella haukotuttavaa olisikin ollut lukea pyrkimystä määritellä ympäristötaide tarkemmin, ylpeämmin tai jotenkin “oikeiden ympäristötaiteilijoiden” identiteettiä rakentavasti. Lavea määrittely johtaa siihen, että Naukkarinen käyttää niin sanottua ympäristötaidetta esimerkkinä yhteiskunnallisesti suuntautuneesta taiteesta, joka pyrkii ottamaan haltuun välittömän ympäristönsä – esimerkiksi moottoritieliittymän – tai joka on painottunut sisällöltään ekologisiin kysymyksiin.
Löydän sekä Naukkarisen kirjasta että siinä siteeratusta Hakurin puheesta rivien väliin pakatun yksinkertaisen viestin: ympäristötaide tosiaankin on taidetta, ei “julkisen tilan esteettistä tasoa kohottava” koriste tai meikkiä, joka peittää asemakaavoituksessa tai moottoritien linjauksessa syntynyttä ympäristön esteettistä vammaa.
Poliittisesti tämä saattaakin olla kirjan pääsisältö, sillä niin sanottu ympäristötaide on koko ajan vaarassa vajota edellä kuvattuun käyttöön. Usein arkkitehti tai taiteilija suunnittelee moottoritien viereen kummallisen muotoisen, eli “esteettisen” meluaidan, jotta voitaisiin sanoa, että asuntojen kaavoittaminen moottoritien kylkeen ei suinkaan ollut taloudellisen ahneuden sanelemaa, vaan huomioon otettiin myös asukkaiden ja autoilijoiden “esteettiset tarpeet”.
Kirjan puolivälissä tajusin myös, että monet Naukkarisen käyttämät esimerkit, kuten Miina Äkkijyrkän autonromuista jättiläislehmän muotoon rutistetut veistokset, Kaarina Kaikkosen takki-installaatio Suurkirkon portailla ja Maaria Wirkkalan talonpäätyvalaistukset Kalliossa saattavat olla muille kuin nykytaiteeseen tottuneille radikaaleja teoksia. Tarvinneeko todistella, että julkisiin tiloihin sijoitettu taide voi olla haastavaa ja väliaikaista, ettei sen tarvitse olla toriaukean keskelle juntattu pronssimöykky tai aulan komistukseksi väännetty kromikonstruktio!
Johtuuko siitä, että Naukkarinen on töissä “muotoiluyliopistossa” (TAIKin itsemäärittely), paikassa, jossa taiteen vapaus ja tarkoitus on aina hieman heikoissa kantimissa, että hän joutuu erikseen painottamaan sitä, että taiteella saa olla kriittinenkin tehtävä? Hän siteeraa Hakurin puheesta myös kohdan: “Arkkitehti ei voi suunnitella rumaa taloa tai maisema-arkkitehti epämiellyttäväksi koettua ympäristöä. Mutta ympäristötaide voi kyseenalaistaa, olla eri mieltä, olla jopa epävarma.” (s. 58). Tämän toistaminen kommentoimatta on minusta virhe.
Voiko arkkitehtuuri olla rumaa?
Rumuuden ottaminen annettuna ja suunnittelua ohjaavana faktana on sekä arkkitehtuurin arkitodellisuuden että sen potentiaalin kieltämistä. Todellisuudessa suuri(n?) osa rakennuksista on ihmisten mielestä “rumia” ja ihailtujenkin rakennusten “kauneudesta” ollaan yleisesti montaa mieltä. Arkkitehtuuria ei käytännössä kahlitse niinkään rahoittajan esteettiset vaatimukset kuin rahoittajan asettamat taloudelliset reunaehdot. Silloin kun pakkopaitaa höllätään ja arkkitehti saa hieman “toteuttaa itseään”, ovat tulokset keskimäärin aivan yhtä omapäisiä tai uskaliaita kuin taidemaalareiden tai ympäristötaiteilijoiden tuotoksetkin.
Yksikään Naukkarisen mainitsema ympäristötaideteos ei ole yhtä radikaali, yhtä paljon “suurta yleisöä” kuohuttava kuin Alvar Aallon kuuluisa “sokeripala” Helsingin kauppatorin ja Uspenskin katedraalin tuntumassa. Naukkarinenkin varmaan tajuaa tämän, mutta jostain syystä hän kirjoittaa ympäristötaiteesta äärimmäisen lempeästi, eikä hiisku sanaakaan siitä, miten harmitonta somistelua se useimmiten on – oli sille sitten pedattu “kriittistä” tehtävää tai ei.
Nimettyään (Hakurin suulla tosin) kriittisyyden nimenomaan ympäristötaiteen asiaksi ja vähättelemällä arkkitehtuurin mahdollisuuksia Naukkarinen yllättäen jättää myös graffititaiteen kokonaan kirjansa aihepiirin ulkopuolelle. Graffitista hän töksäyttää vain, että “Fyysinen saavutettavuus ei kuitenkaan takaa sitä, että teos olisi idealtaan tai sanomaltaan julkinen. Se voi jäädä ajatusmaailmaltaan tavoittamattomiin, vaikka sen näkisikin. Graffitit ovat yksi parhaista esimerkeistä tästä. Ne ovat kaikkien silmissä, mutta niiden sisältämät viestit aukeavat vain alakulttuurin tunteville. Muille ne tuntuvat olevan laitonta sotkua.”
Heti perään hän kyllä myöntää, että hyväksytty julkinen taide voi tulla huonosti ymmärretyksi. Silti edellinen yleistys graffititouhuista on hölmö. Käytännössä taideinstituution hyväksymä nykytaide lienee nimittäin laillista sotkua” ihan yhtä monille kuin graffitit ovat laitonta sotkua” toisille.
Kirjan paras lause on mielestäni tämä: “Ympäristötaiteen yhdeksi tehtäväksi voi siis katsoa siihen ajattelutapaan viettelemisen, että lähes mikä tahansa ympäristössä ansaitsee ajoittain yhtä tarkan ja perusteellisen tarkastelun kuin taideteos.” (s. 54). Tämän lauseen valossa minusta on kuitenkin käsittämätöntä, ettei kirjassa mainita Lauri Anttilaa – tai Anttilan oppilasta ja taiteellista seuraajaa Tuula Närhistä –, sillä he enemmän kuin ketkään toiset ovat lähes kaikissa teoksissaan ottaneet tosissaan lähtökohdaksi kunkin teoksen ympäristön, materiaalien alkuperän ja ennen kaikkea sen, miten paikan katsominen taiteen silmin muuttaa sekä ympäristöä että kokemustamme siitä.
Teesit pöytään
Jurputuksestani huolimatta Naukkarisen kirja on myönteinen kokemus, sillä se pyrkii puhumaan (ympäristö)taiteesta kaikille ymmärrettävällä yleiskielellä ja yrittää vilpittömästi saada kiinni sekä taiteen ja yhteiskunnan välisestä suhteesta ja vieläpä kantaa ekologista vastuuta elämäntavastamme. Kirjan sanoman tiivistäisin seuraavasti:
1.
Taide käsittelee, ilmaisee ja olennoi sekä eettisiä että esteettisiä arvoja.
2.
Ympäristötaide on taidetta, joka ottaa sijoituspaikkansa, ekologiset vaikutuksensa ja ympäristöteemat sisällössään vakavammin kuin taide keskimäärin.
3.
Ympäristötaide EI ole ympäristön koristelua.
4.
(Ympäristö)taide kannustaa tarkastelemaan kaikkea ympäristöä – edes joskus – samalla antaumuksella, jolla taiteen armastaja tarkastelee ja kokee taidetta.
Koska mikään näistä neljästä teesistä ei ole uusi, eikä kukaan edes vastusta niitä, ei kirjaa voi mitenkään pitää uraauurtavana tai järisyttävänä. Ilmeistä myös on, ettei Naukkarinen yritäkään lanseerata mitään taideteoreettista mullistusta. Ehkä uran uurtamiseksi tällä erää riittää, että kietoo avoimin mielin ympäristön ja taiteen yhteen ja samaan keskusteluun.
Kirjan loppuosassa Naukkarinen ryhtyy muun muassa pohtimaan taideteosten ympäristövaikutuksia käyttäen tavanomaisten hyödykkeiden tarkasteluun kehitettyjä MI (material input) ja MIPS (material input per service unit) -mittareita. Pohdiskelun tuloksena ei vain synny sen kummempaa oivallusta, kuin että maalauksen tekeminen ja katseleminen on mitättömän vähän ympäristöä kuluttavaa verrattuna auton valmistamiseen ja käyttöön.
Taiteen luontovaikutusten pohdiskelussa hän yltää lopulta lähes Pentti Linkolan kaltaiseen marttyyrifundamentalismiin todetessaan, että “Aika lyhyen päättelyketjun tuloksena joutuu toteamaan lähes kaiken oman toimintansa olevan rakenteellisesti luonnolle haitallista ja globaalisti ihmisiä epätasa-arvoistavaa.”
Tämä moralistinen revittely on minusta sekä huvittavaa että loogisesti epäonnistunutta. Voisi nimittäin helposti määritellä useita sellaisia elämäntapoja, ammatinvalintoja, kulutustottumuksia ja kansalaiskäyttäytymisen muotoja, joissa yksilö enemmänkin auttaa biosfäärin säilymistä ja ihmisten välisen tasa-arvon ja yhteishyvän toteutumista kuin rapauttaa niitä.
Onneksi tämä yksisilmäisyys on Naukkariselle vain retorinen heitto, sillä heti perään hän kysyy, onko äärimmäinen ankaruus ainoa vaihtoehto. Hyvä niin, muutenhan hän olisi tämän kirjan kirjoittamisen sijaan tappanut itsensä.
Kirjoittaja on helsinkiläinen kuvataiteiija joka on mukana Kuvataideakatemian tohtoriohjelmassa
www.teemumaki.com
teemu.maki@teemumaki.com