Aino Johansson, Kaiken keskellä
Oksasenkatu 11
13.–30.1.2021
Kuuntelen Soundcloudissa Radio Kudelmaa. Kudelman ohjelmisto koostuu taiteilija Aino Johanssonin ystävien tekemistä ”äänitilkuista” eli erilaisista äänitiedostoista. Leppeätunnelmaisessa radiossa vieraillaan kesäisellä niityllä, valmistetaan aamuvarhaisella mustikkajuomaa ja musisoidaan. Äänitilkkujen lomassa helähtelee aika ajoin rennon hyväntuulinen jingle, jota seuraa radion tunnuslause ”Ystävien äänitilkkuja”.
Radio Kudelma on osa Aino Johanssonin Oksasenkatu 11 -galleriassa olevaa näyttelyä Kaiken keskellä.
Kaiken keskellä on henkilökohtainen näyttely, joka kurottaa sisäisestä pimeydestä ja kaaoksesta kohti jaetun maailman valoa. Näyttely on rakennettu lavastukselliseksi kokonaisuudeksi, jonka maailmaan katsoja astuu gallerian etuosaan ripustettujen esirippujen läpi. Keskeisiksi teemoiksi näyttelyssä nousevat trauma ja siitä toipuminen.
Ystävät ja jaettu maailma ovat oleellinen osa toipumisprosessia. Ystävyyksiä löydetään monenlaisia. Esillä ovat perhesiteiden, kollegoiden ja muiden ystävien lisäksi ylilajiset ystävät sekä ystävyyden kaltaiset lempeät kokemukset luonnon äärellä.
Näyttelykokonaisuus on tarkoitettu koettavaksi tietyssä järjestyksessä. Esiripun takana olevan ”eteisen” jälkeen laskeudutaan maan alle käytävään, jossa on esillä rituaalinomaisesti esille asetettuja maalauksia, tekstiiliteoksia sekä muuta sekalaista esineistöä. Moniaistisuutta näyttelyyn tuovat galleriatilassa olevat erilaiset tuoksut sekä tiloista toisiin kantautuvat äänelliset elementit. Tunnelma vaihtelee synkästä valoisaan. Maalaukset ja installoinnit tuovat mieleen arjen estetiikan, mutta myös kivun ja yksinäisyyden. Kellarin käytävällä olevassa maalauksessa Johansson kuvaa itsensä puoliksi luurankona.
Asetelmat ja piirustukset muistuttavat monessa suhteessa sellaisesta feministisestä taiteen traditiosta, jossa koti, kehollisuus ja ristiriitaisena koettu arki nousevat keskeisiksi teemoiksi. Johanssonin piirustuksia katsellessa ajattelen Louise Bourgeoisen päiväkirjamaisista piirrelmiä naisten arjen historiasta. Seinällä oleva sukkahousuista tehty ”karhuntalja” tuo mieleen Ana Mendietan osin traumaattisetkin kehonpainaumat, joiden avulla taiteilija merkitsi luontoon kodin kaipuun.
Kun käytävää jatkaa eteenpäin kohti gallerian takaosaa, yksinäisyydestä nousee hiljalleen esiin valoa.
Ensimmäiset lämpimien kohtaamisien merkit kohdataan kellarin takahuoneessa, jonka seinällä roikkuu ystävien lahjoittamista tilkuista ommeltu täkki. Erityisen kaunis ylilajisen ystävyyden kuvaus on Johanssonin kissan videomuotokuvassa, jossa oranssi mauku loikoo auringon valossa kehräten ja ihmiseensä rakastavasti tähyten. [1] Kissavideon valoon jää mielellään hetkeksi lepäämään.
Johansson tarjoaa näyttelylle lukuohjeen Radio Kudelmassa, jonka pariin pääsee rauhoittumaan näyttelyn viimeisessä tilassa, gallerian yläkertaan rakennetussa ”keittiössä”. Viihtyisässä tilassa radiota voi kuunnella kotoisan ruokapöydän ääressä istuen. Katselen tuolilla olevaa kissatyynyä ja huomaan pienessä kaapissa olevan käsidesipullon. Pöydällä on siististi liina ja maljakossa männyn oksia. Tuolilla lepää kedon kukkia esittelevä kirja.
Johansson haastattelee Radio Kudelmassa kasvatuspsykologi Anu Miettistä traumatutkimuksesta. Miettinen kertoo, kuinka traumatisoitunut ihminen on jakautunut arkiminään ja traumatisoituneeseen minään. Siinä missä traumatisoitunut minä on kaaoksessa, arkiminä voi toimia ulospäin tyynesti ja selkeästi.
Miettinen puhuu trauman vaikeudesta ja siitä, kuinka traumasta on mahdollista toipua. Traumaterapian lisäksi erilaiset turvalliset keholliset menetelmät, kuten luonnossa liikkuminen tai jooga – kaikki mikä itsestä tuntuu hyvältä – ylipäätään levollinen arki ja myönteinen sisäinen puhe auttavat. Tuki ja myötätunto ovat tärkeitä. Kokemus siitä, että negatiivisista asioista saa puhua muille ja voi siitä huolimatta tulla kohdatuksi positiivisesti ja myötätuntoisesti, on myös oleellista traumatisoituneelle.
Miettisen haastattelun kautta Kaiken keskellä hahmottuu toipumisrituaalina. Rihmastomaisesti etenevä näyttely poikkeaa näin niistä monista traumaa käsittelevistä näyttelyistä, joka keskittyvät yksinomaan traumaattiseen kuvastoon ja siihen, kuinka subjekti jää traumaan jumiin. Erityisen kaunista näyttelyssä on myös sen intuitiivinen ote: Kaiken keskellä onnistuu kiertämään tuhdin teoreettisuuden, joka valtaa usein vahvasti käsitelähtöiset kokonaisuudet. Samalla se tarjoaa katsojalle vilpittömän tilan, jossa voi katsoa empaattisesti joskus vaikeaakin elämää.
Viitteet
[1] Kissavideon on leikannut ja osan sen materiaalista kuvannut Taru Mäkitalo.
Voit kuunnella Radio Kudelmaa täällä
Teksti: Sini Mononen