Teksti: Saara Karhunen 23.3.2017
“Hei Saara! Kiitos mahtavasta arviosta näyttelystäni! Oli suorastaan häkellyttävää huomata kuinka suurella täsmällisyydellä teosten tekovaiheen ajastuskuviot voivat välittyä katsojalle!”
Tämä on ote eräältä taitelijalta monta vuotta sitten saamastani palautteesta hänen näyttelystään kirjoittamastani kritiikistä. Saan palautetta todella harvoin, mutta se on aina ollut positiivista. Taiteilijan ihanat kiitokset tuntuvat tietenkin hyvältä, varsinkin, koska kirjoittaessani yritän tehdä oikeutta arvion kohteena olevalle taiteelle. Tämä ei tarkoita, että pyrkisin pitämään näkemästäni tai että haluaisin häivyttää oman tulkintani, vaan sitä, että yritän olla tarkka teoksia kuvaillessani ja sanallistaessani kokemustani.
Tämän tekstin aiheena ei kuitenkaan ole onnistumiseni kuvataidekriitikkona. Olen nimittäin ensisijaisesti hyväosainen kriitikko: kirjoitan omasta kiinnostuksestani harvakseltaan tähän nettijulkaisuun, jossa kritiikeille ei anneta merkkimääriä, eikä editori yksinkertaista tekstejä. Melkein aina valitsen itse, mistä kirjoitan, joten kirjoitan taiteilijoista, joiden työskentely kiinnostaa jollakin tavalla. Käytän kirjoittamiseen tarvittaessa paljon aikaa. Hyväosaisuuteni ei takaa sitä, että kirjoittaminen olisi helppoa tai että onnistuisin aina, mutta se saattaa suojata minua. Jos kirjoittaisin työkseni, en työskentelisi näin vapaasti ja kenties saisin kuulla herkemmin niiltä, joiden mielestä en tavoita taiteilijan ajatusta tai epäonnistun muilla tavoin.
Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja Maria Säkö ja Kritiikin Uutisten päätoimittaja Marissa Mehr keskustelivat viime viikolla Ylen Kultakuumeessa taidekritiikin asemasta ja merkityksestä. Keskustelussa tuotiin esille ammattimaisen taidekritiikin arvo muun muassa marginaalisten tekemisen muotojen esiin tuojana erotuksena mielipiteitä ja suosituksia omissa blogeissaan jakavista harrastajakriitikoista.
Säkö sanoi ohjelmassa, että taidekritiikillä on yksittäisen tekstin merkityksen ylittävä tehtävä osana kulttuurijournalismia. Yksi kritiikissä jaettu havainto voi synnyttää laajempaa keskustelua ja tarjota väitteitä ei pelkästään yhdestä teoksesta, vaan jostain isommasta; yhteiskunnasta ja rakenteista, jostakin, mikä on vasta ilmassa. Isojen medioiden klikkausten määriin ja lukijoiden mieltymyksiä selvittäviin tutkimuksiin perustuva tapa arvioida sitä, mikä on julkaisemisen arvoista, ei välttämättä tunnista tätä.
Säkö muistutti, että taidetarjontaa ruohonjuuritasolla ja marginaaleja myöten tarkastelevan kritiikin pysyminen osana kulttuurijournalismia edellyttää sitä, että ”jonkun pitää jaksaa tehdä se työ, käydä katsomassa kaikki esitykset ja lausua niistä jotain.” Netistä löytyy asiantuntevia taidekritiikkiä ja kulttuurijournalismia julkaisevia sivustoja, jotka pyörivät intohimolla, näkemyksellä ja pienellä rahoituksella. Harva pystyy tekemään taidekritiikkiä työkseen, vaikka taide ja lukijat sen ansaitsisivat.
Lukijana odotan, että kritiikki olisi mediasta riippumatta laadukasta ja perusteltua, ei aliarvioisi lukijaa, eikä sortuisi kaavamaisuuksiin. En nauti osaavasti kirjoitettujen tekstien lukemisesta, vaan arvostan sitä, että kriitikolla on sanottavaa, kuten myös Mehr Kultakuumeessa ilmaisi. Toivon, että kritiikin keskeisin anti olisi jotakin muuta kuin että teos saa sillä huomiota huomiotaloudessamme, ja että se saisi tarjota haastetta niin taiteilijoille kuin lukijoillekin.
Suomen Kulttuurirahaston järjestämälle kulttuurijournalismin mestarikurssille osallistuneiden teksteistä koottu antologia Jotkut taas väittää sisältää näytteitä taidekritiikistä ja kulttuurijournalismista sekä pohdintoja näiden merkityksestä. Yksi antologian kokeellisimmista ja haastavimmista teksteistä on toimittaja Sonja Saarikosken Sonya & Sonja eli se pieni ero. Kirjoitus on Saarikosken artikkeli koreografi Sonya Lindforsista, mutta se perustuu haastattelutilanteeseen, jossa haastateltava sai mahdollisimman paljon valtaa: hän sai määritellä keskustelun kulun, eikä haastattelija saanut esittää kysymyksiä. Lisäksi lukija näkee Lindforsin tekstiin antamat kommentit ja oikaisut. Lindfors kirjoitti artikkelin yhteyteen myös tekstin, jossa hän kertoo oman näkökulmansa ilman välittäjää.
Sonjan ja Sonyan kohtaamisen taustalla on Hufvudstadsbladetin kriitikon arvio Lindforsin Noble Savage -tanssiteoksesta, jolle koreografi kirjoitti vastineen. Vastine ei johtunut siitä, että Lindfors olisi pettynyt teoksensa saamaan vastaanottoon, vaan hän toi siinä esille ongelmallisen valtaan kytkeytyvän asetelman, jossa joku lausuu näkemyksen asiasta, joka ei ole hänelle omakohtainen. Esimerkiksi kun valkoinen kriitikko arvioi toiseuttamista käsittelevän esityksen, jonka tekijä ja esittäjät ovat rodullistettuja. Sitten Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomiin esseen, jossa hän kysyy onko se, kuka puhuu, tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan, ja analysoi muun muassa Noble Savage -kritiikkiä ja sen vastinetta. Lindfors vastasi esseeseen pitkässä ja kipakassa Facebook-pävityksessä.
Kaikki nämä kirjoitukset tarjotaan Sonya & Sonja eli se pieni ero -artikkelin yhteydessä ikään kuin todistusaineistoksi, ja annetaan lukijan lähilukea eri ihmisten sanavalintoja ja argumentteja ja muodostaa oma näkemyksensä. Vaikka kirjoitusten taustalla väreilee kysymys väärästä ja oikeasta tulkinnasta, kukaan ei varsinaisesti saa viimeistä sanaa. Löydän jokaisen ajatuksista hyviä pointteja, mutta myös argumentteja, jotka eivät heti vakuuta. Saarikosken artikkelin arvo on juuri tämän keskustelun näyttämisessä varsin rehellisesti.
Tekstien välityksellä edessäni ovat toimittaja ja taiteilija, joiden välillä ajatuskuviot eivät välity täsmällisesti, osin syvälle historiaan ja rakenteisiin ulottuvista syistä, joille he eivät voi mitään. Voin samaistua vaikeaan tunteeseen, joka on ehkä syntynyt heissä molemmissa Saarikosken esseen ja Lindforsin Facebook-päivityksen jälkeen. Tunnelma ensimmäistä kertaa haastattelussa tapaavien Sonjan ja Sonyan välillä välittyy riipaisevasti. ”Ennen tapaamistamme olin ajatellut, että Sonya saattaisi olla minulle todella ilkeä. — Tankkasin hänen nettisivujaan ennen tapaamista. Mietin, saakohan hän minut itkemään”, Saarikoski kirjoittaa. ”Tarjoilija tulee sanomaan, että kahvila sulkeutuu, joten päätämme keskustelun. Olen uupunut mutta helpottunut. Olin valmistautunut paljon pahempaan. Myös Saarikoski vaikuttaa helpottuneelta. Ehkä meitä molempia jännitti”, Lindfors kirjoittaa.
Tekstistä välittyy, että Sonja ja Sonya jakoivat lopulta tunteen siitä, että vaikeista ja turhauttavista puolista huolimatta tämä keskustelu oli käytävä. Sellaista työ on välillä.
Viitteet:
”Ammattimainen taidekritiikki siirtyy nettiin lukijoiden perässä”, Yle Kultakuume 13.3.2017
http://areena.yle.fi/1-3936368
Sonja Saarikoski: ”Sonya ja Sonja eli se pieni ero”, Jotkut taas väittävät, 2017
http://www.jotkuttaasvaittavat.fi/sonya-sonja-eli-se-pieni-ero/