Elämme aikaa ennen apurahapäätöksiä. Myös me Mustekalassa täytimme hakemuslomakkeen, jotta meidän olisi ensi vuonnakin mahdollista maksaa palkkioita kritiikkien ja teemanumeroiden kirjoittajille ja toimittajille. Vaikka periaatteessa emme tiedä, onko meillä rahaa ensi vuodeksi, apurahahakemusta kirjoittaessamme emme edes puhuneet siitä, mitä tekisimme, jos saisimme hylsyn. Tällaista alallemme tyypillistä, opittua epävarmuuden sietokykyä ja uskoa apurahajärjestelmään on vaikea selittää sukulaisille. On sitä joskus vaikea itsekään ymmärtää.
Taidekritiikeistä maksettavat palkkiot ovat Mustekalassa ja muissakin kulttuurin pienlehdissä kauniisti sanottuna symbolisia, mutta se ei hidasta niitä, jotka haluavat kirjoittaa. Kukaan ei oletakaan, että tällä voisi rahoittaa elämistään, joten se ehkä myös vapauttaa ja asettaa taidekirjoittamisen jonnekin omaan utopiaansa. Kympeissä laskettava palkkio useiden tuntien työstä on olosuhde, johon tottuu. Muut motiivit ajavat rahassa mitattavan palkkion ohi.
Kutsumus olisi kaunis motiivi kirjoittamiselle, mutta Vuoden nuoren aikakauslehtitoimittajan palkinnon vastikään saanut Oskari Onninen sanoi kiitospuheessaan virkistävästi, että häntä ajoi 17-vuotiaana kulttuuritoimittajaksi pätemisen tarve. Hän summaa puheessa, miten tällainen raivostuttavalta kuulostava tyyppi jalostaa pätemisensä valmiiseen juttuun: toimittaja tietää sopivasti enemmän kuin lukija ja lisäksi ilmaisee asiansa nautittavasti. ”Vaikka maailma nopeutuisi, pinnallistuisi ja tyhmistyisi, meidän toimittajien ja erityisesti meidän kulttuuritoimittajien ja kriitikoiden on oltava immuuneja sille. Meidän työmme on ajatella asiat muiden puolesta, tietää paremmin. Jos siihen ei muuten pysty, on ajateltava enemmän”, hän sanoo. Onnisen mukaan kulttuuritoimittajien ajattelusta kannattaa myös maksaa, vaikka näiden juttuja julkaisevat lehdet eivät numeromielessä ole mediakentän voittajia. Ne jutut nimittäin luovat alan vetovoiman. Onninen toteaa, että lopulta koko journalismin elinvoima riippuu siitä, että se houkuttelee puoleensa ”puuhakkaita pätijänörttejä”. (1)
Pieni ja verkossa ilmestyvä Mustekala pelaa eri kentällä kuin Onnisen referenssit Image ja jo lakkautettu Rumba, mutta ajatuksen voi siirtää tähänkin lehteen. Mustekalan olemassaolo on apurahojakin enemmän kiinni siitä, että asiantuntevat ihmiset haluavat vuodesta toiseen kirjoittaa kunnianhimoisesti taiteesta ja kulttuurista.
Toimittaja Anu Silfverberg käsitteli Long Playn perjantaikirjeessä 1.11.2019 tutkivan journalismin rahoitusta. Hän kirjoittaa, että taidekriitikoihin verrattuna paremmassa taloudellisessa asemassa olevat journalistitkin tekevät työtään tunneperäisten motiivien vetovoimassa. Isoille mediataloille myydään halvemmalla juttuja, joiden kirjoittamista ajaa kokemus aiheen tärkeydestä tai puhdas rakkaus lajiin. Silfverberg kertoo havainneensa, että tutkivan journalismin rahoitus on vähitellen muuttumassa säätiöiden apurahoiksi ja siten se on alana ajautumassa samaan seuraan kuin numeromielessä kannattamattomaksi jo tunnustetut taidekritiikki ja taiteellinen työ. Hän näkee muutoksen avoimuuden lisääntymisenä: apurahoitetussa journalismissa otetaan tosiasiana se, että työ ei kannata taloudellisesti, mutta on tärkeää ja siksi tuen arvoista. (2)
Tutkivalle journalismille ja taloudellisen kannattavuuden näkökulmasta marginaaliselle kulttuurijournalismille apurahoitus saattaa tosiaan tarkoittaa mediatalojen numerokeskeisestä ansaintalogiikasta vapautumista. On myös hienoa, jos apurahoitus tekee näkyväksi sen, mistä jutuista maksetaan rahalla ja mistä näkyvyydellä, kuten Silfverberg arvelee. Mietin kuitenkin, aiheutuuko myös tutkivan journalismin sisällölle seurauksia, jos sen apurahoitus lisääntyy. Apurahoihin liittyy epävarmuuksia, kuten Silfverbergkin toteaa, mutta taidealalla tiedämme myös, että apurahoille tyypillinen projektimuotoisuus vaikuttaa siihen, mitä sisältöjä tehdään ja miten.
Kirjailija Antti Nylén purki vereslihaisen rehellisesti apurahoilla elämisen ja työskentelemisen kokemusta Häviö-teoksessaan (Kosmos, 2018), jonka kaikki taiteen rahoituksen parissa työskentelevät ovat toivottavasti ostaneet ja lukeneet. Hän kirjoittaa yksin työskentelevän taiteilijan näkökulmasta, mutta hänen uransa aikana tapahtunut muutos koskee myös yhteisöjä ja organisaatioita: ”Suuri muutos on siinä, että apurahoja myönnetään vuosi vuodelta selvemmin projekteihin, tempauksiin, koviin vetoihin ja kuumiin kohahduksiin, ei niinkään ammattimaisen taiteenteon mahdollistamiseen. Niitä myönnetään suunnitelmien eli puheiden, ei ansioiden eli tekojen perusteella”, Nylén kirjoittaa Häviön jälkikirjoituksessa tänä syksynä. (3) Tuettaisiinko tutkivaa journalistia apurahoin siis todella siksi, että hän ei tee tärkeällä työllään rahaa vai hänen hankesuunnitelmansa vuoksi?
Apurahoitetun kulttuurijournalismin ja taidekritiikin kiistattomalla saamapuolella ovat lukijat. Tarjolla on runsaasti asiantuntevaa ajattelua, joka on verkossa toimivissa pienlehdissä ja julkaisuissa ilmaiseksi luettavissa, Mustekalan lisäksi esimerkiksi Seiskan pojissa, EDITissä, Kritiikin Uutisissa ja Nuoressa Voimassa. Jos luet jo säännöllisesti taidekritiikkiä, lue sitä entistä monipuolisemmin ja klikkaile menemään! Ja jos haluat tukea konkreettisesti esimerkiksi Mustekalaa, voit tehdä sen maksamalla Kulttuuriyhdistys Mustekala ry:n jäsenmaksun, joka on 20 euroa vuodessa.
Saara Karhunen
Kirjoittaja on Kulttuuriyhdistys Mustekala ry:n hallituksen puheenjohtaja.
Lähteet
(1) ”Toimittajien työ on ajatella asiat muiden puolesta, tietää paremmin – pätemisestä meille kannattaa maksaa”. Oskari Onnisen kiitospuhe Suomen Kuvalehden journalistipalkintojuhlassa 1.11.2019.
(2) Anu Silfverberg: Long Playn perjantaikirje 1.11.2019.
(3) Antti Nylén: Vuosi Häviöstä – jälkikirjoitus.