Ei läsnäoloa, kiitos! Ahdistuksesta, uupumuksesta ja kapitalismista

Viime aikoina julkisessa keskustelussa on käsitelty paljon milleniaalien ahdistusta ja uupumusta. Burnoutista, masennuksesta ja mielenterveysongelmista keskustelemisesta on tullut arkipäiväistä. Olemme jo turtuneet näkemään sosiaalisessa mediassa, lehtien sivuilla, elokuvissa ja kirjallisuudessa kuvauksia uupuneista ja depressiivisistä ihmisistä, jotka tyypillisesti oppivat burnoutin myötä ”hidastamaan tahtia” ja ”löytävät” sitten ”itsensä”. Kuulostaako tutulta?

Tänä päivänä erityisesti useat taide- ja kulttuurialoilla työskentelevät – eivätkä ainoastaan milleniaalit – joutuvat kamppailemaan ahdistuksen ja uupumuksen tunteiden ristiaallokossa. Taide- ja kulttuurialoja onkin ryhdytty analysoimaan prekaarisuuden käsitteen kautta: luovat itsensätyöllistäjät ovat uusi prekaari luokka, jonka toimeentulo on täynnä epävarmuuksia. Prekaariuteen liittyy myös se, kuinka työ ja elämä kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa – eli Eetu Virenin sanoin se, kuinka työssä ”on laitettava peliin kaikki henkilökohtaiset taipumuksensa, työtä on tehtävä aina ja kaikkialla, koko elämästä on tehtävä työn tai työn saamisen väline” [1]. Ei siis ihme, että ahdistus ja uupumus näkyvät taide- ja kulttuurialalla erityisen voimakkaina.

Taija Roiha [2] ja Iida Sofia Hirvonen [3] ovat tuoneet esiin, että yhteiskunnallinen ja erityisesti kapitalismikriittinen analyysi on ahdistuksen ja uupumuksen käsittelyssä jäänyt paitsioon. Sekä Roiha että Hirvonen analysoivat oivaltavasti esimerkiksi naistenlehdissä esiintyvää retoriikkaa, jonka mukaan vastuu ahdistuksesta ja/tai uupumuksesta on aina yksilöllä itsellään sekä sitä, kuinka mediassa esiintyvissä narratiiveissa tarkastellaan ilmiöitä lähinnä yksilöllisten selviytymistarinoiden kautta. Avuksi tarjotaan meditaatiota ja läsnäoloa – irvokasta, eikö?

Sarjakuvataiteilija Liv Strömquist satirisoi herkullisesti teoksessaan Nousu & tuho länsimaista, lähes pakonomaista halua elää hetkessä: ”Meidän pitäisi vain elää hetkessä – hengittää – syödä rusina ja rauhassa kokea, miltä rusina tuntuu suussa!!!!!! […] Emme anna huolen huomisesta pilata päiväämme tänään!!! Emme anna sellaisten asioiden kuin esim. talousjärjestelmämme ja ekosysteemin yhteensopimattomuuden aiheuttaman ristiriidan estää meitä elämästä ja rakastamasta tässä ja nyt!!!!” [4]

Strömquistin sarjakuvaa siivittävät sosiaalisesta mediasta poimitut osoittelevan kornit aforismikuvat, joissa julistetaan mielenrauhaa: ”Don’t let the sorrows of yesterday ruin a beautiful today.” Heti perään Strömquist esittelee yritysjohtajia, jotka ovat ”uskomattoman hyviä elämään nykyhetkessä!!! […] Carl-Henric Svanberg murehtii tulevaisuutta yhtä paljon kuin täydellinen, tuoksuva lootuksen kukka murehtii tulevaisuutta!!!”

Strömquistin hulvattoman kirpeä kritiikki naurattaa samaan aikaan kun se iskee analyysinsa terävän kärjen syvälle kapitalismin sydämeen. Strömquist osoittaa, kuinka kapitalismin kiihdyttämä hetkessä elämisen retoriikka on tietyissä ilmenemismuodoissaan vain huolellisesti verhottua, loputonta piittaamattomuutta planeetastamme ja yhteiskunnastamme. Vaikkapa globaalin ilmastokatastrofin, yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden tai työmarkkinoilla sinnittelevien prekaarien luovien työläisten ahdingon herättämän ahdistuksen irrottaminen poliittisesta kontekstistaan hyödyttää suoraan yhteiskunnallista eliittiä. Näin keskustelu voidaan johdatella pois vastuusta tai niistä ongelmallisista rakenteista, joista eliitti hyötyy.

Samaan hengenvetoon haluan kuitenkin todeta, että en halua vähätellä henkilökohtaisia keinoja ahdistuksen tai väsymyksen käsittelemiseksi. Meditaatiosta tai läsnäolon harjoittamisesta voi tietenkin olla paljonkin apua – olenhan hyötynyt niistä itsekin. Huolenpito itsestä on välttämätöntä ja siitä on myös tarpeellista keskustella julkisesti. Laajempien, yhteiskunnallisten ongelmien käsittelyyn ne ovat kuitenkin riittämättömiä työkaluja.

Feministiteoreetikko Rosi Braidotti totesi helmikuussa 2019 pitämällään luennolla: “We seem to be exhausted – exhausted with everything: with democracy, with radicalism, with anarchism, with media, with high culture, with low culture, with leadership, with lack of leadership. […] What is wrong with us? That we are so tired that we cannot imagine sustainable future.” [5] Braidottin havainto konkretisoi ahdistuksen yhteyden poliittiseen kehykseen: uupumus kumpuaa usein juuri yhteiskunnallisesta ahdistuksesta – ja aiheuttaa samalla poliittisen toimintakyvyn heikkenemistä. Eikö juuri yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta hyötyvän luokan etu ole, että erilaista poliittista tulevaisuutta hahmottavat toimijat väsyvät, luovuttavat, hiipuvat pois?

Kapitalismi on merkittävässä määrin meille kaikille mielikuvitusta köyhdyttävä sokea piste. Mikko Lehtinen kuvaa, kuinka kapitalismi on niin sisäistetty ajatuskehikko, että sitä on käytännössä mahdotonta paeta: ”Kehittyneissä länsimaisissa yhteiskunnissa valtaosa väestöstä on ainakin passiivisesti omaksunut ’kapitalismin välttämättömyyden’ tai ’kapitalismin paremmuuden’ terveen järjen totuudekseen. Kapitalismin hyväksyvän arkiajattelun ei edes tarvitse mitenkään suoraviivaisesti perustua kapitalismin paremmuutta tai välttämättömyyttä julistaviin näkemyksiin. Kysymys on myös monenkirjavista (ja usein heikosti jos ollenkaan itse kapitalismin suhteen reflektoiduista) käsityksistä ja oletuksista siitä, miten ’minun’ tulisi elää, toimia ja ajatella selviytyäkseni tai jopa menestyäkseni vallitsevissa olosuhteissa.” [6] Toisin sanoen: kapitalismi pyrkii tekemään mahdottomaksi toisenlaisten maailmojen ajattelun.

Toisin sanoen: epävarmuuden siivittämä elämä kapitalistisessa yhteiskunnassa uuvuttaa meidät, syyllistää meitä henkilökohtaisesti uupumuksestamme, heikentää kykyämme vastustaa rakenteellisia ongelmia ja painostaa meitä käyttämään jäljellä olevat resurssimme ympärivuorokautiseen työntekoon ja suorittamiseen.

Kuinka tälle on sitten mahdollista hahmottaa vaihtoehtoja?

Braidotti päättää helmikuisen luentonsa kehotukseen aktivoitua ja ryhtyä toimeen vaihtoehtojen luomiseksi. Niin paljon kuin arvostankin ja ymmärränkin Braidottin näkökulmaa, olen samalla huolestunut siitä, että toimintakyvyn lisäämisen retoriikka johdattaa meidät taas jälleen samaan alkupisteeseen eli yksilöllisen näkökulman oravanpyörään. Keskeiseksi kysymykseksi nouseekin, miten toimintakykyä voidaan palauttaa kuitenkaan mielenterveysongelmia vähättelemättä – ja ilman luokkaylimielisyyttä. Miten voisimme analysoida ja hahmottaa ahdistusta ja uupumusta tavalla, joka irrottaisi meidät suorittamisen retoriikasta?

Tähän minulla ei ole valmista vastausta. Braidotti kehottaa: Get yourself a gin & tonic! Get a life!

Niin aion tehdä. Mutta ensin lepään.

Laura Hautsalo

Viitteet

[1] Viren, Eetu 2018: ”Rottia ja ihmisiä”. Julkaisussa Tekstejä työstäkieltäytyjälle. Työstäkieltäytyjäliitto.

[2] Roiha, Taija 2018: ”Onko pakko jak(s)aa.” Zelda-verkkolehti.

[3] Hirvonen, Iida Sofia 2019: ”Kaikki ahdistaa.” Ylioppilaslehti 8.2.2019.

[4] Strömquist, Liv 2016/2017: Nousu & tuho. Suom. Helena Kulmala. Sammakko.

[5] Braidotti, Rosi 2019: ”Necropolitics and Ways of Dying.” Luento Sonic Acts -festivaalilla 22.2.2019.

[6] Lehtinen, Mikko 2019: ”Sivistys ja valta kapitalismissa – Kulttuurimaterialistinen näkökulma sivistykseen”. niin & näin 1/2019.