Vuoden lähestyessä loppuaan Mustekalaa vuonna 2021 päätoimittaneet Nuppu Koivisto, Jaakko Uoti, Helmi Saukkoriipi ja Alonzo Heino sekä yhdistyksen puheenjohtaja Saara Karhunen saivat tehtävänannon: esittele lyhyesti 1–3 kappaletta tänä vuonna erityisesti säväyttänyttä taiteeseen tai kulttuuriin yleisemmin liittyvää asiaa. Tässä tulokset!
Saara Karhunen (Kulttuuriyhdistys Mustekalan puheenjohtaja)
Monitoimitila O. (näyttelytila, Kerttulinkuja 1)
Vuosi sitten auennut näyttelytila Monitoimitila O. on tuonut elämääni syyn käydä säännöllisesti Herttoniemessä. Erinomaisen näyttelyohjelman ohella on ollut hauskaa oppia reitti Kerttulinkujalle ohi Herttoniemenrannan ysärikerrostalojen. Retki on kannattanut aina, mutta erityisinä helminä ovat jääneet mieleen Milla Askan ja Christine Valtosen sekä Sini Pelkin näyttelyt. Taiteilijavetoinen työryhmä esitti myös CHART-taidemessuilla tilasta lainatun verhon ja Rooftop Pressin kanssa toteutetun maksutta jaetun julkaisun, mikä osoitti persoonallista tilannetajua.
Minna Suoniemi: Tiheää vettä (näyttely Forum Boxissa 17.9.-10.10.2021)
Minna Suoniemen näyttely Tiheää vettä oli ylisukupolvisia kokemuksia, itsen suhdetta läheisiin ja filmin ja valokuvan materiaalisuutta rinnastanut kolmen teoksen kokonaisuus, joka liikutti ja jäi pitkäksi ajaksi mieleen. Jopa korona taiteellisesti riskaabelina aiheena sulautui luontevaksi osaksi ruumiin ja ajan ulottuvuuksia vilpittömyydellä tutkailevaa näyttelyä.
Jaakko Uoti (päätoimittaja lokakuuhun 2021 asti)
Laila Pullisen veistospuisto ja kotimuseo
Toinen koronakesä ajoi ihmiset jälleen tutustumaan kotimaan kulttuurimatkakohteisiin. Vantaan Hakunila tuntui viime kesänä trendaavan, kun taideihmiset kerääntyivät uudistuneeseen Laila Pullisen veistospuistoon. Hienoa nähdä, että jo vuosikymmeniä olemassa ollut Nissbackan kokonaistaideteos saa uutta huomiota.
Mari Sunna: Paintings
Mari Sunnan näyttely Galerie Anhavalla sai jälleen ihmettelemään maalauksen ihmeellisyyttä. Ihailen sitä, miten Sunna onnistuu abstrakteimmissakin teoksissaan kuvaamaan intuitiivisesti kehollisuutta, sukupuolta, kauneutta ja kauhua.
Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä (2021, Siltala/Sanavalinta)
Lyhyet tarinat ja minimalistiset proosarunot tuntuvat olevan kirjallisuudessa autofiktion rinnalla nyt “se juttu”. Trendi on varmasti edesauttanut myös tämän Lydia Davis -suomennoksen luontia. Davis on omintakeinen ja kiehtova kirjailija, ja kokoelma on mainio johdatus hänen maailmaansa.
Nuppu Koivisto (päätoimittaja lokakuuhun 2021 asti)
Dosentit (Kansallisteatteri, esityksiä 14.5.2022 saakka)
Kansallisteatterin Dosentit-näytelmä on syystäkin kerännyt ylistäviä arvioita sekä herättänyt vastakaikua Suomen yliopistoyhteisöissä kuluneena syksynä. Juha Jokelan Helsingin ja Tampereen yliopistojen tilanteisiin perustuva käsikirjoitus on kärjekkyydessään osuva, inhorealistisuudessaan ja dokumentaarisuudessaan paikoin ahdistavakin. Näyttelijäntyötä on ilo seurata, ja Ria Kataja suorastaan loistaa pääroolissaan sosiaalipsykologian professorina. Kokonaisuuden kruunaa Kansalliskirjastoa ja Jeremy Benthamin panoptikonia yhdistelevä näyttämöllepano, jonka visuaalinen ilme on hiottu pienimpiä yksityiskohtia – kuten Helsingin yliopiston fonttia ja logoa mukailevia esitelmädioja – myöten. Suosittelen esitystä lämpimästi kaikille yliopistomaailman nykytilasta vähänkään kiinnostuneille!
Helmi Saukkoriipi (päätoimittaja)
Raven Leilani: Kiilto (2021, alk. Luster 2020)
Olen lukenut tänä vuonna useamman loistavan romaanin afrikkalaisamerikkalaisilta kirjailijoilta: nigerialaistaustaisen Akwaeke Emezin Vivek Ojin kuolema (2021), ghanalaisyhdysvaltalaisen Yaa Gyasin Maa ja Taivas (2020) ja Matkalla kotiin (2017) sekä yhdysvaltalaisen Raven Leilanin Kiilto (2021). Voin suositella näistä jokaista, mutta kenties eniten ajatuksia ja ristiriitaisiakin tunteita herätti Kiilto, joka kuvaa 23-vuotiaan newyorkilaisen Edien kautta nykypäivän rasismia ja luokkayhteiskuntaa niin työelämässä kuin ihmissuhteissa. Teos on terävä, synkkä ja hauska.
Q-teatteri: Toksinen Kabaree (teksti ja ohj. Juho Mantere)
Korona pakotti teatterit streamaamaan. Moni esitys siirrettiin sellaisenaan streamiksi, jolloin vuorovaikuttava, samassa tilassa hengittävä esitys lähes väistämättä menetti jotain oleellista. Q-teatterin Toksinen Kabaree sen sijaan muokattiin uusiksi stream-muotoon, ja kuinka upea teos siitä tulikaan! Esitys yhdisti teatterin ja livetelevision keinoja suvereenisti. Chatin ja improvisaatioelementtien kautta katsojat myötäelivät mukana. Esitys viihdytti samalla parodioiden kaipuutamme viihteeseen. Teosta ajatellessa päässäni soi edelleen ”happi vähenee, vintti pimenee” ja mielen valtaa tanssiva seksikäs panda.
Koyaanisqatsi: Life Out of Balance (1982) (ohj. Godfrey Reggio)
Katsoin viime viikolla jo useamman vuoden hyllyssä odottaneen DVD:n klassikkodokumenttielokuvan Koyaanisqatsin. Teos on pelottavan ajankohtainen edelleen 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen, ja mielessäni se kytkeytyi Rakkautta & Anarkiassa muutama vuosi sitten näkemääni dokumenttiin Anthropocene: The Human Epoch (2018). Koyaanisqatsissa laajat ja pitkät otokset näyttävät ihmisten valtavan massan, joiden kuluttava olemassaolo muovaa maapalloa. Anthropocenessä näytetään samoin laajojen kuvien kautta erilaisten tuotantolaitosten ja kaivosten luonnonvarojen käytön kokoluokka. Ilmastokriisin aikakaudella surettaa, vihastuttaa ja koskettaa, kuinka jo 40 vuotta sitten tehdyssä Koyaanisqatsissa soi Philip Glassin musiikki, jossa lauletaan hopi-intiaanien kielellä: ”If we dig precious things from the land, we will invite disaster.”
Alonzo Heino (päätoimittaja)
Jännä kuva (tekijä tuntematon) entisen seksipuodin näyteikkunassa
Keväällä Helsingin Pengerkadulla kävellessäni katseeni kiinnittyi nykyisin taidetyöhuoneena toimivan entisen seksipuodin näyteikkunaan. Jäin ihmettelemään ikkunassa olevaa kuvaa (postikorttia?), jossa povekas blondi istuu aurinkoisella hiekkarannalla yläosattomissa. Hänen valkoisissa alushousuissa on punainen tahra ja hän katsoo olkansa yli. Taka-alalla hiekkakasan päällä seisoo alaviistosta kuvattu kreikkalainen (?) viiksekäs sotilas univormussaan. Hän poseeraa kädet lanteillaan ja hymyilee pelehtivästi irvistäen. Kävin vuoden mittaan tuijottamassa tätä kerrassaan hämmentävää kuvaa useasti. Pari kertaa raahasin kaverinkin mukaan. Kuva on sittemmin hävinnyt. Kenties joku toinen häkeltynyt ohikulkija osti sen.
David Byrne’s American Utopia
Kiitos tykimmin Yleisradio! Sain vihdoin kuunnella ja katsella muusikko David Byrnen ilahduttavan ja mykistävän hienon American Utopia -konserttifilmin (2020), jonka on ohjannut Spike Lee. Byrne puhaltaa taitavan yhteensä kera raikasta ilmaa konserttikonventioihin. Kyse ei kuitenkaan ole suureellisesta spektaakkelista, vaan keskiössä on soiton ja liikkeen riemu. Konserttia seuratessa mieleeni tuli kitaristi-säveltäjä Pat Methenyn (joka on muuten julkaissut tänä vuonna pari hienoa levyä) toteamus, jonka mukaan hyvän konsertin tulisi vaikuttaa taikatempulta. Sitä American Utopia on: silkkaa taikaa.